Gay anthem eli vapaasti suomennettuna ”homohymni” on musiikkikappale, joka on erityisesti homomiesten musiikkimaun mukainen. Naispuolisilla homoseksuaaleilla eli lesboilla ja kaikilla muilla muunsukupuolisilla musiikkimaku ei aina yhdy gay anthemeihin yhtä ilmiselvästi, vaikka toki gay anthemit parhaimmillaan toimivat koko seksuaalisen tasavertaisuuden ja Pride-liikkeen tunnussävelminä. Tässä väittämässä on ehkä liikaa stereotyyppistä lokerointia ja asioiden suoraviivaistamista, sillä myöskään kaikki homomiehet eivät todennäköisesti ala välittömästi suuntaamaan kohti baarin tanssilattiaa Village Peoplen pärähtäessä soimaan. Mutta mikä tekee kappaleesta gay anthemin? Ovatko kaikki gay anthemit samasta puusta veistettyjä? Suunnittelivatko säveltäjät jo työhön ryhtyessään tekevänsä kaikkien aikojen gay anthemin?
Gay anthemiksi ei synnytä, gay anthemiksi kasvetaan.
Suurin osa legendaarisimmistakin homohymneistä on kirjoitettu lauluina muiden laulujen joukossa. Kappaleen sanoituksessa on saattanut olla aihe tai viite, joka on tuonut kappaleen lähelle homomiehen sielunmaisemaa. ”Popular music” -lehden mukaan kaikkein perinteisin gay anthem kautta aikojen on Gloria Gaynorin esitys ”I will survive” vuodelta 1978. Kappale on alunperin naisen voimalaulu, jossa hän laulaa selviytyvänsä raastavasta erosta. Pride-liikkeen aatteisiin sopi samanlainen voimainjulistus ja homoyhteisö otti oitis kappaleen omakseen. ”I will survive” oli disco-aikakauden tunnusomaisimpia mainstream-hittejä ja se myi maailmanlaajuisesti yli 14 miljoonaa kappaletta, mutta klassikon siitä teki eittämättä homoyhteisö. Nykyään kappaletta voidaan pitää ehkä jonkinlaisena gaykansan tunnuslauluna, johon populaarikulttuurissakin viitataan usein myös huumorin keinoin.
Ensimmäinen gay anthem ei kuitenkaan tullut Gloria Gaynorin suusta. Sellaisena pidetään yleisesti elokuvatähti Judy Garlandin esitystä ”Over the rainbow” vuodelta 1939, joka kuultiin elokuvassa ”Ihmemaa Oz” ja joka voitti parhaan elokuvalaulun Oscarin. Status johtunee luonnollisesti siitä, että laulussa rallatetaan sateenkaarista – gaykansan tunnusväreistä, jotka nykyään liehuvat myös heidän lipuissaan. Vielä ”Over the rainbowtakin” esihistoriallisempaa viittausta homohymneihin ovat tutkijat löytäneet 1920-luvun Saksasta, jossa muuan kabaree-esitys ”Das lila Lied (The lavender song)” sisältää tekstissään viittauksia miesten väliseen kanssakäymiseen ja siihen että sehän on ihan okei. Kymmenen vuotta myöhemmin se ei todellakaan ollut enää sitä – ainakaan Saksassa.
Vuonna 1975 ensi-iltansa saanut brittiläiseen musikaaliin pohjautunut elokuva ”The rocky horror picture show” oli yksi vedenjakaja. Elokuvan primus motor oli Tim Curryn esittämä Dr. Frank-n-furter, sukkanauhaliiveihin ja korkokenkiin pukeutuva androgyyni, joka harrasti öisiä leikkejä vuorollaan niin elokuvan mies- kuin naispääosan esittäjän kanssa. Musikaalin kappaleista homohymnien laariin tipahtaa erityisesti ”Sweet tranvestite”. Toisen stereotypian mukaan homomiehet rakastavat muutenkin musikaaleja ja ovat usein musikaalisesti tai muilla tavoin taiteellisesti lahjakkaita persoonia, tai vähintään estetiikan ystäviä. Monet muutkin gay anthemit ovat jääneet elämään musikaaleista tai musiikillisista elokuvista. Yksi gay anthem -klassikko tässä kategoriassa on ”West side story” -musikaalin johtosävelmä ”Somewhere”.
Gloria Gaynorin viitoittamalla tiellä homomiehet rakastuivat 1970-luvun lopulla muotiin tulleeseen discomusiikkiin. Discorytmi ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan lisäksi gay anthemiin tarvitaan sopiva sanoitus ja sellainen löytyi ainakin Donna Summerin esittämästä ja Giorgio Moroderin säveltämästä syntikkadiscoklassikosta ”I feel love” ja Sylvesterin kappaleista ”You make me feel (Mighty real)” tai ”Do you wanna funk”. Sylvester James oli ensimmäisiä avoimen homoseksuaaleja artisteja. Ikävä kyllä hän kuoli AIDS:iin vuonna 1988 vain 41-vuotiaana. Viimeiset vuotensa hän käytti kyseisestä taudista tiedottamiseen ja muiden sairastuneiden auttamiseen.
Korkealta ja kovaa
Solistin vaatimustaso päästä homomiehen suosioon on keskivertoa korkeampi, sillä kunnon gay divan pitää osata laulaa – mieluiten korkealta ja kovaa. Homomiehet eivät kuitenkaan nosta useinkaan gay anthemin jalustalle homomiesartistien esittämää musiikkia. Avoimen bi-seksuaalit David Bowie tai Queen -yhtyeen keulahahmo Freddie Mercury eivät nauti juurikaan suurta homojumalten suosiota. Heidän sijaan homomiehet käpertyisivät mieluummin dramaattisten äitihahmojen siipien suojiin. Madonna, Whitney Houston, Mariah Carey, Kylie Minogue, Celine Dion, Barbra Streisand, Cher tai vaikkapa koko Spice Girls -tyttöryhmä ovat esiintyjiä, jotka ovat osaavat luoda homomiehille mieluista estradiviihdettä, vaikka heidän tuotannostaan ei varsinaisia gay anthem -klassikoita löydykään. Komeiden nuorukaisten muodostamat Backstreet boysit ja Take thatit eivät ole millään mittapuulla yhtä kovaa valuuttaa.
Suomessa voidaan asia rinnastaa vaikkapa Jari Sillanpäähän, jonka suurin fanikunta muodostui varttuneemmista täti-ihmisistä. Toisaalta taas alusta asti avoimesti seksuaalisen suuntautumisensa kertonut ja aiheesta lauluja levyttänyt Tuure Boelius saanee suojelevaa hyväksyntää nuoren ikänsä johdosta. Ennemmin suomalaishomokin lähtee kuitenkin keski-eurooppalaisen heimoveljensä tavoin kunnon iskelmäkuningattaren konserttiin. Paula Koivuniemi, Eini ja Meiju Suvas ovat tänä päivänä omia kotoisia homoikonejamme, vaikka ei heidänkään tuotannostaan varsinaisia gay anthemeita löydy.
Homoilta homoille
Ranskalainen tuottaja Jacques Morali – itsekin homoseksuaali – kuljeskeli New Yorkin homomiesten suosimassa The Village -kaupunginosassa ja noteerasi katukuvassa sekä erilaisissa bileissä useita stereotyyppisesti pukeutuneita homomiehiä: sotilaan, poliisin, motoristin, jne. Hän päätti koota yhtyeen, jossa jokaisella jäsenellä on oma hahmonsa ja discokappaleiden lyriikat istuvat homomiesten ajatusmaailmaan. Hitit kuten ”YMCA”, ”San Francisco”, ”In the navy” ja ”Go west” kertoivat homomiehen kaukokaipuusta Yhdysvaltain länsirannikolle vapaamielisempään San Franciscoon tai homomiesten kohtauspaikoista, jollaisia saattoivat 1970-luvulla olla juuri vaikkapa Nuorten miesten kristillinen yhdistys tai peräti armeija, eritoten laivaston valkoiset univormut ja pitkät ginekset miesten kesken keskellä valtamerta. Kappaleet nousivat listoille ympäri maailmaa, mutta kaikkialla ei täysin ymmärretty mistä todellisuudessa oli kyse. Village People esiintyi suosionsa huipulla Suomessakin ja Suosikki-lehdessä kirjoitettiin, kuinka tytöt kirkuivat komeiden amerikkalaisten machomiesten perään.
Village Peoplen ohella ei 1980-luvun taitteessa edelleenkään kirjoitettu paljonkaan lauluja suoraan homojen elämästä, mutta naisartistien esittämät kappaleet taipuivat sopivasti homomiehen suuhun. Vuoden 1982 The Weather girls -hitti ”It’s raining men” istui kuvioon discorytmeineen ja ronskeine säätyttöineen. Tosin kappale toimii tänäkin päivänä yhtä hyvin kasaridiscossa myös naisväen villitsijänä. Hieman samasta puusta veistetty Miquel Brownin ”So many men, so little time” on myös ajalta ennen AIDS-hysteriaa. Juuri kun kaapin ovi oli avautumassa ja ilmapiiri vapautumassa, tuli tämä ”homorutto” jonka jälkiseuraumukset eivät vielä tänäkään päivänä ole kokonaan ohi varsinkaan psykologisella tasolla.
Oli aika vakavampien homohymnien. Brittiläinen Bronski beat on varmasti ensimmäinen avoimen homoseksuaali yhtye, joka teki musiikillaan myös valistustyötä. Heidän platinaa myyneen debyyttialbuminsa ”The age of consent (Hyväksynnän ikä(raja))” kansilehteen oli painettu listaus eri valtioista ja siitä, kuinka korkea ikäraja homoseksuaalisuuden luokittelemisessa rikokseksi missäkin on. Bronski beatin esikoissingle ”Smalltown boy” iski ihon alle. Musiikkivideolle kuvitetussa tarinassa pikkukaupungin poika joutuu jättämään kotinsa seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi vanhempiensa hylkäämänä. Kappale meni mitä ilmeisemmin myös valtaväestön tunteisiin, sillä se nousi Britti-listan sijalle 3. Bronski beatin laulusolisti Jimmy Somerville jätti yhtyeen heti esikoisalbumin jälkeen, mutta jatkoi seksuaalivähemmistön etujen ajamista uudessa The Communards -yhtyeessään sekä myöhemmin sooloartistina. Somervillen tuotannossa ovat aina vakavammat gay-yhteisöä koskettavat aiheet vuorotelleet menevien gay anthemeiden rinnalla. The Communards toi onnistuneesti 1980-luvulle edellisvuosikymmenen discohitit ”Don’t leave me this way” (alkuperäinen discoversio Thelma Houston) sekä ”Never can say goodbye” (alkuperäinen discoversio Gloria Gaynor). Upea gay anthem balladi ”For a friend” löytyy duon kakkosalbumilta ”Red” ja se kertoo Aidsiin menehtyneestä ystävästä, jota muistellaan keskellä Pride-kulkuetta.
Gay anthemin anatomia
1980-luvun puolivälin jälkeen AIDS-hysterian kiihkeimmän huipun laannuttua homohymnin anatomia muuttui olennaisesti. Gay anthemit eivät enää syntyneet samalla tavalla vahingossa. Musiikkisceneen tuli entistä enemmän rohkeita avoimen homoseksuaaleja artisteja ja yhtyeitä, jotka kirjoittivat lauluja ilman kiertoilmaisuja, kuten Erasure tai K.D.Lang. Myös suoraan asiaan menevät dragartistit, kuten Divine tai 1990-luvun puolella RuPaul olivat lähes valtavirtaa. Edelleen kuitenkin myös mainstream-artistien seksuaalinen suuntautuminen askarrutti levy-yhtiön pamppuja ja väitetään, että esimerkiksi Dead or aliven -yhtyeen keulahahmon Pete Burnsin kaapista tulo koitui yhtyeen kohtaloksi. Samoin kuin vaikkapa supersuositun Culture clubin keulahahmon Boy Georgen valittua väärät sanat Grammy-gaalan kiitospuheessaan. Ikään kuin näitä ulostuloja ei kukaan olisi osannut etukäteen aavistaa. Monet artistit salasivat suuntautumisensa pitkään, uraansa suojellakseen. Ilmapiirin vapauduttua monikaan ei enää tuntunut hätkähtävän George Michaelin, Elton Johnin tai vaikkapa vasta vanhoilla päivillään kaapista tulleen Barry Manilowin homoseksuaalisuudesta.
Homoseksuaalisuudesta suoraan kertovat laulut harvoin nousevat gay anthemeiksi, vaikka pyrkimys sellaiseksi on varmasti ollutkin kova. Tanskalainen Tomboy voisi olla yksi räikeimmistä esimerkeistä, sillä hänen kappaleeseensa ”It’s ok to be gay” on koottu kaikki mahdolliset kliseet. Myös erilaiset Pride-viikkojen teemalaulut vuosien varrelta eivät ole jääneet elämään jälkipolville. Suomestakin löytyy esimerkkejä, tosin useimmiten ne on tehty huumorin pilke silmäkulmassa. Jo 1980-luvulla filosofina paremmin tunnettu Esa Saarinen levytti ”Poikarakkaus” -nimisen kappaleen. Nykyään kansanedustajana työskentelevä koomikko Pirkka-Pekka Petelius huvitti kansaa ”Tra-la-la” -rallillaan ja 2000-luvulla suunnittelija Teuvo Loman laulaa lurautti muutaman avoimen homoseksuaalisen kappaleen, kuten ”Helsinki city boy” tai ”Kari”, joka oli suomenkielinen versio Europe-yhtyeen balladista ”Carrie”. Täysin tosissaan ei kukaan ottanut myöskään ”Suomen Village Peopleksi” pyrkinyttä äijäyhtyettä Villit pippelit.
Edelleenkin on suuri mysteeri, mikä tekee kappaleesta gay anthemin. Tärkein elementti lienee sanoitus, jossa olisi hyvä laulaa jotain voimaannuttavaa – hyväksytyksi tulemista, erilaisuudella ylpeilyä tai suvaitsemattomia voimia vastaan taistelua. Missään nimessä ei ole pahitteeksi, jos esittäjänä toimii jokin isoääninen diiva, jonka pitää tietenkin hyväksyä homoseksuaalisuus ja mielellään yltäkylläisesti flirttailla ja kaveerata homomiesten kanssa. Discorytmikään ei ole välttämätön, vaan myös kohtalokas ja melodinen balladi voi olla gay anthem. Anthem eli hymni on kuitenkin kappaleelle hyvin juhlava määritelmä, joten vaatimustaso on syytäkin pitää korkeana. Sellaiseksi ei pidä mitään esitystä nostaa heppoisin perustein ja sellaiseksi voi tulla vain ajan kuluessa. Se on gaykansan käsissä.
Muita merkittäviä gay anthemeita:
Abba: Dancing queen (1976)
Abba: Gimme! Gimme! Gimme! (A man after midnight) (1979)
Donna Summer & Barbra Streisand: No more tears (Enough is enough) (1979)
Diana Ross: I’m coming out (1980)
Madonna: Vogue (1990)
CeCe Peniston: Finally (1991)
Cher: Believe (1998)
Pet shop boys: New York city boy (1999)
Kylie Minogue: Your disco needs you (2001)
Lady Gaga: Born this way (2011)
Lähteet:
Wikipedia
RETROPOP 
Vastaa