Jos katsomme 40 vuotta taaksepäin erilaisten värikkäiden hahmojen kaleidoskooppiin, löydämme 1980-luvun alun popparit jotka tekivät sukupuolisesta suuntautumisesta aiempia perinteitä epäselvempää ja hämmentävämpää. Heidän ansiokseen on helppo erehtyä antamaan yhteiskunnan seksuaalipolitiikkaan kohdistuva asenteiden muutos, joka saavutti huippunsa juuri vuonna 1984.
Sitä edelsi kuitenkin vuosikymmenen alun uusromanttinen muotiaalto – new romantics, joka yhdisti syntikkapop-musiikin esittäjien ulkoisen olemuksen riikinkukkojen koristeellisuuteen. Miehet meikkasivat, tupeerasivat hiukset ja pukeutuivat eriskummallisiin asuihin. Kaikki oli kuitenkin vain ulkoista koreutta, eikä kukaan kyseenalaistanut heidän seksuaalista suuntautumistaan. Korkeintaan Pihtiputaan Popeda-fani saattoi homotella uusromantikon nähdessään.
Koristautumisellaan rockahtavammatkin artistit, kuten Adam Ant tai Siouxsie Sioux halusivat enemmän herättää huomiota ja erottua massasta, kuin ottaa kantaa poliittisesti kantaa vaikkapa vähemmistöjen oikeuksiin. Heidän esikuvansa David Bowie, Marc Bolan ja koko 1970-luvun glam rock -porukka ottivat paikkansa mediassa ja sekoittivat maskuliinisuuden ja feminiinisyyden rajat röyhkeällä asenteellaan. Vuonna 1984 kyse oli vielä silti enemmän tyylistä kuin sisällöstä. Monet artistit löysivät vasta myöhemmin rohkeuden toimia vähemmistöjen vapautusliikkeen puolestapuhujina. Oli ikään kuin muotia olla epämääräinen ja se saattoi jopa auttaa menestyksen saavuttamisessa.
Soft Cell -yhtyeen Marc Almond on kertonut, että levy-yhtiöt suorastaan vaativat 1980-luvun alussa, että jos artistilla ei ollut tyttöystäviä, heidän piti keksiä sellaiset. Muuten kappaleesi eivät soi radiossa ja urasi on ohi. Almond itsekään ei halunnut leimautua gay-artistiksi, mutta ei toisaalta halunnut täysin valehdellakaan seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kun hän vuonna 1987 tuli virallisesti kaapista julkisuuteen, hän toivoi että olisi tehnyt niin jo aiemmin. Kukaan ei aavistellut mitään, kun hän vuonna 1985 levytti ”I Feel Love” -dueton Bronski Beatin kanssa.
Lue lisää: Soft Cellin albumista ”Non-Stop Erotic Cabaret”
Marc Almond on juuri yksi näistä artisteista, joka on sittemmin käyttänyt julkista asemaansa hyödyksi homojen oikeuksista puolesta taistelemiseen. Ulkoisesti loistokkaat artistit, kuten Boy George, George Michael, Elton John tai Freddie Mercury esittivät näkemyksiään hyvin hillitysti. Vaikka naapurin sokea Reettakin olisi ilman minkään sortin homotutkaa nähnyt kilometrien päähän, mitä kaverit ovat miehiään. He ikään kuin olivat julkisesti kaapissa.
Tokihan haastatteluissa seksuaalisuus nousi esille, mutta vuonna 1984 Boy George ilmoitti olevansa aseksuaali. Hän oli sellainen hassu perheystävällinen täti, joka onkin setä. Vaikka kulissien takana hänellä oli myrskyisä suhde bändinsä Culture Clubin rumpaliin Jon Mossiin, josta ammennettiin materiaalia lukuisiin yhtyeen hitteihin. Elton John oli David Bowien tavoin ilmoittanut olevansa biseksuaali.
George Michael lopetti Whamin keikoilla sulkapallojen ampumisen shortseistaan ja soolouralle lähdettyään muutti imagonsa sänkileukaiseksi Top Gun -tyyliseksi nahkatakkimieheksi ja esiintyi julkisuudessa näyttävä tyttöystävä kainalossaan. Tom Cruise pilottilaseissa ja nahkapusakassa ei välttämättä kuitenkaan ole äijämäisin 1980-luvun tyyli-ikoni, jota olisi kannattanut apinoida heteroutta korostaakseen. Kaikkihan tiedämme sitten, miten George Michael jäi rysän päältä kiinni.
Rockin mahtipontisin ja machoin riikinkukko Freddie Mercury ei koskaan kertonut julkisuudessa seksuaalisesta suuntautumisestaan. Queen-yhtyeen keulahahmo ei kaihtanut vuonna 1984 pukeutua ”I want to break free” -musiikkivideossa sukkanauhaliiveihin ja nahkaminihameeseen. Tämä ja esimerkiksi Mercuryn discosaundia sykkivä soolosingle ”Love kills” eivät olleet maailmalle riittävän vahvoja todisteita artistin homoseksuaalisuudesta. Ennen sosiaalista mediaa hän saattoi hillua vapautuneesti New Yorkin S&M-seksiklubeilla.
Marc Almond ei kuitenkaan halua syyllistää ketään kaapissa lymyilemisestä, koska kaikki pelkäsivät. Sitten tuli Bronski Beat ja Jimmy Somerville, joka laittoi itsensä täysillä likoon. Hän lauloi rohkean avoimesti homoteemoista, kun muut sulkivat julkisuuden kiroilta kajalilla rajatut silmänsä. Bronski Beatin ”Smalltown boy” ja Frankie goes to Hollywoodin ”Relax” olivat pop-musiikin kaapista tulon huippukohta kesällä 1984. Somervillen tavoin Frankie goes to Hollywoodin laulaja Holly Johnson oli avoimesti gay. He lauloivat asioista niiden oikeilla nimillä omilla kasvoillaan aikana jolloin homoja pidettiin yhä naisellisina camp-hahmoina.
Frankie goes to Hollywood shokeerasi seksuaalisella suoruudellaan, mutta se ei silti vahingoittanut heidän tietään menestykseen. Pikemminkin siinä kävi juuri päin vastoin ja ”Relax”-hitistä tuli koko 1980-luvun suosituimpia hittejä. Molempien kulttibiisien musiikkivideot ohjannut Bernard Rose sanoo, että Frankie-kuume oli jo käynnissä kun Bronski Beat tuli julkisuuteen. Mutta heidän lähestymistapansa aiheeseen oli täysin erilainen. Bronski Beat oli poliittisempi ja vakavampi, kun ”Relax” -singlen soittaminen kiellettiin radiossa. Pisteenä I:n päälle julkaistiin vielä fetissiklubille sijoittuva musiikkivideo.
”Smalltown Boy” -video puolestaan kertoi käytännössä Jimmy Somervillen oman tarinan. Se kosketti kaikkia oman seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi hylätyksi tulleita nuoria. Bronski Beatin seuraava single ”Why?” taas oli suorempi hyökkäys homofobiaa kohtaan. Somerville oli asiassaan aktivoitunut ja hän on kertonut saaneensa runsaasti homofobisia kommentteja jopa toisilta artisteilta, mm. Top of the Pops -ohjelman kuvauksissa ja palkintogaalojen takahuoneissa. Koko Bronski Beatin esikoisalbumi on kannanotto homojen puolesta ja levyn kanteen on jopa painettu auttavan puhelinlinjan numero.
Vuonna 1984 yhteiskunta oli Britanniassa edelleen jopa vihamielinen homoseksuaalisuutta kohtaan, aina pääministeri Margaret Thatcheria myöten. Lehdistö, poliitikot ja poliisi kohtelivat homoja kaltoin. Homot ilmaisivat itseään omilla klubeillaan, joissa soi jykeväbiittinen hi-NRG-disco. Siitä tuli vapautumisen soundtrack, jonka läpimurto valtavirtaan edesauttoi gaykulttuurin laajempaa hyväksyntää. Hi-NRG oli discon uusi variaatio, jossa tempoa oli lisätty ja rytmiraidalta oli beatin tukevoittamiseksi poistettu virvelisaundi. Sen tilalle lisättiin tuhdimpi basso, syntetisaattoreita sekä aitoja tai synteettisia käsientaputuksia.
Tyylisuunnan uranuurtajia olivat tuottaja Patrick Cowley artistinaan Sylvester, sekä Bobby Orlando artistinaan dragtähti Divine. Molemmat kumarsivat tietenkin alan legendan Giorgio Moroderin suuntaan. Sanoitukset olivat 1970-luvun lopun kaihoisia discobiisejä suorasukaisempia. Divinen tapauksessa jopa roiseja. Brittiläinen DJ Ian Levine toi discojen lavantäyttäjät, kuten ”Do you wanna funk” (Sylvester), ”Passion” (The Flirts) ja ”Native love” (Divine) Eurooppaan.
Lue lisää: Divine ei halunnut olla vain räävitön kuningatar
Pian kappaleet saivat suosiota myös tanssipaikkojen ulkopuolella ja ne nousivat hittilistoille sekä sitä kautta kaikkien tietoisuuteen. Tyylisuunnan kappaleiden tekstit saivat nopeasti myös suorempia sävyjä, kun naisartistit levyttivät kappaleita kuten ”Searchin’ (I’ve got to find a man)” (Hazell Dean), ”I am what I am” (Gloria Gaynor) tai ”It’s raining men” (The Weather Girls). Vaikka sanat tulivat naisen suusta, oli homomiehen helppo laulaa niiden mukana. Genren suosio huipentui Ian Levinen Evelyn Thomasille tuottamaan singleen, jonka nimi oli kunnioittavasti ”High Energy”.
Lue lisää: Hazell Deanin albumista ”Heart First”
Uraansa levytuottajana aloitteleva Pete Waterman haistoi uudessa saundissa mahdollisuuden. New Orderin jyskyttävä ”Blue Monday” oli juuri saavuttanut suosiota ja Waterman aisti markkinaraon. Hän yhdisti hi-NRG elementit pop-sävellyksiin ja kesällä 1984 Divinen ”You think you’re a man” nousi Britannian TOP-20:een. Sitä seurasi toisen hi-NRG-tähden Hazell Deanin ”Whatever I do (Wherever I go)”, joka kohosi jo kärkikymmenikköön. Niiden saundimaailmaan ihastui alkuvuodesta 1984 esikoislevynsä julkaisseen Dead or Aliven nokkamies Pete Burns ja seuraava Waterman-tuotos ”You spin me round (Like a record)” pomppasi Britti-listan ykköseksi.
Pete Burns oli jälleen yksi hahmo lisää aikakauden artistien sumeaan kaanoniin. Burnsin ulkoinen olemus ja fyysinen elekieli tuskin jättivät arvailujen varaa, mutta silti hänen vihjaileva pelehtimisensä banaanin kanssa ”Something in my house” -musiikkivideolla pari vuotta myöhemmin yllätti fanit ja aiheutti kohun joka käänsi miehen uran laskusuhdanteeseen. Pieni asia saattoi olla suurelle yleisölle edelleen liikaa.
Samaa voitaneen sanoa Boy Georgen Grammy-gaala-puheesta. Vuonna 1984 Culture Club palkittiin parhaan uuden tulokkaan palkinnolla, mutta yhtye ei päässyt paikan päälle palkintoa vastaanottamaan. Satelliitin välityksellä Boy George lausui kiitospuheessaan: ”Thank you, America. You’ve got taste, style, and you know a good drag queen when you see one.” Helmikuussa 1984 julkaistu ”Miss me blind” -single jäi yhtyeen viimeiseksi US-TOP-10-hitiksi.
Pahin mahdollinen tapahtui kuitenkin AIDS-epidemian levitessä homoyhteisöön. Useat julkihomot tai kaappien ovia raollaan pitäneet sellaiset painuivat kiireen vilkkaa takaisin kaappiin. Elokuvatähti Rock Hudson oli yksi ensimmäisistä sairautensa kanssa julkisuuteen tulleista henkilöistä ja lööpeissä kohistiin mm. siitä, tartuttiko hän Dynastia-tv-sarjan suutelukohtauksen kuvauksissa vastanäyttelijänsä Linda Evansin. Toisaalta Hudsonin ulostulo myös auttoi murtamaan homoseksuaaleja kohtaan koettuja stereotypioita ja sai ihmiset suhtautumaan sairauteen myötätuntoisemmin.
AIDS:in ympärillä pyörinyt hysteria joka tapauksessa hiljensi homodiscot ja vähensi suoraan vähemmistöyleisölle kohdistetun musiikin tuotantoa. Stock-Aitken-Waterman alkoi tuottaa valtavirtaan paremmin istuvia hittejä ja tuottaja Waterman suositteli poikabändi Big Funin jäsenille heidän seksuaalisen suuntautumisensa salaamista. HIV vei keskuudestamme monia lahjakkaita taiteilijoita, kuten Freddie Mercuryn, Sylvesterin ja Village People -tuottaja Jacques Moralin. Myös Holly Johnson ja Erasure -yhtyeen Andy Bell saivat tartunnan, mutta he selvisivät hengissä.
Lue lisää: Jacques Moralin urasta
Jimmy Somerville oli yksi uutterimmista taistelijoista, kun monet muut artistit vain surkuttelivat tilannetta. Mukaan lukien Somervillen Communards -bändikaveri Richard Coles, joka myöhemmin on katunut että vaikeni aiheesta kuin muuri. Somerville riitaantui levy-yhtiönsä kanssa, koska ei saanut ottaa taiteessaan riittävän näkyvästi kantaa AIDS-työn puolesta. Communardsin toiselta albumilta ”Red” löytyy koskettava AIDS:iin kuolleille ystäville omistettu balladi ”For a friend”.
Lue lisää: Communardsin albumista ”Communards”
Riippumatta siitä saiko gayartisti tartunnan vai ei, oli tilanne traaginen. Omaa seksuaalisuuttaan piti jälleen hävetä ja yleisön reaktiota pelätä. Kaikki parin vuoden aikana avoimuuden lisäämisen eteen tehty työ ei kuitenkaan mennyt hukkaan, vaikka edessä olikin rankat ajat. Vuonna 1984 kaapin ovi potkaistiin saranoiltaan, eikä se koskaan enää sulkeutunut.
VUODEN 1984 HOMOIMMAT HITIT:
Divine – You Think You’re a Man
Ronski dragtaiteilija Divine oli levyttänyt Yhdysvalloissa jo rasvaisia hi-NRG-klubihittejä Bobby Orlandon kanssa, kun yhteistyötään aloitteleva tuottajatrio Stock-Aitken-Waterman tuotti hänelle singlen. Kappaleen kirjoitti Modern Romance -yhtyeestä tuttu Geoffrey Deane. ”You Think You’re a Man” nousi Britti-listalla sijalle 16. Sitä tuli Stock-Aitken-Watermanin ensimmäinen TOP-20-hitti ja Divinen ainoa.
Freddie Mercury – Love Kills
Queen-keulakuva julkaisi vuonna 1984 ensimmäisen soolosinglensä. Tuottajana toimi discogenren luojiin kuuluva legenda Giorgio Moroder. Alun perin kappale luotiin Fritz Langin mykän klassikkoelokuvan ”Metropolis” (1927) restaroidun version uuteen soundtrackiin. Elokuva ja musiikki eivät täysin kohdanneet ja sekä kappale että koko soundtrack saivat huonoimman elokuvamusiikin Golden Raspberry Awards -palkinnon ehdokkuuden. Siitä huolimatta Mercuryn gaydiscoissa bilettämisestä inspiraationsa saanut single nousi Britannian listalla sijalle kymmenen.
Hazell Dean – Searchin’ (I Gotta Find a Man)
Ian Anthony Stephens kirjoitti ja tuotti Hazell Deanille kappaleen ”Searchin’ (I Gotta Find a Man)”, joka ehkä osittain sanoituksensa ansiosta nousi suureen suosioon gaydiscoissa. Biisi merkitsi vuodesta 1975 levyttäneelle Deanille totaalista tyylinmuutosta. Sittemmin häntä on kutsuttu jopa tittelillä ”The Queen of hi-NRG”.
”Searchin'” julkaistiin ensimmäisen kerran jo kesällä 1983, mutta silloin se ei vielä noussut pop-listoille. Kun kappale singahti US Dance -listan kärkikymmenikköön, kiinnostuttiin siitä Britannian valtaväestön keskuudessakin ja levy kohosi singlelistan sijalle kuusi. Loppuvuodesta Hazell Dean sai toisenkin hi-NRG-topten-hitin Stock-Aitken-Watermanin tuottamasta rallista ”Whatever I Do (Wherever I Go)”.
Hazell Dean on nykyään Britannian Pride-bileiden vakioesiintyjä ja elää itsekin parisuhteessa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa.
Evelyn Thomas – High Energy
Ian Levine (s. 1953) ryhtyi vuonna 1979 kuuluisan lontoolaisen gaydiscon ”Heaven” ensimmäiseksi vakituiseksi DJ:ksi ja pysyi pestissään lähes koko 1980-luvun. Levine oli ensimmäisiä brittiläisiä tiskijukkia, jotka miksasivat levyt tanssikansalle tauottomaksi rytmin ilotulitukseksi. Hän vieraili DJ-hommissa myös Yhdysvalloissa ja toi Eurooppaan mukanaan uusia hi-NRG-discobiisejä.
Vuonna 1983 lontoolainen levykauppa Record Shack halusi perustaa Levinen kanssa oman hi-NRG-genreen keskittyvän levymerkkinsä. Heti ensimmäinen julkaisu, Miquel Brownin ”So Many Men, So Little Time” oli suurmenestys tanssilistoilla. Vuonna 1984 Levinen säveltämä ja tuottama ”High Energy” nousi Britannian listalla sijalle viisi. Levine oli tutustunut sen chicagolaiseen esittäjään Evelyn Thomasiin jo 1970-luvulla, tuottaessaan hänelle pikkuhitit ”Weak Spot” ja ”Doomsday”.
Bronski Beat – Smalltown Boy
Bronski Beatin vakavampi ja aatteellisempi gay anthem kertoi hyljätyn homopojan tarinan, joka kumpusi vahvasti laulusolisti Jimmy Somervillen omasta elämästä. Avoimesti homoseksuaalin trion ensimmäinen singlejulkaisu nousi heti Britannian listalla sijalle kolme ja se on edelleen bändin suurin hitti. Myös seuraava single ”Why?” jatkoi aatteellisten mutta rytmikkäiden hi-NRG-hittien linjalla ja nousi Britanniassa kärkikymmenikköön.
Lue lisää: Bronski Beatin albumista ”The Age of Consent”
The Weather Girls – It’s Raining Men
Martha Washin ja Izora Armsteadin muodostaman The Weather Girls -duon ainoan hitin ”It’s Raining Men” matka Britannian listakärkeen oli pitkä. Kappale levytettiin jo vuonna 1982 ja ensimmäisen kerran se piipahti Britti-listan sijalla 73 jo loppukesästä 1983. Sitä ennen se oli komeillut jo Yhdysvaltojen Dance-listan ykkösenä sekä saanut Grammy-ehdokkuuden.
Kappaletta tarjottiin aluksi discon kuningattarelle Donna Summerille ja hänen kieltäydyttyään mm. Diana Rossille, Cherille ja Barbra Streisandille. Itse asiassa The Weather Girlsitkään eivät levyttäneet laulua innosta piukeina, mutta levyttivätpä silti. Kappaleesta tuli yksi seksuaalisen vapautumisen symboleista ja erityisen suosittu gay-yhteisöissä. Niinpä maaliskuussa 1984 ”It’s Raining Men” nousi Britannian singlelistan kakkoseksi ja myi platinaa eli yli 600.000 kappaletta.
Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record)
Pete Burnsin luotsaama Dead or Alive ei vielä lyönyt itseään isosti kaupallisesti läpi alkuvuodesta 1984 julkaistulla esikoisalbumillaan ”Sophisticated Boom Boom”. Kuultuaan Stock-Aitken-Waterman Divinelle ja Hazell Deanin tuottamat kappaleet, hän halusi seuraavalle levylleen samanlaista saundia. Sävellyksen inspiraationa toimi Little Nellin kappale ”See You ’Round Like a Record”. Yhdistelmä toimi ennennäkemättömällä tavalla ja sinkku nousi Britannian listan ykköseksi.
Frankie Goes to Hollywood – Relax
Oodi homoseksille nousi yhdeksi Britannian kaikkien aikojen myydyimmistä singleistä osittain BBC:n soittokiellon ansiosta. Ihmisten oli pakko ostaa levy omaksi, koska sitä ei kuullut radiosta. Trevor Hornin huipputuotanto hioi saundit kohdilleen ja ”Relax” on noussut klassikon asemaan, eikä pelkästään vähemmistöjen keskuudessa.
Lue lisää: Frankie Goes to Hollywoodin kappaleesta ”Relax”
Lue lisää: Gay Anthemin anatomia
Lähteet:
Classic Pop Magazine – 1984 Special
Wikipedia
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti