Mike Stock on yksi Britannian menestyneimmistä hittinikkareista kautta aikojen, eivätkä eläkepäivät houkuta vieläkään

Mike Stock syntyi 3.12.1951 Kentin maakunnassa Englannissa, tarkemmin sanottuna Margaten kaupungissa. Musiikista hän kiinnostui jo pikkupoikana ja opetteli itse soittamaan pianoa. Ensimmäiset omat kappaleensa hän sävelsi 7-vuotiaana ja 13-vuotiaana Mike pisti pystyyn oman bändinsä, jossa hän soitti bassoa ja lauloi. Mike kiinnostui jo lapsena kuuluisien lauluntekijöiden tyylistä säveltää tarttuvia melodioita ja kun siihen yhdisti The Beatlesin pophittien tuoreuden, syntyi rakkaus popmusiikkia kohtaan. Vuonna 1970 Mike lähti opiskelemaan teatteritaidetta Hullin yliopistoon ja perustikin sielläkin oitis uuden bändin. Yksi bändikavereista oli opiskelukaveri Anthony Minghella, myöhemmin Oscar-palkittu elokuvaohjaaja. Hullissa Mike tapasi myös tulevan vaimonsa Bobbien, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1975. Opinnot jäivät kesken, kun Mike päätti keskittyä suureen unelmaansa eli musiikin tekemiseen.

Nuoripari muutti Lontooseen ja Mike alkoi tehdä töitä keikkamuusikkona ympäri Britanniaa. Hän esiintyi soolona ja erilaisissa kokoonpanoissa duoista isompiin yhtyeisiin ja saavutti mainetta taitavana musikanttina. Keikkoja riitti melkein jokaiselle illalle ja repertuaari oli kattava aina vanhoista iskelmästandardeista poppiin ja rockista funk-musiikkiin. Eräällä keikkareissulla risteilyaluksella Mike bongasi toisesta yhtyeestä taitavan kitaristin Matt Aitkenin (s. 1956). Hän pyysi uutta tuttavuutta omaan bändiinsä, jonka kitaristi oli juuri ottanut hatkat. Kaverukset löysivät nopeasti yhteisen sävelen ja Mattkin osoittautui monipuoliseksi pelimanniksi, jolta taittuivat lukuisia genrejä edustavat kappaleet. Uuden vuoden keikalla 1983 he päättivät lopettaa kiertuemuusikon toimensa ja pistää pystyyn oman tuotantoyhtiön, joka keskittyisi musiikin tekemiseen eri artisteille.

Mike Stock oli vuonna 1980 tavannut pikaisesti Pete Watermanin (s. 1947), joka oli suosittu DJ ja aloitteleva pienille levymerkeille työskentelevä A&R manageri. Waterman etsi uusia yhteistyökumppaneita orastaville projekteilleen, joista yksi oli tyttöbändi Agents aren’t aeroplanes – eräänlainen Frankie goes to Hollywoodin naispuolinen versio. Syntyi kappale ”The upstroke”, joka julkaistiin pienellä Proto records -levymerkillä. Hi-nrg-discomusiikki oli muodissa ja kappaleesta muodostui pieni klubihitti, erityisesti gaybaareissa. Seuraava työ oli Kyproksen vuoden 1984 euroviisuedustajan Andy Paulin edustuskappaleen ”Anna Maria Lena” studioversion tuottaminen. Ensimmäinen listasijoitus saavutettiin samana vuonna, kun tuotantotiimi tuotti tilaustyönä dragartisti Divinen singlen ”You think you’re a man”. Levy nousi Britti-listalla sijalle 16. Vielä suurempi menestys tuli Hazell Deanin kanssa. Stockin ja Aitkenin kirjoittama ja tuottama ”Whatever I do (Wherever I go)” kohosi listan sijalle 4 ja on näin heidän ensimmäinen TOP-10-hittinsä sekä ensimmäinen hitti, jonka he ovat myös kirjoittaneet.

Yhden albumin levyttäneen Dead or alive -yhtyeen keulahahmo Pete Burns kiinnostui Divinen ja Hazell Deanin jyhkeistä discosaundeista ja halusi Stockin ja Aitkenin tuottamaan seuraavan levynsä. Syntyi ”You spin me round (Like a record)”, josta tuli tuottajanalkujen ensimmäinen listaykkönen. Näiden menestysten turvin Stock, Aitken ja Waterman rakensivat oman studionsa ja haalivat talliinsa lisää tuotettavaa. Brilliant -yhtyeen levyt eivät ottaneet myyntilistoilla tuulta purjeisiinsa, mutta Stock bongasi studiossa taustalaulaja Desiree Heslopin, joka sai taitelijanimekseen Princess. Hänen singlensä ”Say I’m your number one” muodostui TOP-10-hitiksi. Aiemmin hyvin maanläheistä poppia menestykkäästikin levyttänyt tyttötrio Bananarama halusi myös seuraavalle sinkulleen Stock-Aitken-Waterman -saundia ja he toivat käsittelyyn Shocking blue -yhtyeen 1970-luvun hitin ”Venus”. Tällä saavutettiin jo Yhdysvaltojenkin listan ykkössija. Kokonaan omaa tuotantoa oli sen sijaan tyttöduo Mel & Kim, jonka toinen single ”Respectable” singahti Britannian listan ykköseksi. Se on ensimmäinen Stock-Aitken-Watermanin kirjoittama Britti-ykkönen. The Hit factoryksikin kutsuttu hittitehdas oli syntynyt.

Vuosi 1987 toi tullessaan kolmikolle ehkä heidän suurimman yksittäisen menestyksensä. Rick Astleyn ”Never gonna give you up” nousi ykköseksi 17:ssa maassa, kuten Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Suomessa. Britanniassa se oli koko vuoden myydyin single. Samana vuonna syntyi hyväntekeväisyyssingle ”Let it be”, jonka tiimoilla Mike Stock pääsi vihdoin tekemään yhteistyötä myös suuren idolinsa Paul McCartneyn kanssa. Olihan kappale lainatavaraa The Beatlesin kataloogista. ”Let it be” nousi sekin listaykköseksi, pudottaen ykköspallilta Melin & Kimin ”Respectablen”. Tuulet olivat niin myötäisät, että Pete Waterman perusti oman levymerkin PWL (Pete Waterman Limited). Näin ollen joissakin tapauksissa säästyttiin neuvotteluilta eri levy-yhtiöiden kanssa ja kolmikko saattoi tarvittaessa julkaista mitä itse haluaa milloin tahansa. Osa Stock-Aitken-Watermanin artisteista jatkoi tietenkin omien levy-yhtiöidensä leivissä.

Ensimmäinen PWL records julkaisu oli kohutähtösen Mandy Smithin single ”I just can’t wait”, jonka levypussissa komeili kataloginumero ”PWL 1”. Australialaisesta tv-tähdestä Kylie Minoguesta tuli kuitenkin ensimmäinen todellinen PWL-menestystarina. Vuonna 1988 single ”I should be so lucky” ponkaisi räjähdysmäiseen suosioon ja se pysytteli Britti-ykkösenä viisi viikkoa, pidempään kuin mikään muu single sinä vuonna. Yhteistyöstä tuli hedelmällinen. Stock ja Minogue levyttivät yhdessä neljä albumia ja 15 TOP-10-hittiä. Menestystarinaa pukkasi myös Kylien näyttelijäkollegan Jason Donovanin kohdalle, kun levytyssessiot hänenkin kanssaan alkoivat. Ensin saavutettiin ykkössija heidän duetollaan ”Especially for you” ja sitten Donovan sai omansakin kappaleella ”Too many broken hearts”. Miehen esikoisalbumista ”Ten good reasons” tuli vuoden 1989 myydyin Britanniassa. Vuosi 1989 oli kokonaisuudessaan Stock-Aitken-Waterman -tiimin menestynein ja huipensi koko heidän taipaleensa. He saavuttivat Britannian singlelistan kärkipaikan seitsemän kertaa ja jakavat näin ollen ennätyksen The Beatles -tuottaja George Martinin vuoden 1963 saavutuksen kanssa. TOP-5-hittejä kertyi tilastoon viisitoista kappaletta. Tuotantotrion hittejä luikauttelivat mm. Kylie, Jason, Bananarama, Donna Summer, Cliff Richard, Big Fun ja uusi tulokas Sonia. Lisäksi lähes kaikki PWL-tallin artistit ja muutama muukin kokoontui lisäksi hyväntekeväisyys mielessään laulamaan uuden version vuoden 1984 jouluklassikosta ”Do they know it’s christmas” nimen Band Aid II alla.

1990-luku ja uusi vuosikymmen alkoi vielä tutuissa merkeissä. Kylie Minoguen kolmannen albumin hitit maistuivat edelleen ostavalle yleisölle ja Lonnie Gordonin ”Happenin’ all over again” nousi sekin kärkiviisikkoon. Vuonna 1991 Matt Aitken sai kuitenkin ruljanssista tarpeekseen ja päätti jättää porukan. Mike Stock ja Pete Waterman jatkoivat kuitenkin ahkeroimista kahdestaan. Sybilin ”The love I lost” oli hitti ja Kylielle tuotettiin neljäs kokopitkä, joka ei kuitenkaan ollut kolmen aiemman kaltainen supermenestys. Viimeisiä suosittuja projekteja oli tyttöbändi Boy Krazy, jonka ”That’s what love can do” nousi TOP-20:een Yhdysvalloissa. Lopulta Mike ja Petekin päättivät lopettaa yhteistyönsä tuotettuaan yli 300 TOP-75-hittiä ja yli kolmekymmentä platinaa myynyttä albumia.

Vuonna 1993 Mike Stock rakensi saavuttamansa menestyksen turvin upean studion ja perusti oman julkaisukanavan ”Love this records”. Matt Aitkenkin saapui takaisin auttelemaan tuotannoissa. Kykyjenetsijä ja tuottaja Simon Cowell tunsi Mike Stockin jo yhteistyöstä suojattinsa Sinittan ajoilta, ja hän pyysi uuden tuotantoyhtiön tuottamaan kappaleen suosittuun lastenohjelmaan ”Mighty Morphin Power Rangers” tunnuskappaleen ”Power rangers”, joka nousi Britti-listan kolmoseksi. Syntynyt yhteys poiki musiikkia myös toisenlaiseen televisio-ohjelmaan ja show-painia esittävän WWF-porukan albumilta ”Wrestlemania” TOP-5-hitiksi nousi ralli ”Slam jam”. Yksi Cowellin suojateista oli duo Robson & Jerome, jolle Stock tuotti mm. cover-hitin ”Unchained melody”. Singlestä tuli vuoden 1995 myydyin ja se pysytteli Britti-ykkösenä seitsemän viikkoa. Mutkikkaiden tekijänoikeuskiistojen seurauksena hedelmällinen yhteistyö Cowellin ja Stockin välillä päättyi vuonna 1996.

Muita Mike Stockin tuottamia artisteja 1990-luvun loppupuolella olivat mm. Nicki French, parodiayhtye Mike Flowers pops, kroatialaistähtönen Tatjana sekä Pete Watermanin luotsaaman Stepsin vanavedessä syntynyt Scooch-yhtye, jonka kappale ”More than I needed to know” nousi singlelistan TOP-5:een. Vuosituhannen taitteessa Mike Stock perusti uuden tuotantoyhtiön Better the devil recordsin ja sai vuonna 2003 jättihitin purkkapopbiisistä ”Fast food song”. Fast food rockers -kokoonpanon rallatus nousi Britti-listan kakkoseksi. Pete Watermanistakaan ei aikoinaan erottu riidoissa, sillä vuonna 2010 he tuottivat yhdessä Britannian edustussävelmän Eurovision laulukilpailuihin. Kykykilpailun voittaneen Josh Dubovien esittämä ”That’s sounds good to me” ei kuitenkaan kuulostanut kovin hyvältä eurooppalaisten korviin ja laulu sijoittui kilpailussa viimeiseksi.

Ahkera työ popmusiikin hyväksi jatkuu Mike Stockilla edelleen eikä eläkepäiviä ole näköpiirissä. Vuonna 2015 Stock tuotti ja osin sävelsi Shayne Wardin comeback-albumin ”Closer”, joka nousi Britannian albumilistalla sijalle 17. Ward voitti Britannian X-Factor -kilpailun vuonna 2005 ja hänen kaksi ensimmäistä albumiaan myivät platinaa. Bucks Fizz -yhtyeen raunioille kootulle The Fizz -yhtyeelle Stock on tuottanut neljä albumia, joista ensimmäinen ”The F-Z of pop” piikkasi listan sijalla 25. Suuret listamenestykset ja platinalevyt lienevät siis taaksejäänyttä elämää, mutta kenties sellaistenkin aika vielä koittaa 71-vuotiaalle veteraanille.

Kymmenen Mike Stockin tuottamaa albumia Retropopin pophistoriassa:
Hazell Dean – Heart first (1984)
Mel & Kim – F.L.M. (1987)
Bananarama – Wow! (1987)
Rick Astley – Whenever you need somebody (1987)
Sinitta – Sinitta! (1987)
Kylie Minogue – Kylie (1988)
Brother Beyond – Get even (1988)
Jason Donovan – Ten good reasons (1989)
Sonia – Everybody knows (1990)
Big Fun – A pocketful of dreams (1990)

Muita aiheeseen liittyviä artikkeleita:
Bucks Fizzistä The Fizziksi
Divine ei halunnut olla vain räävitön kuningatar

Kymmenen Mike Stockin tuottamaa hittiä:

Lähteet:
Wikipedia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: