Elokuva-arvio: Tuottajakolmikko Stock-Aitken-Waterman sai oman dokumenttinsa, mutta kaksi tuntia ei riitä hittitehtaan tuotannon käsittelyyn

STOCK AITKEN WATERMAN – LEGENDS OF POP
Ohjaus: George Scott

1980-luvun jälkipuoliskon kultasormisin brittiläinen tuottajatrio Stock, Aitken ja Waterman ansaitsi ehdottomasti oman dokumenttinsa. Tänä keväänä sellainen saatiin ja paikallinen Channel 5 -kanava esitti kahdesta noin tunnin mittaisesta jaksosta muodostuvan ohjelman. Se on kokonaisuudessa katsottavissa YouTubessa myös Suomessa. Britti-televisiossa kanava pyöritti kuulemma jaksojen perään myös tunnin verran herrojen tuottamien hittibiisien musiikkivideoita. Kulttuuriteko, toteaisin.

Itse dokumentti on perinteinen kavalkadi puhuvia päitä. Ääneen pääsevät tietenkin itse pääpirut Pete Waterman (s. 1947), Mike Stock (s. 1951) ja Matt Aitken (s. 1956), mutta myös liuta artisteja joille he kynäilivät ikivihreitä hittejä. Muuten hahmogalleria on melko suppea, mutta toisaalta hyväkin niin. Vältytään liialta rönsyilyltä. Talon ulkopuolelta kommentteja laukovat lähinnä paljon Watermanin kanssa yhteistyötä tehnyt tuottaja-manageri Simon Cowell ja toimittaja Gary Davies, jonka jotkut suomalaisetkin saattavat muistaa mm. SkyChannelin musiikkiohjelmista. Hän toimi vuosina vuosina 1982-1993 eli juuri S-A-W-kultakaudella, BBC Radio 1:n tiskijukkana ja Top of the Pops -ohjelman vakituisena juontajana. Hittitehtaaksikin nimetyn yhtiön sisäpiiristä haastatellaan muutamia työntekijöitä, kuten miksaaja Phil Hardingia.

Ohjelman rakenne on mukavan selkeä ja kronologinen. Liikkeelle lähdetään ensimmäisistä yhteistyön hedelmistä ja päähenkilöiden taustoja ei käydä läpi lainkaan. Nyt keskitytään vain ja ainoastaan musiikkiin. Käsittelyyn pääsee 99-prosenttisesti vain hittitehtaan vauhdikkaimmat menestysvuodet 1985-1991 ja koko ajan viitataankin siihen ”kuuden vuoden periodiin”, jonka aikana suurimmat hitit syntyivät ja toiminta oli järjestelmällistä.

Kolmikon ensimmäiset yhteiskokeilut tapahtuivat kuitenkin jo aiemmin, mutta juuri vuonna 1985 käsite Stock-Aitken-Waterman tiivistettiin yhteen nippuun ja kaikki vastuu jaettiin kristillisesti kolmeen osaan, vaikka jokaisella kolmikosta olikin erilainen rooli hittien synnyssä. Tehtaan tirehtööri Waterman ei juurikaan osallistunut sävellys- tai studio-työskentelyyn, Stock oli mestari melodioissa ja Aitken taas kikkaili enemmän instrumentaatiopuolella. Useista suista todetaankin, että yhdessä heistä tuli voittamattomia. Kukaan ei olisi pystynyt samoihin saavutuksiin yksin. Vähän kuin kolme muskettisoturia.

Ensimmäinen TOP-10-hitti oli Hazell Deanin ”Whatever I do (Wherever I go)” vuonna 1984 ja sitä seurasi drag-artisti Divinen pienemmät discostomperit ”You think you’re a man” ja ”I’m so beautiful”. Näistä innostuneena Dead or alive -yhtyeen nokkamies Pete Burns halusi trion tuottavan bändin seuraavan albumin, joka poiki ensimmäisen ykköshitin ”You spin me round (Like a record)”.

Ensimmäisiä tuotantoja leimasi vahvarytminen high energy -saundi, johon haluttiin muitakin vivahteita. Talliin tuli Princess (oik. Desiree Heslop, s. 1961), jonka tyyli oli enemmän r’n’b:tä. Dokumentissa Princess vaikuttaa hyvin omanarvontuntevalta artistilta, joka haluaa osansa kunniasta. Hän sepustaa keksineensä ”Say I’m your number one” -kappaleeseen lauluharmonioita ja paasaa, että biisi on myös ”hänen lapsensa”. Kaikki muut haastatellut artistit antavat kunnian niille, joille kunnia kuuluu ja kertovat studioon saapuessaan astelleensa aina valmiiseen pöytään.

Dokumentti etenee kuin juna musiikin ehdoin ja hitit seuraavat toisiaan julkaisujärjestyksessä Top of the Pops -esitysten päivämäärien tarkkuudella. Kunkin singlen kohdalla hittibarometri singahtaa janalla osoittamaan parasta sijoitusta Britti-listalla. Bongasin vain yhden virheen. Rick Astleyn ”Take me to your heart” ei noussut listalla sijalle kaksi, vaan korkeimmillaan sijalle kahdeksan. Kaikkia sadoista singlejulkaisuista ei tietenkään käydä läpi, se olisi täysin mahdotonta. Nyt keskitytään niihin tärkeimpiin eli toisinsanoen menestyneimpiin. Muutamia yllätysvetojakin on saatu mukaan sekä sellaisia, jotka tiedetään tuottajille itselleen tärkeiksi tai rakkaiksi.

Yksi ensimmäisistä kokonaan Stock-Aitken-Waterman -tallissa aloittaneista projekteista oli siskosduo Mel & Kim, jonka hitistä ”Respectable” tuli ensimmäinen kolmikon kokonaan kirjoittama ja tuottama listaykkönen. Melin ja Kimin ura käsitellään kattavasti ja Pete Waterman liikuttuu edelleen kyyneliin nuorena poisnukkunutta Mel Applebyta muistellessaan.

Kattavan käsittelyn saavat myös Rick Astley, Kylie Minogue ja Jason Donovan, joista mukana on mukavasti aikalaismateriaalia myös musiikkivideoiden ulkopuolelta. Rick Astley toteaa ”Never gonna give you up” -superhitistään, että kappale on niin merkityksellinen hänen elämälleen, ettei hän oikeastaan voi sanoa siitä enää mitään. Se on osa hänen dna:taan. Astley toteaa myös, että ”Together forever” oli ehkä vielä merkittävämpi biisi, sillä kun se nousi Yhdysvaltojen listan ykköseksi, kukaan ei voinut enää kutsua häntä yhden hitin ihmeeksi. Nyt hänellä oli niitä kaksi.

Rick Astley oli artisti, jonka ura rakennettiin ehkä harkituimmin. Hän pyöri studioilla ja opetteli musiikkibisneksen saloja. ”Never gonna give you up” -kappale räätälöitiin huolellisesti juuri Astleyn äänelle sopivaksi korkeita nuotteja myöten. Levy täsmäiskettiin markkinoille tähtien ollessa juuri oikeassa asennossa. Rick Astleylla oli kuitenkin palava halu tehdä jotain muuta ja hän kieltäytyi levyttämässä useita Stock-Aitken-Watermanin hänelle kaavailemia kappaleita. Niinpä esimerkiksi työnimellä ”Rick Astleyn seuraava ykköshitti” valmisteltu ”Nothing can divide us” päätyi Jason Donovanille. Mitään kaunoja ei kuitenkaan kanneta. Astley siirtyi urallaan toiseen suuntaan.

”Venus”-hitillään Billboard-ykköseksi nousseen Bananaraman videoita dokumentissa vilahtelee paljon, mutta itse tytöt eivät ohjelmassa ääneen pääse. Uskoisin, että olisi kuitenkin pyydetty? Sen sijaan esimerkiksi Kylie Minogue muistelee yhteistyötä suurella sydämellä, lämmöllä ja kiitollisuudella. Oman lavean käsittelyn saa Kylien ja Jasonin hittiduetto ”Especially for you”, joka syntyi oikeastaan australialaiskaksikon tähdittämän Neighbours-tv-sarjan oheistuotteena. Sarjassa Kylien ja Jasonin esittämä nuoripari oli menossa naimisiin, joten markkinarako oli avoinna. Balladin esityksiin kuului suloinen vaikkakin vähän naiivi koreografia, jossa Jason nostaa Kylien käsivarsilleen ja pyörähtelee ympyrää. Molemmat starat muistelevat hypeä huvittuneesti ja vuonna 2012 he toteuttivat liikkeet fanien riemuksi Kylien konsertissa. Kylie nauraa tosin, ettei takaa että he tekevät sitä enää koskaan uudelleen.

Watermanin ja Minoguen välit ovat säilyneet lämpiminä, vaikka yhteistyö päättyikin. Tuottajat olivat valmiita muuttamaan artistin tyyliä kahden ensilevyn jälkeen aikuisempaan, seksikkäämpään ja klubisaundisempaan muotoon, mutta lopulta Kylie kasvoi jo liian suureksi. Hänestä tuli maailmanluokan megatähti, mutta laulajatar arvostaa edelleen myös uransa alkuvaiheita. Samoin Jason Donovan puhuu tuottajista sellaisin ylistävin korulausein, että katsojalla alkaa mennä pää pyörryksiin.

Vaikka alue rajautuukin kuuteen vuoteen, syntyi hittejä siihen tahtiin että valtaosa tarinoista jää pinnallisiksi. Mutta ne, jotka tarkempaan syyniin pääsevät osoittautuvat erittäin mielenkiintoisiksi. Stock-Aitken-Watermanin menestyksen salaisuus lieneekin juuri siinä, että vaikka heitä vihattiin ja pidettiin kaupallisuuden kustannuksella ratsastavina levymoguleina, he tekivät oikeasti musiikkia suurella sydämellä ja rakkaudella. Biisejä ei tehtailtu liukuhihnalla, vaan taustalla oli aina ajatus. Mike Stock kertoo mielenkiintoisia pikkufaktoja tilanteista, joissa jotkut kappaleet ovat syntyneet. Suuri osa lauluista on tehty juuri tietylle artistille varta vasten.

Loppua kohden vauhti vain kiihtyy ja monet isotkin hitit selataan läpi potpurinomaisesti. Ruudussa vilahtavat Sonia, Sinitta, Big Fun, Brother Beyond ja monet muut. Osa jää kokonaan maininnoitta. Simon Cowellin manageroimana S-A-W-artistiksi päätynyt Sinitta osoittaa hepsankeikkamaisuutensa paljastamalla, että oli vähän lätkässä myös Mike Stockiin.

Donna Summer sentään saa oman isomman osuutensa ja ehkä juuri poikkeuksellisuutensa ansiosta. Summer oli iso tähti, jolla oli voimassaoleva levytyssopimus, mikä toi oman lisämausteensa ja kolmannen osapuolen projektiin. Kaikki olivat kuitenkin tyytyväisiä lopputulokseen ja syytä onkin, sillä Summerin S-A-W-albumi ”Another place and time” on yksi tuottajakolmikon kruununjalokivistä. Johtosinglen ”This time I know it’s for real” melodia syntyi sekin Mike Stockin mielessä.

Kannuksensa tiskijukkana hankkinut Pete Waterman rakasti aina tanssittavaa klubimusiikkia ja 1990-luvulle siirryttäessä hän alkoi kasvavassa määrin lisensoida Britanniaan eurooppalaista dancemusiikkia, kuten 2 Unlimitedia, London boysia ja Opus III:a. Tämä osaltaan turhautti PWL-yhtiön luovaa kaksikkoa Stockia ja Aitkenia, ja lopulta Matt Aitken halusi lähteä ryhmästä. Mike Stockin luovuuden palo ei sammunut ja hän jatkoi vielä vähän aikaa kahdestaan Watermanin kanssa. Syntyi TOP-5-hittejä mm. Sybilille sekä Bananaraman ja Kylien viimeiset PWL-albumit.

Ihan vähän hipaistaan myös aikaa varsinaisen hittitehtaan jälkeen. Watermanin luotsaama Steps-yhtye saa ruutuaikaa, kuten myös Bonnie Tyler -coverillaan ”Total eclipse of the heart” hitin vetäissyt Nicki French. Ruudulla vilahtaa myös kryptinen ilmoitus, että vuonna 1999 Stock ja Aitken haastoivat Watermanin oikeuteen tekijänoikeusasioissa, mutta sen tarkemmin oikeastaan juttua ei avata. Mistä oli kyse tai miten siinä kävi. Lopussa kolmikko kuitenkin saapuu pääkallopaikalle Etelä-Lontooseen Vine yardin studiorakennuksen ulkopuolelle, jossa he eivät ole yhdessä käyneet sitten vuoden 1991. Alue on muuttunut trendikkääksi ja siistiksi miesten muistellessa takavuosia. Miehet päätyvät nostelemaan maljoja läheiseen The Gladstone arms -pubiin, jossa he perimätiedon mukaan kävivät kirjaimellisesti joka ilta työpäivän päätteeksi vuosina 1985-1991. Olisiko siinä retropopparille pyhiinvaelluskohde seuraavalle Lontoon reissulle?

”Stock Aitken Waterman – Legends of pop” -dokumentti ei kenties ole se kaikkein omaperäisin tai innovatiivisin, mutta se paras mahdollinen retrospektiivi aikakauden lapsille. Toivottavasti myös uusille faneille, jotka voivat nyt löytää miesten tuottaman musiikin. He tekivät ajatonta pop-musiikkia ja hienoja pop-klassikkoja omana aikanaan. Mutta hyvä pop-biisi on aina hyvä pop-biisi, vuosien jälkeenkin. Tarjoaako dokumentti edes kovin paljon uutta tietoa? Ei ehkä kaltaiselleni retropopparille, joka on jo lukenut lähes kaiken mahdollisen Stock-Aitken-Watermanista silloin 1980-luvulla ja 40 vuotta sen jälkeen, mutta varmasti monille ihmisille se antaa ihania ahaa-elämyksiä. Ai niin tämäkin biisi! Joka tapauksessa näiden puheliaiden herrojen parissa pari tuntia vierähtää kuin siivillä hyvän ja hyväntuulisen musiikin tahdittamana. Eihän tälle voi antaa vähempää kuin viisi tähteä.