Brittiläinen Stock-Aitken-Waterman tuotantotiimi nousi 1980-luvun jälkipuoliskolla suorastaan synonyymiksi listahitille. Kaikki halusivat tehdä heidän kanssaan yhteistyötä, mutta oliko kolmikon tuottama kappale oikotie listojen kärkeen? Miesten käsissä syntyi huikea määrä ikivihreitä hittejä, mutta kuinka suuri osa heidän tuottamistaan kappaleista jäi oikeasti elämään.
Taiteellisen osaston ydinkaksikon muodostivat kaksi ammattimuusikkoa Mike Stock (s. 1951) ja Matt Aitken (s. 1956), jotka musisoivat lähinnä risteilyalusten yökerho-orkestereissa ennen kuin löivät viisaat päänsä yhteen. Porukan bisnesmies Pete Waterman (s. 1947) oli puolestaan DJ ja aloitteleva A&R manageri, joka työskenteli pienille levy-yhtiöille etsien uusia kykyjä.
Lue lisää: Mike Stock on yksi Britannian menestyneimmistä hittinikkareista
Waterman oli tavannut Stockin ohimennen vuosikymmenen alussa ja ensimmäinen yhteistyön hedelmä oli Kyproksen vuoden 1984 euroviisuedustuskappaleen ”Anna Mari-Elena” (ENA 117) levyversion tuottaminen. Andy Paul -niminen artisti oli itse kirjoittanut kappaleensa. Levyn kanteen merkittiin ”A Pete Waterman Production” ja Pete Waterman Limited eli P.W.L. -yhtiö oli syntynyt. Matt Aitken ja Mike Stock oli kreditoitu ”Directed by” -nimikkeellä. He siis käytännössä sovittivat kappaleen. Kolmantena tirehtöörinä levytyksessä hääri Peter Ware.
Levyn julkaisukanavana toimi pieni lontoolainen Proto Records -levy-yhtiö. Samalla levymerkillä julkaistiin myös kumppaneiden seuraava julkaisu, tyttöduo Agents Aren’t Aeroplanesin single ”The Upstroke” (AGENT 1). Tämä oli myös ensimmäinen Stockin ja Aitkenin kirjoittama kappale, jossa kolmantena kirjoittajana oli mukana Peter Ware.
Sisarusten Diana ja Julie Seabrook muodostama Agents Aren’t Aeroplanes oli eräänlainen Watermanin laatima täsmäisku Frankie Goes To Hollywoodin suosiolla ratsastamiseen. Hän suunnitteli yhtyeestä naispuolista Frankie Goes To Hollywoodia ja jopa levynkansi mukaili vähän ”Relax”-sinkun kansitaidetta. Krediitit merkittiin yhä samalla tavalla: ”Directed by Mike Stock, Matt Aitken & Peter Ware, A Pete Waterman Production”.
Kolmas tuotanto oli kolmikon ensimmäinen, joka nousi Britannian singlelistan TOP-20:een. Kyseessä oli drag-artisti Divinen julkaisu ”You think you’re a man” (ENA 118). Kappaleen kirjoitti Modern Romance -yhtyeen laulaja ja lauluntekijä Geoff Deane. Deane kirjoitti myöhemmin elokuvan ”Kinky Boots”, josta tehtiin myös menestyksekäs musikaali.
Stock/Aitken/Ware ohjasivat eli sovittivat ja Waterman tuotti, mutta tässä levytyksessä nimensä levynkanteen sai tuottajana myös Barry Evangeli, joka omisti Proto Recordsin. ”You think you’re a man” nousi Britannian sinkkulistan sijalle 16 ja siitä tuli pieni klubihitti myös muualla maailmassa. Erityisesti gay-klubihitti.
Lue lisää: Divine ei halunnut olla vain räävitön kuningatar
Melkein samaan aikaan heinäkuussa 1984 julkaistiin toinen iskevä HI-NRG-single, jonka esittäjänä toimi Hazell Dean. Hänen kappaleensa ”Whatever I do (Wherever I go)” (ENA 119) oli myös Stockin ja Aitkenin kirjoittama. Peter Ware jäi tässä vaiheessa pois porukasta, mutta hän tuotti myöhemmin Divinelle samanhenkisiä singlejä, kuten ”Walk like a man” (ENA 125) ja ”Twistin’ the night away” (ENA 127), jotka kuulostavat Stock-Aitken-Watermanilta vaikka eivät sitä ole.
Hazell Deanin kappaleesta tuli ensimmäinen Stock/Aitken/Waterman -tuote, jonka he kirjoittivat ja tuottivat alusta loppuun, ja joka nousi Britannian singlelistan kärkikymmenikköön. Merkinnät kansilehdessä kertoivat kuitenkin edelleen, että Stock ja Aitken ovat biisintekijät ja ”ohjaajat” ja Waterman on vastaava tuottaja. Tämä työnjako oli ehkä todellisuudessa aina lähempänä todellisuutta, vaikka myöhemmin kaikki merkittiinkin tasavahvoina jokaisen nimiin.
Samanlaisilla discoelementeillä tuottajat tavoittelivat menestystä Edwina Laurie -nimisen laulajattaren kanssa. Hänen kappaleensa ”Dark Glasses” oli lähtöisin juuri oman soololäpimurtonsa tehneen Nik Kershawin kynästä, mutta listasijoitus jäi saavuttamatta. Tässä välissä he tuottivat uuden version Girl Talk -nimisen tyttöduon singlestä ”Can the Rhythm”.
Singlen ensimmäisen vuoden 1983 version kannessa kerrotaan, että ”12 Years old Karen Wright & 13 Year old Leigh Pearce. They are 2 school girls from Hornchurch, Essex who write and sing”. Karen Wright tosiaankin oli kirjoittanut kappaleen, jonka Stock ja Aitken vuotta myöhemmin ”ohjasivat” uuteen uskoon.
SAW-tuotanto numero seitsemän oli uusi Divine-single. Kappale ”I’m so beautiful” (ENA 121) oli tällä kertaa myös Stockin ja Aitkenin kirjoittama. Siitä ei kuitenkaan tullut yhtä suurta hittiä kuin edeltäjästään ja sijoitus Britti-listalla jäi numerolle 52. Lokakuussa julkaistu sinkku esitettiin tuoreeltaan myös Suomen Hittimittari-ohjelmassa 22.12.1984.
Samoihin aikoihin Proto Records julkaisi myös uuden Hazell Dean -singlen, joka oli lohkaisu kokonaiselta Stock/Aitken/Watermanin tuottamalta albumilta. ”Back in my arms (Once again)” (ENA 122) ei onnistunut saavuttamaan samaa menestystä, kuin ”Whatever I do” ja se nousi korkeimmillaan vain Britti-listan sijalle 41. Deanin albumi ”Heart First” oli ensimmäinen kokonaan SAW:n tuottama pitkäsoitto.
Yhtä lukuun ottamatta kaikki albumin laulut olivat heidän tuottamiaan. Tuo yksi poikkeus oli Hazellin läpimurtohitti ”Searchin’ (I gotta find a man)”, joka ilmestyi keväällä 1984. Mutta Stock ja Aitken eivät kuitenkaan itse säveltäneet levylle muita kappaleita, kuin singlenä julkaistut ”Whatever I do” ja ”Back in my arms”.
Lue lisää: Hazell Deanin albumista ”Heart First”
Stock-Aitken-Waterman porukan ensimmäinen hittivuosi 1984 päättyi kuitenkin juhlavasti, kun he tuottivat levyn joka seuraavan vuoden alussa nousisi Britannian singlelistan ykköspaikalle. Divine ja Hazell Dean toimivat tuottajilleen eräänlaisena käyntikorttina, kun alkuvuodesta 1984 esikoisalbuminsa julkaisseen Dead or Alive -yhtyeen keulahahmo Pete Burns halusi samanlaista jykevää saundia seuraavalle albumilleen.
Legendaarisen discohitin ”You Spin Me Round (Like a Record)” synnytys oli kertoman mukaan tuskien taival ja tunnelma studiossa eskaloitui aikalaisten mukaan melkein väkivaltaiseksi. Lopputulos on kuitenkin huippuluokkaa ja marraskuussa 1984 julkaistu single nousi listakärkeen maaliskuussa 1985. Levystä tuli maailmanlaajuinen megahitti. Se kohosi Billboard-listalla sijalle 11 ja Australiassa sijalle kolme.
Stock-Aitken-Waterman tuotti Dead or Alivelle kokonaisen pitkäsoittoalbumin ”Youthquake”, jonka kaikki sävellykset ja sanoitukset oli merkitty yhtyeen nimiin. Vuoden 1985 aikana levyltä lohkaistiin kolme singleä lisää (listasijoitukset suluissa) ”Lover come back to me” (11), ”In too deep” (14) ja ”My heart goes bang (Get me to the doctor)” (23). Albumin korkein listasijoitus oli yhdeksäs ja se myi Britanniassa kultaa eli 100.000 kappaletta.
Vuoden 1985 merkittävin uusi Stock/Aitken/Waterman -projekti oli taiteilijanimeä Princess käyttävä Desiree Heslop (s. 1961). Hän kiinnitti tuottajien huomion laulettuaan taustoja toisessa SAW-tuotannossa eli Brilliant-yhtyeen levytyksissä. Brilliantin single ”It’s a man’s man’s man’s world” sijoittui Britti-listalla sijalle 58. Mutta Princessin esikoissinkku ”Say I’m your number one” ponkaisi topteniin, sijalle seitsemän.
Princess oli uusi askel hieman erilaiseen soulahtavampaan genreen. Levyn kanteen painettiin myös ensi kertaa suurella fontilla ”A Stock Aitken Waterman Production” ja kaiken kerrottiin olevan kolmikon yhdessä kirjoittamaa, sovittamaa ja tuottamaa. Yhdeksi tärkeäksi osaseksi tuotantotyössä tuli myös studioteknikko ja miksaaja Phil Harding, joka oli mukana jo Hazell Deanin albumilla.
Princessilta ilmestyi vuoden 1985 aikana vielä toinen single ”After the love has gone”, mutta albumi julkaistiin vuoden 1986 puolella. Brilliantin ja Princessin lisäksi SAW saavutti alhaisempia listasijoituksia mm. Spelt Like This -yhtyeen singlellä ”Contract of the heart”. Tulevaisuuden SAW-saundia oli aistittava Haywoode-laulajattaren singlessä ”Getting Closer” sekä O’Chi Brown julkaisussa ”Whenever You Need Somebody”, josta myöhemmin muuan Rick Astley levytti uuden version.
Hazell Deanille SAW tuotti kaksi singleä. Helmikuussa 1985 julkaistu ”No Fool (For Love)” oli vielä lohkaisu edellisvuotiselta ”Heart First” -albumilta, mutta ”They Say It’s Gonna Rain” oli kokonaan uusi kappale. Se ei tosin noussut Britti-listalla kuin sijalle 58.
Stock-Aitken-Watermanilla oli selkeästi kunnianhimoa tuottaa monenlaista dancemusaa, mutta tässä vaiheessa HI-NRG oli genre joka heiltä nousi parhaiten listalle. Edelleen Divinen, Hazell Deanin ja nyt myös Dead or Aliven innostamina tyttötrio Bananarama pyysi heitä tuottamaan heille singlen samalla saundilla. Biisiksi valittiin Shocking Blue -yhtyeen vanha hitti ”Venus”, jota Bananarama oli esittänyt keikoillaan coverina.
”Venus”-singlestä tuli valtava menestys, joka nousi Yhdysvaltojen Billboard-listalla aina ykköseksi asti. Ensimmäinen kerta Stock-Aitken-Watermanille. Britannian korkein sijoitus oli tosin ”vasta” kahdeksas, mutta korkeampia sijoituksia ropisi ympäri maailmaa. Ykkönen Australiassa, Kanadassa, Etelä-Afrikassa ja tietenkin Suomessa. Tästä alkoi Bananaraman ja SAW:n yhteistyö, joka tässä vaiheessa tosin jatkui vain toisella singlellä. Klubimaisempi ”More than physical” ei tosin ollut yhtä suosittu kuin ”Venus”, mutta lisää oli tulossa.
Vuonna 1986 julkaistiin siis Princessin ja Brilliantin albumit, jotka olivat lähes kokonaan Stock-Aitken-Watermanin tuottamia. Molemmilta lohkottiin useita singlejä, mutta megahitit jäivät puuttumaan. Ryhmä tuotti paljon levyjä useille vähän tuntemattomammille artisteille ja yhtyeille. Listojen kärkikahinoihin ne eivät kuitenkaan nousseet.
”Venus” näytti jäävän vuoden ainoaksi listajyräksi, kunnes syyskuussa 1986 uuden tyttöduon Mel & Kim ensimmäinen single ”Showing Out (Get Fresh at the Weekend)” ponnahti puskista Britti-listan sijalle kolme. Siskokset olivat solmineet levytyssopimuksen Supreme Records -yhtiön kanssa ja levy-yhtiön A&R Nick East ehdotti tuottajiksi Stock-Aitken-Watermania. Kolmikko sävelsi, sanoitti ja tuotti heille kokonaisen albumin tanssittavaa poppia.
Lue lisää: Mel & Kimin albumista ”F.L.M.”
Vuoden 1986 lopulla jatkui SAW:n ja Dead or Aliven yhteistyö kaikista kärhämistä huolimatta. Yhtyeen kolmas pitkäsoitto ”Mad, Bad and Dangerous to Know” oli jälleen kokonaisuudessaan Stock-Aitken-Waterman-tuotantoa, mutta sävellykset olivat yhtyeen omia. Singlet ”Brand New Lover” ja ”Something in My House” nousivat listan sijoille 31 ja 12.
Vuodesta 1987 tuli Stock-Aitken-Watermanille kiireinen ja hittientäyteinen. Tammikuussa päivänvalon nähnyt vuoden ensimmäinen julkaisu oli kohumalli Mandy Smith debyyttisingle. Waterman odotti lööppiprinsessan valloittavan myös hittilistat, mutta levy-yhtiöt ja yleisö eivät olleetkaan yhtä innoissaan Mandyn uudesta aluevaltauksesta. Koska mikään olemassaoleva levymerkki ei halunnut artistinalkua talliinsa, Pete Waterman perusti oman levymerkkinsä PWL Records.
Lue lisää: Mandy Smithin albumista ”Mandy”
Mandy Smithin single ”I Just Can’t Wait” (PWL 1) oli yhtiön ensimmäinen julkaisu, mutta hittiä ei kappaleesta siunaantunut. Kuten ei muistakaan Mandyn kanssa tehdyistä levytyksistä. Singlejä ilmestyi vuosina 1987-1988 muutamiakin ja lopulta kokonainen albumi. Mel & Kim sen sijaan porskuttivat sitäkin menestyksekkäämmin ja helmikuussa 1987 duon toinen sinkku ”Respectable” nousi Britti-listan ykköseksi. Se oli ensimmäinen Stock-Aitken-Waterman-trion kokonaan säveltämä, sanoittama ja tuottama levy, joka teki tämän tempun.
Maaliskuussa 1987 ykköspalli vallattiin toisen kerran, mutta silloin kyseessä oli hyväntekeväisyysporukka Ferry Aidin julkaisu ”Let It Be”. Kappale oli luonnollisesti cover-versio The Beatlesin klassikkokappaleesta. PWL Studioiden ovipumppu alkoi laulaa tiuhempaan tahtiin, kun monet jo aiemmin listamenestystä nauttineet artistit halusivat SAW-kolmikolta kappaleita.
Tällaisia olivat mm. Samantha Fox ja Sinitta, joiden SAW-singlet kohosivat TOP-10-listalle. Kaikki ei kuitenkaan suinkaan ollut kultaa, mihin he koskivat. Esimerkiksi Laura Braniganin single ”Shattered Glass” floppasi listoilla. Dead or Aliven singlelohkaisut eivät nekään käyneet enää kaupaksi, mutta siihen osasyynä oli ehkä Pete Burnsin omat sähläykset julkisuudessa.
Kesällä 1987 Stock-Aitken-Waterman iski kuitenkin jackpotin, kun tuolloin vielä täysin tuntematon laulajapoika Rick Astley lauloi levylle kappaleen nimeltä ”Never Gonna Give You Up”. Levy nousi listaykköseksi ja Astleysta tuli vuoden kuumin puheenaihe. Myyntimenestystä tuli jopa Yhdysvalloista asti. Nuorukaisen esikoisalbumilta ”Whenever You Need Somebody” lohkottiin kolme TOP-3-hittiä lisää. Nimikkokappaleen lisäksi ”When I Fall in Love” ja ”Together Forever” hätyyttelivät listakärkeä.
Lue lisää: Rick Astleyn albumista ”Never Gonna Give You Up”
Myös yhteistyö Bananaraman kanssa tiivistyi ja tällä kertaa he tuottivat tyttötriolle kokonaisen albumin. ”Wow!” oli Bananaraman neljäs studioalbumi ja siltä lohkottiin mukava nippu hittejä. Niistä ”Love in the First Degree” sijoittui parhaiten noustuaan listalla kolmanneksi. Tuottajakolmikko pääsi itsekin parrasvaloihin, kun he julkaisivat omissa nimissään kaksi singleä ”Roadblock” ja ”Packjammed”.
Lue lisää: Bananaraman albumista ”Wow!”
Jotain suurta oli lisäksi edessä vielä vuodenvaihteessa, kun 29.12.1987 julkaistiin television saippuasarjasta ”Neighbours” tutun australialaisnäyttelijättären esikoissingle ”I Should Be So Lucky” (PWL 8). Kylie Minogue nousi Britti-listan ykköseksi alkuvuodesta 1988. Mandy Smithin tavoin Kylie ei kelvannut alussa kenellekään isolle levy-yhtiölle, joten Pete Waterman otti valtavan riskin julkaistessaan levyn omalla PWL-merkillään ison mainoskampanjan siivittämänä. Riski kannatti.
Lue lisää: Kylie Minoguen albumista ”Kylie”
Vuosi 1988 jatkui työntäyteisenä. Nyt ”Hit Factoryksikin” nimetty hittitehdas keskittyi pääasiassa tekemään musiikkia tietyille artisteille ja satunnaiset kokeilut jäivät vähemmälle. Samalla myös saundi yksipuolistui ja lähes kaikki alkoi kuulostaa samalta SAW-liukuhihnalta tulevalta nopeatempoiselta discopopilta.
Vuonna 1988 alkoi myös pitkäaikainen yhteistyö kahden tunnetun brittiläisen radio-DJ Pat Sharpin ja Mick Brownin kanssa. Pat & Mick levytti vuosina 1988-1993 kahdeksan bilebiisiä, jotka kaikki olivat cover-versioita joistakin tunnetuista renkutuksista. Kaksikko saavutti lurituksillaan myös kohtalaista listamenestystä ja tuotot levymyynneistä menivät aina hyväntekeväisyyteen. Parivaljakon kaksi ensimmäistä levyä ”Let’s All Chant” (PWL 10) ja ”I Haven’t Stopped Dancing Yet” (PWL 33) nousivat Suomessakin sinkkulistan topteniin.
Tärkeimmät julkaisut olivat Kylie Minoguen esikoisalbumi hittisinglelohkaisuineen sekä Rick Astleyn kakkosalbumi, joka puolestaan osoitti yhteistyössä pieniä väsymisen merkkejä. Kunnianhimoinen Astley halusi pois hittitehtaan talutusnuorasta. Hazell Dean ja Sinitta julkaisivat discohittejä ja molemmille tehtiin SAW:n suojeluksessa myös albumit, joilla tosin oli muidenkin tuottajien tuottamia kappaleita.
Lue lisää: Sinittan albumista ”Sinitta!”
Poikabändi Brother Beyond haki myös vetoapua uralleen Stock-Aitken-Waterman -tallista ja heille tuotetut Motown-henkiset pop-singlet ”The Harder I Try” ja ”He Ain’t No Competition” olivat piristävä poikkeus SAW-sahateollisuuden hieman yksipuoliseksi käyvään hittikaavaan. Kyseiset kaksi singleä jäivät kuitenkin ainoiksi yhteistöiksi Brother Beyondin kanssa ja yhtyeen muu tuotanto tuli toisilta pajoilta.
Lue lisää: Brother Beyondin albumista ”Get Even”
Uutena elementtinä PWL-talliin tuli myös eurooppalaisen hittimusiikin lisensointi, joka joskus johti muuhunkin yhteistyöhön SAW:n kanssa. Esimerkiksi italialaislaulajatar Sabrina valloitti Keski-Euroopan kesähitillään ”Boys (Summertime Love)” ja pääsi sen myötä tekemään samanhenkisen singlen ”All of Me (Boy Oh Boy)” Stock-Aitken-Watermanin kanssa. Samoin Saksasta käsin ponnistava London Boys -duo nousi Britti-listoille Watermanin ansiosta.
Lue lisää: London Boysin albumista ”The Twelve Commandments of Dance”
PWL eli Pete Waterman Ltd. tallissa alkoi työskennellä myös muita tuottajia. Alkuvuosina vain miksaamiseen keskittyneet ”mixmasterit” Phil Harding ja Pete Hammond pääsivät myös tuottamaan musiikkia ja toisinaan joidenkin SAW-suojattien albumeilla osa albumiraidoista oli näiden kakkosketjun miesten tuottamia.
Toisinaan he miksasivat tai tuottivat uuteen uskoon myös sinkkubiisejä PWL-yhtiön nimissä. Etenkin Phil Harding kunnostautui tuottajana yhteistyössä muusikko Ian Curnowin kanssa. Heille alkoi kertyä omaakin katalogia myös kappaleiden säveltäjinä.
Loppuvuodesta 1988 lanseerattiin PWL-talliin vielä yksi supernimi, kun Kylie Minoguen australialainen näyttelijäkollega Jason Donovan pääsi levytysstudioon. Kylien kanssa levytetty duettokappale ”Especially For You” (PWL 24) lanasi Jasoninkin tien listakärkeen ja hänen vuonna 1989 julkaistu esikoisalbuminsa ”Ten Good Reasons” myi Britanniassa kuin häkä. Levystä tuli saarivaltakunnan vuoden myydyin pitkäsoitto.
Lue lisää: Jason Donovanin albumista ”Ten Good Reasons”
Jasonin esikoisen ja Kylien kakkosalbumin lisäksi vuoden 1989 tärkeimpiä SAW-tuotteita oli discokuningatar Donna Summerille tuotettu kokonainen albumi. ”Another Time and Place” on myös yksi tuottajatrion hienoimmista aikaansaannoksista.
Britti-listan ykkössija saavutettiin vuonna 1989 seitsemän kertaa. Kylien (”Hand On Your Heart” PWL 35) ja Jasonin (”Too Many Broken Hearts” PWL 32, ”Sealed With a Kiss” PWL 39) sooloykkösten lisäksi he nousivat listakärkeen duettona. Lisäksi paalupaikalle ylsi jälleen uusi suojatti, Sonia. Hänen esikoissinglensä ”You’ll Never Stop Me Loving You” osoittautui yllätysmenestykseksi.
Lue lisää: Sonian albumista ”Everbody Knows”
Hyväntekeväisyys oli myös esillä vahvana ja kaksi Stock-Aitken-Watermanin tuottamaa yhteislaulusingleä nousivat ykkösiksi vuonna 1989. Paul McCartneyn johdolla liverpoolilaismuusikoiden pikapikaa äänittämä cover-kappale ”Ferry Across the Mersey” julkaistiin Hillsborough’n jalkapallostadion-onnettomuuden uhreille toukokuussa 1989. Jouluksi markkinoille saatettiin uusi versio vuoden 1984 hyväntekeväisyysklassikosta ”Do They Know It’s Christmas?” nimellä Band Aid II.
Yhden kappaleen yhteistyön SAW teki Britti-legenda Cliff Richardin kanssa. Cliffin single ”I Just Don’t Have the Heart” nousi listan sijalle kolme. Sonian lisäksi uutena löytönä esiteltiin poikatrio Big Fun, jonka esikoissingle ”Blame It On the Boogie” nousi joulukuussa topteniin. Kappale oli cover-versio Jackson 5 -yhtyeeltä. Vuonna 1990 olikin sitten luvassa kokonaiset PWL-albumit sekä Sonialle että Big Funille.
Lue lisää: Big Funin albumista ”A Pocketfull of Dreams”
Vuosikymmenen vaihduttua alkoivat ehkä ensimmäiset väsymisen merkit näkyä hittitehtaan liukuhihnalla. Uutta, mutta hyvin tutulta kuulostavaa, musiikkia suollettiin kuitenkin markkinoille tiuhaan tahtiin. Jasonilta tuli toinen pitkäsoitto ja Kylieltä jo kolmas. Uusi artisti tallissa oli Lonnie Gordon, jonka ensimmäinen single ”Happenin’ All Over Again” nousi listan sijalle neljä, mutta sen jälkeen ilmestynyt albumi ja muut singlelohkaisut jäivät vähemmälle huomiolle. Lonnien lisäksi Kylie Minogue ja Jason Donovan ylsivät vielä listan kärkikymmenikköön, mutta muiden osalla oli hiljaisempaa.
Vuoden 1991 alkupuoliskolla Matt Aitken kyllästyi uurastamiseen ja päätti jättää pikkuhiljaa uppoavan laivan. Stock ja Waterman jatkoivat kuitenkin vielä sinnikkäästi eteenpäin. Työn alla oli Kylie Minoguen neljäs pitkäsoitto. Jason Donovan päätti siirtyä uusille urille ja häneltä julkaistiin kahden albumin jälkeen kokoelmalevy muutamalla uudella äänitteellä höystettynä. Uutta verta etsittiin tyttöbändistä Boy Krazy, jolle tuotettiin vuonna 1993 kokonainen albumi. Se ei kuitenkaan lähtenyt vetämään odotetulla tavalla, vaikka pientä listamenestystä saavuttikin, etenkin Yhdysvalloissa.
Vuonna 1992 Kyliekin halusi lopulta kokeilla jotain uutta ja hänen hittinsä koottiin yksiin kansiin kokoelmaksi. Bananarama palasi duona yhden välialbumin jälkeen Stockin ja Watermanin siipien suojiin. Heille tuotettu kokopitkä albumi ”Please Yourself” oli hieman erilaista poppia, mutta musiikin laadukkuudesta huolimatta listamenestys jäi vaisuhkoksi. Vuoden kovin SAW-hitti oli show-painijaryhmän WWF Superstars levytys ”Slam Jam”, joka nousi joulukuussa 1992 Britti-listan sijalle neljä.
PWL-hittitehtaan viimeisen toimintavuoden valopilkku oli laulajatar Sybil, joka onnistui nousemaan Britti-listan TOP-vitoseen kaksi kertaa. Singleistä ”The Love I Lost” ja ”When I’m Good and Ready” jälkimmäinen oli myös Stock/Waterman-parivaljakon kirjoittama. Myös Erik-nimiselle laulajattarelle (oik. Erica Harrold) metsästettiin hittiä, mutta ne jäivät yritykseksi.
Mike Stockin, Matt Aitkenin ja Pete Watermanin työ musiikin parissa jatkui toki tästä eteenpäinkin. Joskus yhdessäkin, mutta suurimmaksi osaksi omillaan. Heidän yhdessä noin kymmenessä vuodessa saavuttama työ oli joka tapauksessa poikkeuksellisen menestyksekäs. Hieman laskutavasta riippuen kaikkien kolmen herran nimi komeilee noin 200 singlejulkaisun kannessa.
Yleisesti ajatellaan, että TOP-100-sijoitus on Britti-listalla mainitsemisen arvoinen saavutus. Joissakin listauksissa sijoituksista on olemassa dokumentointia tätäkin alhaisemmista sijoista. Mutta kyllä esimerkiksi Suomessa taatusti uutiskynnys ylittyisi, jos joku suomalaisyhtye sijoittuisi Britannian singlelistalla sadan parhaan joukkoon. Tällaisia TOP-100-hittejä Stock-Aitken-Waterman tuotti vuosina 1984-1993 139 kappaletta eli ihan hyvä prosenttiosuus kahdestasadasta julkaisusta.
TOP-50-hittejä syntyi 109 kappaletta eli reilut puolet kaikista tehdyistä singlelevyistä ylittivät tämän rajapyykin. TOP-30-hittejä näistä oli peräti 96 kappaletta. TOP-20-hittejä 85 ja TOP-10-hittejä 61 kappaletta. TOP-5:een asti kohosi tuotannoista 43 kappaletta ja aina listaykköseksi asti kipusi 13 biisiä. Näistä ykköshiteistä kahdeksan oli myös heidän itsensä säveltämiä ja sanoittamia, tai ainakin he olivat mukana sävellystyössä.
Vuosikymmenten saatossa Stock-Aitken-Waterman -nimi on säilyttänyt kulttistatuksensa ja leimallisesti heidän menestystuotantonsa on korvamerkitty kuvaamaan 1980-luvun lopun nousukautta. Kolmikon parhaat tuotannot ovat ajattomia klassikkoja, jotka toimivat myös loistavina melodioina synteettisestä taustamatosta irrotettuina. Samaten sanoituksissa on yllättävän paljon ajatusta, vaikka aihepiiri pyöriikin lähes 100-prosenttisesti ihmissuhteissa. Stock-Aitken-Watermanista on tehty TV-dokumentti ja heidän hittibiiseistään on rakennettu musikaali.
Lue lisää: Elokuva-arvio Stock-Aitken-Waterman dokumentista
Kuuntele Retropopparin Spotify-soittolistaa ”Stock Aitken Waterman Singles”
Lähteet:
Wikipedia
Discogs
Albumien kansilehdet
Classic Pop Magazine – The Hit Factory erikoisnumero
Stock Aitken Waterman – Legends of Pop -elokuva
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti