Retropoppari Düsseldorfissa: Die 80er Live kasarifestareiden huikea artistikattaus tarjoili yllätyksiä ja elämyksiä

Saksan Düsseldorfissa järjestettiin lauantaina 14. tammikuuta 2023 valtava kasarifestivaali ”Die 80er live”. Paikkana toimi Merkur Spiel Arena eli sama halli, jossa järjestettiin myös Saksan isännöimät Eurovision laulukilpailut vuonna 2011. Kyseessä on jalkapallostadion, joka saa talviaikaan kätevästi katon ylleen. Areenan yleisökapasiteetti on 54.600 katsojaa ja kasarifaneja olikin kokoontunut paikalle sankoin joukoin. Limahlin mukaan 35.000, Alphavillen Marian Goldin mukaan 40.000 ja Gazebon mukaan 44.000. Samantha Fox pisti vieläkin paremmaksi ja väitti areenan olleen täpötäynnä. Oli mikä veikkaus tahansa oikein, niin areena on toimiva. Missään vaiheessa massiivinen väkijoukko ei tuntunut ahdistavalta eikä ruoka- tai juomapisteille ollut juuri lainkaan jonoja.

Myös liikenneyhteydet ovat loistavat. U-bahn eli metro kulkee keskustasta suoraan areenalle vartissa ja paluujunaan päästiin heti tapahtuman päätyttyä istumapaikoille. Kaiken kukkuraksi tapahtumalippujen hintaan kuuluu aina ilmainen metrokyyti. Vessoihinkaan ei ollut jonoa juuri lainkaan. Ainoina miinuspuolina järjestelypuolella olivat narikan ja levähdyspaikkojen puute. Narikkaongelmaankin olisi voinut varautua, jos olisi tiennyt ettei sellaista ole. Nyt jouduimme roikottamaan takkejamme koko konsertin ajan vyötäisillä, kun olisimme voineet ottaa mukaan vaikka kevyet kangasreput. Kahdeksan tuntia yhtäjaksoista seisomista alkoi myös käydä työstä, kun seisomakatsomossa ei tosiaankaan ollut ainuttakaan jakkaraa. Seuraavana päivänä tiesi seisseensä. Mutta itse tapahtuma ja etenkin sen musiikillinen anti hipoi täydellisyyttä, ja jokainen kahdella jalalla pönötetty minuutti oli sen arvoista.

Innokkaina ja uteliaina saavuimme paikalle melkein heti ovien avauduttua klo 14:00, vaikka ensimmäinen esiintyjä oli merkitty aloittavaksi vasta klo 16:00. Se oli turhaa, sillä olisimme päässeet hivuttautumaan yhtä hyville paikoille tuntia paria myöhemminkin ja säästyneet hieman vähemmällä seisomisella. Ehdimme kuitenkin nautiskella mielestämme melko edulliset oluet (6€/0,5 litraa Carlsbergia) ja fiilistellä mainion odottelumusiikin tahdissa. Soittolistalla raikasi mukavasti vähän harvinaisempiakin kasarihittejä, kuten Al Corleyn ”Square rooms”, Stacey Q:n ”Two of hearts”, Alishan ”Baby talk” tai Miko Missionin ”How old are you”. Tämä kaikki oli kuitenkin tyyntä myrskyn edellä, sillä kun kello löi 16 halli pimeni ja lavalla alkoi pyöriä mahtava aloitusvideo Dallas -tv-sarjan introa mukaillen. J.R.Ewing puhui sujuvaa Saksaa ja toivotti virnuillen kasarifanit tervetulleiksi. Pyrotekninen osasto oli ladannut kaikki efektit tappiin ja saimme yllemme konfettisateen.

Tunnelma nousi kattoon, kun konsertin seremoniamestari Peter Illmann saapui lavalle. Suomalaisetkin saattavat muistaa Illmannin mm. Peter’s Pop Show -ohjelman isäntänä. Artistien välissä yleisöä viihdytti huikea DJ, joka villitsi yleisön usein kiihkeään yhteislauluun. Itsekin 1980-luvun musiikkia melko hyvin tuntevana ihan hämmästyin miten hän osasikin valita soittolistoilleen niin monta klassikkoa. Lavalla esiintyi myös iso livebändi Berliner show orchestra, joka säesti suurinta osaa artisteista. Artistit eivät siis esiintyneet taustanauhojen varassa. Bändiin kuului jouset, puhaltimet ja taustalaulajat ja sovitukset mukailivat täydellisesti alkuperäisiä levyversioita. Osalla artisteista oli kyllä taustanauha tai oma bändi, joko kokonaan tai osittain housebändin tukena. Lisäksi mukana oli tanssiryhmä, joka esiintyi myös väliajoilla itsenäisesti roudauksen aikana. Lisäksi esityksiin kuului pyrotekniikkaa, konfetteja ja muita lisäefektejä. Periaatteessa lavan edustalta ei olisi malttanut poistua missään vaiheessa, kun koko ajan tapahtui jotain mielenkiintoista ja hauskaa. Välillä oli vain pakko hakea juomaa tai ruokaa tai käydä vessassa.

Ensimmäisenä artistina lavan otti haltuun F.R. David (oik. Robert Fitoussi, s. 1947), joka muistetaan parhaiten läpimurtohitistään ”Words”. Olen nähnyt sympaattisen Davidin kerran aiemminkin livenä Lontoossa, mutta nyt esiintyminen oli jotenkin rennompi. Silloin hän paikkasi sairastunutta Sandraa, joten olisiko äkkihälytys jännittänyt. Davidin äänialahan on melko korkea ja hän suoriutuu vanhojen hittiensä tulkinnasta vielä 76-vuotiaanakin ihan kunnialla samasta sävellajista. Sellainen hassu setämieshän hän on ja kehnohkolla englannilla suoritetut spiikkaukset huvittivat. Uskotteli poistuvansa lavalta ennen ”Words” -hittiä, mutta palasi takaisin pahoitellen että hän vain vitsaili ja haki pullon vettä, koska hänen kurkkuaan kuivasi. Lontoossa David esiintyi kokonaan oman bändinsä kanssa ja nähdäkseni nytkin toi mukanaan omia muusikoitaan housebändin tueksi. Settilista oli rakennettu hyvin ja mukana oli kappaleita hänen kolmelta ensimmäiseltä albumiltaan sekä uusin single, tammikuussa 2022 julkaistu ”Time is not mine”. Odotetuin kappale oli tietenkin ”Words”, mikä innosti yleisön pidennettyyn yhteislauluun. Hassua, että näin kävi melkein joka artistin kohdalla. Jokaisen tuotannosta löytyy vähintään yksi biisi, jonka kaikki tuntevat. F.R. David oli rauhallisessa olemuksessaan oivallinen aloitusnumero illalle.

F.R. Davidin settilista:

Pick up the phone
Girl (You are my song)
I need you
Sahara night
Time is not mine
Words

Lähinnä laulusolisti Nick Van Eeden (s. 1958) varassa toimiva Cutting Crew on sekin monien mielissä ns. ”yhden hitin ihme” ja tuo hittihän on tietenkin ”(I just) Died in your arms” vuodelta 1986. Listasijoituksia tuli muillekin singleille, mutta ei toki yhtä korkeita. Vuosina 1993-2005 Cutting Crew oli kokonaan telakalla, mutta sen jälkeen he ovat julkaisseet kaksi albumia ja uusikin on suunnitteilla. Van Eede otti yleisönsä todellisen show-miehen elkein, vaikka kertoikin rikkoneensa polvensa joulunpyhinä ja ei sen vuoksi pysty nyt hyppäämään yleisön joukkoon. Kenties sellainen kuuluu häneen normaaliin keikkakäytökseensä? Mutta ketterästi hän silti käveli ristiin rastiin lavaa ja etenkin laulu kuulosti upealta. Keikkasetti oli hauskasti rakennettu pelkästään yhtyeen esikoisalbumin ”Broadcast” singlebiiseistä, jotka kuultiin ikäänkuin käänteisessä järjestyksessä viimeisestä ensimmäiseen. Itse arvostin festivaalin esiintyjäkaartin monipuolisuutta ja vaikka oltiinkin Saksassa, mukana oli ilahduttavan paljon rakastamiani Britti-poppareita. Cutting Crew yllätti kyllä positiivisesti ammattitaitoisella rock-asenteellaan. Nää miehet ovat muusikkoja.

Cutting Crew settilista:

Any colour
One for the mockingbird
I’ve been in love before
(I just) Died in your arms

Marc Almondin (s. 1957) esitystä odotin kenties eniten. Olen aina rakastanut hänen monipuolisuuttaan ja heittäytymistään sekä Soft cellin solistina, että tuotteliaana sooloartistina. Ajattelin lavalle saapuvan suuren diivan, mutta kuinka maanläheinen ja hymyilevä hemmo sieltä tulikaan. Almondillahan olisi ohjelmistoa, mistä valita, joten yleisön sopikin odottaa täyttä timanttia. Setti käynnistettiin Soft cell -hitillä ”Torch” ja heti perään saimme katsomossakin viritellä äänijänteemme äärimmilleen, kun soolohitti ”Something’s gotten hold of my heart” käynnistettiin. Oikeastaan duettohitti, sillä listaykköseksihän Almond lauloi sen Gene Pitneyn kanssa. Soft cellin klassikko ”Tainted love” kuultiin svengaavana sovituksena, joka toimi itse asiassa oikein hyvin. Onhan sitä alkuperäistä veivattu levysoittimissa jo yli 40 vuotta. Itselleni tärkeä hetki koettiin Almondin setin päätteeksi, kun kuulin vihdoin livenä yhden kaikkien aikojen suosikkikappaleistani. Lauloin ääneni käheäksi Soft cellin kohtalokkaan draamaballadin ”Say hello, wave goodbye” mukana. Ristiriitainen olo tuli vain, kun rutistin rakasta vaimoani kainalooni ja kiljuin ”Take a look at my face for the last time, I never knew you, you never knew me, Say hello, goodbye”.

Marc Almond settilista:

Torch
Something’s gotten hold of my heart
Tainted love
Say hello, wave goodbye

Howard Jones (s. 1955) oli myös itselleni odotettu vieras. Itse asiassa olen niin kaikkiruokainen musiikin suhteen, että jokainen tämän konsertin esiintyjä oli. En vain jotenkin osannut odottaa, että näkisin hänet vielä jonain kauniina päivänä livenä. Jonesin ensimmäiset albumit ovat itselleni tärkeitä ja rakkaita. Syntikkavelho on erittäin sympaattisen oloinen esiintyjä, vaikka taidot antaisivat aihetta jopa diivailuun. Jones liikuskeli luontevasti lavalla ja catwalkilla ja välillä piipahti syntikoidensa takana näppäilemässä melodioita. Isoista hiteistä koottu neljän biisin setti päättyi jälleen raikuvaan yhteislauluun ”What is loven” sävelin. Ehta livebändi mahdollisti hienosti nämä pitkitetyt päätöstunnelmoinnit. Taustanauha kun loppuu, niin se loppuu.

Howard Jonesin settilista:

New song
No one is to blame
Things can only get better
What is love?

Gazebo (oik. Paul Mazzolini, s. 1960) oli ensimmäinen, joka esiintyi pelkän taustanauhan kanssa. Mutta toisaalta hänen discosaundeihinsa se ihan sopikin. Komea Gazebo oli pikkutakissaan hyvin charmantti ilmestys ja minusta hän lauloi hyvin. Gazebo jaksoi välispiikeissään kertoa asiallisesti myös musiikillisia faktoja, hittiensä listasijoituksia ja julkaisuvuosia. Hänelläkin olisi ollut valinnanvaraa, mutta nyt saatiin ilmeisten hittien ”Masterpiece”, ”Lunatic” ja ”I like Chopin” lisäksi kuulla pari coveria. Tosin ”Dolce vita” -biisin Gazebo on säveltänyt, vaikka Ryan Paris lauloi sen listoille. Yllättävämpi veto oli encorelta näyttänyt Baltimora-cover ”Tarzan boy”, joka villitsi yleisön hurjaan yhteishoilotukseen. Gazebo itsekin intoutui takomaan rintaansa viidakon kuninkaan lailla. Tämä cover sallittaneen, onhan alkuperäinen esittäjä jo poistunut keskuudestamme. ”I like Chopin” vedettiin tietenkin porukalla kuorossa. Vain minä ja 40.000 uutta parasta kaveriani.

Gazebo settilista:

Masterpiece
Lunatic
Dolce vita
I like Chopin
Tarzan boy (Baltimora-cover)

Seuraavana estradille sipsutteli Sandra (oik. Sandra Lauer-Cretu, s. 1962), joka kuului 1980-luvulla suuriin suosikeihini. Todellinen unelmieni nainen kaikessa tyylikkäässä kauneudessaan. Ikäväkseni täytyy todeta, että arvokkuus on nähtävästi katoavaa kansanperinnettä ja Sandra vaikutti jotenkin väsähtäneeltä. Mikä pahinta, mitä ilmeisimmin hän lauloi playbackina. Ainoana artistina koko kavalkadissa. Rupsahtanut presens ja playback veivät kyllä tehot esiintymisestä, vaikka settilista olikin timanttinen. Kappaleita oli hieman sovitettu uusiksi ja keskiosan kolme biisiä kuultiin reilun mittaisena potpurina. Myös yhteislaulusessio jäi toteutumatta, kun Sandra poistui takavasemmalle.

Sandra settilista:

(I’ve never been) Maria Magdalena
Secret land
Everlasting love
Heaven can wait
In the heat of the night

Limahl (oik. Christopher Hamill, s. 1958) puolestaan huokui poikamaista sympaattisuutta. Hän vaikutti olevan aidon hämillään ja innostunut valtavasta yleisömassasta, joka hallissa odotti. Muistan 1980-luvulta kuulleeni, että hänellä olisi jokin neste noussut päähän Kajagoogoon menestyksen myötä, mutta nykyään sellaisesta ei näy merkkiäkään sosiaalisen median ja lauantai-illan esiintymisen perusteella. Setin aluksi kuultiin Kajagoogoon suurimmat hitit ”Too shy” ja ”Ooh to be ah”, joista jälkimmäinen ei valitettavasti minusta oikein toiminut livenä. Soolokappaleista olisin kuullut mieluummin vaikka ”Too much troublen” tai ”Inside to outsiden”, kuin ”Only for loven”. Jäin pohtimaan, olisiko Limahlilla tai Kajagoogoolla ollut tuotannossaan parempia vaihtoehtoja. Mutta ”Too shy” ja etenkin ”The neverending story” kuultiin, se on tärkeintä. ”The neverending storyn” sovitus oli tällä bändillä vähän löysätempoinen ja vaimea, mutta kyllä yleisö sai taas laulaakseen. Te ette usko, kuinka me lauloimme.

Limahl settilista:

Too shy
Ooh to be aah
Only for love
Neverending story

Nik Kershawin (s. 1958) osuus alkoi pienellä säädöllä, kun hänen kitarastaan ei kuulunut ääntä. Mutta pian päästiin vauhtiin ja aluksi kuultiin jokin itselleni tuntemattomampi rock-biisi. Myöhempi tutkimus on antanut itseni ymmärtää, että kyseessä olisi ehkä ollut Nikin viime vuonna julkaistu single ”Paranoid”, jonka hän on levyttänyt trans-sukupuolisen lapsensa Izzy Kershawin kanssa. Mutta en ole tästä täysin varma. Siitä sen sijaan olen 100-prosenttisen varma, että setin loppuosa oli silkka kasarihittiputki. ”I won’t let the sun go down me” oli Nikin osalta se yhteislaulukappale.

Nik Kershawin settilista:

Paranoid
The riddle
Wouldn’t it be good
I won’t let the sun go down on me

Samantha Fox (s. 1966) on aivan turhaan väheksytty artisti, vaikka hän rintansa aikoinaan lehdessä paljastikin. Sammyhän on aivan huikea mimmi lavalla. Mikä energia ja freesi olemus. Hän otti lavan haltuunsa, tanssi ja kiemurteli koko rahan edestä. Harmillisesti vain lauluäänen miksaus meni järjestäjien osalta perseelleen ja saliin kuului hädin tuskin mitään laulua. Kuten vaimoni totesi: ”Antoivat hänelle Sandran mikrofonin”. Jotain kuitenkin kuului ja taustalaulajatkin pistivät parastaan, joten tunnelmaan päästiin pienestä harmituksesta huolimatta kivuttomasti. Settilistakin oli täydellinen, vaikka olisihan Sammyltä löytynyt vielä lisääkin esittämisen arvoisia hittejä. ”Touch me” vedettin taas pidennettynä kuorolauluversiona, kuten tapoihin näemmä kuuluu.

Samantha Fox settilista:

Nothing’s gonna stop me now
I only wanna be with you
Do ya do ya (Wanna please me)
Touch me (I want your body)

Alphaville tuli katsastettua kesällä 2021 Turun Down by the laituri -festivaaleilla, mutta liikaahan ei tätä suosikkiyhtyettäni voi koskaan nähdä. Alphavillea varten lavalle roudattiin kamat omaa bändiä varten. Olen vain jotenkin huolestunut karismaattisen laulusolistin Marian Goldin (oik. Hartwig Schierbaum, s. 1954) tilasta. Aikoinaan niin komeaääninen tenori laulaa nykyään omituisella nykivällä tyylillä. Säkeet tulevat suusta pätkittäin jopa niin häiritsevästi, että toisissa kappaleissa melodiakin muuttuu. Pahin esimerkki on ehkä suosikkibiisini ”Dance with me”. Turussa havaitsin jo merkkejä moisesta, mutta nyt se on mennyt vieläkin pahemmaksi. Vai onko kyseessä vain joku omituinen tehokeino, jolla Marian haluaa tuoda 40 vuotta vanhoihin biiseihin uusia sävyjä? Toisaalta mietin, onko painoa kertynyt niin paljon että se häiritsee jo laulamista? Toisaalta Marian intoutui kyllä villeihin karhumaisiin tanssiliikkeisiin ja liikkui lavalla vaivattomasti. Screenin lähikuvassa kyllä hiki virtasi hänen kasvoillaan valtamerenä jo heti ensimmäisessä kappaleessa. ”Forever young” -klassikossa laulu sujui nopeita vetoja paremmin ja siitä saatiinkin ehkä koko illan koskettavin yhteislaulu aikaiseksi. Kappaleen teema sopi pääasiassa keski-ikäisen yleisön suuhun kuin nakutettu ja laulun olisi suonut jatkuvan vaikka koko illan. Kylmät väreet menevät vieläkin, kun muistelen tuota hetkeä.

Alphaville settilista:

Dance with me
Big in Japan
Sounds like a melody
Forever young

Frankie goes to Hollywood -yhtyeen solisti Holly Johnson (oik. William Johnson, s. 1960) oli merkitty ohjelmaan jonkinlaisena ”special guestina”. En tiedä miksi, sillä siinä hän veti osuutensa kuin muutkin. Johnson oli jollain humoristisella tavalla juuri sellainen kuin odotinkin. Cool veijari taaksepäin suitussa hiuskuontalossaan ja aurinkolaseissaan. Ääni kulki hämmästyttävän upeasti. Kuin olisi kuunnellut alkuperäisiä levyversioita 40 vuoden takaa, mutta kyllä se livenä taisi tulla? Kolmen valtavan Frankie-hitin väliin Holly vetäisi yhden soolobiisinsä. Hyvältä näytti ja kuulosti, mutta olinko tässä vaiheessa iltaa jo niin väsynyt, että mielessäni siinsi enemmän hotellin pehmeä sänky kuin ”The power of love” kuorolaulu.