Alphaville innoitti DBTL-yleisön yhteislauluun

Saksalainen kasaribändi Alphaville saapui lauantaina 31.7.2021 Turun Down by the laituri -festivaaleille. Alunperin yhtyeen piti esiintyä festareilla jo vuotta aiemmin, mutta silloin koronapandemia perui koko tapahtuman. Mukavaa, että uusi aikataulukin sopi yhtyeen ohjelmistoon. Alphavillen esiintymisvuoro koitti sopivasti illan hämärtyessä kello 22:30 ja esitykseen kuuluneet valoefektit pääsivät hienosti oikeuksiinsa. Alphavillea on viime vuosina hieman kritisoitu mm. laulusolisti Marian Goldin (oik. Hartwig Schierbaum, synt. 1954) korkeiden nuottien puutteesta, joten itsekin asetuin eturiviin aidan viereen hieman ristiriitaisin tunnelmin.

Ennen keikkaa saksalainen tehotiimi roudasi laitteiston lavalle ennätysvauhtia ja lavan täytti saksankielinen puheensorina. Alkuperäisjäsenistöstähän Alphavillesta on jäljellä enää Marian Gold ja varhaisimmilta albumeilta tutut syntikkavelhot ovat vaihtuneet ehtaan neljähenkiseen livebändiin. Tämänhetkisiin miehistöön kuuluvat tähtisolistin lisäksi kitaristi David Goodes ja rumpali Jakob Kiersch, jotka ovat soittaneet kokoonpanossa vuodesta 2003 lähtien. Basson varressa kuullaan Alexandra Merliä, joka on kuulunut vahvuuteen vuodesta 2016 lähtien. Taustaorkesterin varsinainen tähti on kuitenkin vuodesta 2014 mukana ollut kosketinsoittaja Carsten Brocker, joka piti vauhtia yllä näyttävän kosketinsoitin- ja tietokonepatteristonsa takana lavan etualalla paitsi musisoiden myös hyppien, tanssien ja moshaten.

Alphaville on ollut olemassa syntymästään lähtien eli vuoden 1984 esikoisalbumista ”Forever young”, vaikka monia tuntuukin hämmästyttävän että vieläkö näin on. Levyjä on syntynyt kaikilla vuosikymmenillä, tosin harvakseltaan. Tuorein seitsemäs studioalbumi ”Strange attractor” on vuodelta 2017. Toki allekirjoittaneenkin mielestä Alphavillen vahvuudet löytyvät sieltä varhaisilta vuosilta, etenkin festarikeikan ohjelmiston kokoamista ajatellen. Niinpä nytkin avauskappaleena kuultiin ote yhtyeen esikoislevyltä albumiraidan ”A victory of love” muodossa. Sovitus, kuten lähes kaikki muutkin bändisovitukset, olivat ihanan uskollisia alkuperäisille levyversioille. Siitä tahti tiivistyi bändin kakkosalbumin johtosingleen ”Dance with me”. Kappaleen aikana minua hieman kummastutti Marianin katkonainen tapa laulaa. Oliko kyseessä painonnousun tai iän aiheuttamaa hengästymistä vai uusi, kokeilevampi ja kikkailevampi tapa? Tähän biisiin se ei sopinut. Katseeni kiinnittyi myös lavan takana olevaan tarjottimeen, joka oli täynnä pieniä oluttuopposia, joita Marian kipaisi silloin tällöin siemailemassa kurkkuunsa. Alphavillea ennen esiintyneellä Tommi Läntisellä oli vain vesipullo.

En tiedä oliko ansio oluen vai muun vapautumisen, mutta laulu alkoi kulkea sitä paremmin mitä pidemmälle keikka eteni. Loppuvaiheessa suurimman osan ajasta mikrofoniständin takana pönöttänyt laulusolisti intoutui jo hyppelehtimään pitkin poikin lavaa. Askel oli kepeä, vaikka ikää on mittarissa jo 67 vuotta. Keikan settilista noudatteli aika pitkälti nyky-Alphavillelle ominaista linjaa. Megahitti ”Big in Japan” kuultiin jo alkuvaiheessa, tarkoituksena kaiketi luoda tunnelmaa yleisön keskuuteen. Yhteislaulutuokiota ei kuitenkaan mielestäni hyödynnetty riittävästi, sillä heti sen jälkeen kuultiin jostain syystä vakio-ohjelmistoon kuuluvat rauhallisemmat ja vähän vieraammatkin numerot ”Next generation” ja ”The Nelson highrise”.

Pian ilmoille kajahtikin jo kolmas esikoislevyn hiteistä ”Sounds like a melody”, joka loppua kohden kiihtyvine tempoineen sai vipinää myös festariyleisön virsuihin. Sen jälkeen alkoikin ehkä hieman yllättäen kuulua päätösballadin ”Forever young” helposti tunnistettavat alkutahdit, vaikka aikaa keikan alusta oli kulunut vain nelisenkymmentä minuuttia. Tunnelmallinen klassikko vetosi tietenkin kaikkien paikallaolijoiden tunteisiin ja herkisti fiilikset kattoon. Ainoana miinuspuolena vain, että Marian Gold taustajoukkoineen kiitti ja pokkasi ja poistui lavalta. Suunnitelmaan luonnollisesti kuului, että taputamme heidät takaisin estradille ja sieltähän he nopeasti palasivatkin. Muihin päivän aikana kuultuihin suomalaisesiintyjien tapoihin eivät encoret juurikaan kuuluneet.

Alphaville veti kuitenkin kunnon jälkilämmöt ja esitti ”Salvation” -albumilta tutun ”Monkey in the moon” -biisinsä. Toisena pidempänä numerona kuultiin uusimmalta pitkäsoitolta ”Beyond the laughing sky”, jossa nykymuotoinen bändivetoinen Alphaville pääsi irrottelemaan kunnolla instrumenteillaan. Näillä eväillä keikan pituudeksi saatiin niukin naukin nivottua se festariesiintymisen minimikesto eli yksi tunti. Jotenkin tuntui lyhyehköltä, mutta toisaalta taas nautin jokaisesta nuotista, joka orkesterista irti lähti. Alphavillen kohdalla vain materiaalia riittäisi niin paljon pidempäänkin irtiottoon, joten ehkä seuraavalla kerralla istahdan konserttisalin tuolille heitä kuuntelemaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s