Duran duranin pop-maailman dominointi jatkui vuoden 1982 ”Rio”-albumin menestyksen jälkeen kolmannella studioalbumilla ”Seven and the ragge tiger” heti vuotta myöhemmin. Aikakaudelle tyypilliseen tapaan artistin tai yhtyeen piti luoda uusi kokopitkä joka vuosi tai muuten sinut unohdettiin. Duran duran piti yleisön mielenkiintoa yllä jo keväällä 1983 julkaistessaan maaliskuussa singlen ”Is there something I should know?”. Vaikeuksien kautta voittoon, voitaneen todeta kun lukuisien miksausvaihtoehtojen jälkeen lopulta päästiin kaikkia osapuolia tyydyttävään tulokseen tuottaja Alex Sadkinin asetuttua miksauspöydän ääreen. Biisistä suunniteltiin alunperinkin ns. ”stand-alone-single” eli sinkku, jota ei ollut tarkoituskaan ottaa mukaan tulevalle studioalbumille. 1980-luvun alussa lähes kaikkien kasaripoppareiden kataloogeista löytyy vastaava. Levystä tuli kuitenkin Duran duranin ensimmäinen singlelistan ykkönen Britanniassa. Yhdysvalloissa duranit olivat myös alkaneet maistua levyjä ostavalle yleisölle, joten siellä keksittiin julkaista kehnosti menestynyt esikoislevy ”Duran duran” (1981) uudelleen ”Is there something I should know?” -sinkulla ryyditettynä.
Veroteknisistä syistä ”Fab five” kaavaili viettävänsä vuoden 1983 Britannian rajojen ulkopuolella. Tulot olivat ponnahtaneet pilviin ja tatcherilaisen Britti-hallituksen veropolitiikka ei kiehtonut muitakaan hyvistä tuloista nauttivia julkisuuden henkilöitä. Demoja tulevalle kokopitkälle työstettiin Cannesissa, Etelä-Ranskassa tuottaja Ian Littlen avustuksella. Uusia lauluja ei tullut edellislevyjen tapaan kuin turkin hihasta, vaan viisikko kärvisteli synnytystuskissa. Suurin osa demoista päätyi myös lopulliseen julkaisuun eli studion lattialle ei juurikaan jäänyt lakaistavaa. Syntyi mm. laulu ”Seven and the ragged tiger”, joka antoi nimen koko levylle vaikka lopullisessa asussaan kappale tottelikin nimeä ”The seventh stranger”. Väitetään myös, että lyhyenlännäksi jäävä pitkäsoitto tarvitsi vielä yhden lisäbiisin jonka seurauksena syntyi kahden soinnun instrumentaalijammailu ”Tiger tiger”.
Kappaleiden äänitykset jatkuivat eri puolilla maailmaa, kuten Karibialla ja Australiassa. Tuottajaksi lopulliselle levytykselle tuli Ian Littlen seuraksi amerikkalainen Alex Sadkin, jonka aiempiin meriitteihin kuului tuotannot mm. Grace Jonesin, Thompson twinsin ja Talking headsin kanssa. Kesällä Duran duran vieraili kotimaassaan ja lehdistöä kiihotti uutinen, että kansakunnan suosikkiprinsessa Diana oli nimennyt yhtyeen lempibändikseen. Duranit konsertoivat kruununprinssiparin läsnäollessa hyväntekeväisyyskonsertissa. Uusia lauluja äänitettiin samalla reissulla myös Lontoossa, ennen kuin he palasivat Karibialle tekemään viimeiset äänitykset. Australiassa heitettiin myös edellisen ”Sing blue silver” -maailmankiertueen viimeiset keikat ja kuvattiin samalla Sydneyn lähistöllä musiikkivideo uuden albumin ensimmäiseen singleen ”Union of the snake”. Levy-yhtiö odotti samaan aikaan kiivaasti masternauhoja ja juuri tuon kappaleen lopullisen version valmis miksaus saatiin perille vain 24 tuntia ennen levyn masterointia ja painoon menoa. Lokakuussa musiikkivideo laitettiin poikkeuksellisesti MTV-musiikkikanavan rotaation viikkoa ennen levyn kauppoihin tuloa. Duran duran piti yllä mainettaan visuaalisena kokoonpanona. ”Union of the snake” nousi Britti-listan sijalle kolme.
Hypetys hehkui kuumimmallaan ja marraskuussa 1983 julkaistu kolmas Duran duran albumi ”Seven and the ragged tiger” sinkoutui suoraan Britti-listan ykköseksi. Suomestakin lohkesi virallisen listan kolmossija ja kultalevy, kuinkas muuten. Analyyttinen muusikko Anssi Kela on tunnustanut olevansa suuri Duran duran -fani ja hän on käsitellyt asiantuntevasti koko albumin kappale kappaleelta osana bändiä käsittelevää One quart magazinen -blogisarjaa. Kela toteaa levyn avauskappaleesta ”The reflex”, joka julkaistiin levyn kolmantena singlenä, seuraavaa: ”Videolta näkemäni ”The reflex” oli itse asiassa eri versio, kuin albumin avausraita. Sinkkuna nimittäin julkaistiin Nile Rodgersin remix, joka on siitä harvinainen tuunaus, että se oikeasti ylevöittää alkuperäisen teoksen. Maallikon on helppo tunnistaa eri versiot heti ensitahdeista. Alkuperäinen ”The reflex” käynnistyy Diana Rossin ”I’m Coming Outin” introa muistuttavalla rumpufillittelyllä. Nile Rodgersin tulkinta puolestaan liukuu sisään ”sha-la-la-la” -kuorolla. Simon Le Bon esittelee heti kappaleen toisessa säkeessä koko ”Seven and the ragged tiger” -albumin suurimman ongelman. Solistilla oli näihin aikoihin sietämättömänä maneerina aloittaa satunnaiset säkeet korkealla kiekaisulla M.A. Nummisen tyyliin. Ymmärrän hyvin, jos joku sanoo olevansa allerginen Simon Le Bonin laululle. ”The reflexin” teksti on Le Bonille tyypillistä uubadaabaa. Käsittääkseni hän ei itsekään tiedä, mistä kappale kertoo. Duran Duran ei ylipäätään ole koskaan ollut minulle bändi, jota kuuntelisin tekstien takia. Tuntuisi uuvuttavalta lähteä naaraamaan merkityksiä Simon Le Bonin nilkansyvyisestä tajunnanvirrasta.”
Sanavalinnoissaan naseva Kela jatkaa vielä ”The reflexin” analysointia: ”Epätavallinen kappale rakentuu kolmesta osasta, joilla on hyvin vähän tekemistä keskenään. Sävellajit vaihtuvat osien välillä, mollista rampataan duuriin ja takaisin. Osista keskimmäinen sisältää yhden pop-historian oudoimmista laulumelodioista, kun Simon Le Bon venyttää why, try ja buy -sanoja huojuttaen ääntään puolikkaan sävelaskelen verran, kuulostaen lähinnä jonkinlaiselta hälytysajoneuvolta. Hyvin erikoinen ratkaisu, mutta kieltämättä samalla mieleenpainuva koukku. Kuulin kappaleen ensimmäisen kerran yli 34 vuotta sitten, enkä ole vieläkään osannut päättää, onko tuo kohta briljantti, vai karsea. Albumiversiolla koukkua joka tapauksessa lypsetään hiukan liikaa. Onneksi Nile Rodgers teki uudelleenmiksauksessaan pientä editointia. Tuosta ammattikielellä bridgeksi kutsutusta osasta edetään jumalaiseen kertosäkeistöön. Duran duranissa on mielenkiintoista se, miten useimmat heidän kappaleensa kuulostavat niin ainutlaatuisen “duranduranilta”. Yhtyeen tavassa kirjoittaa lauluja on jotain hyvin idiosynkraattista ja olen silloin tällöin yrittänyt kräkätä DD-koodin. Yksi tekijä on ehdottomasti aiemmin mainitsemani hyppiminen duurin ja mollin välillä. Jos säkeistö menee duurissa, niin laitetaankin kertosäkeistö molliin. Tai toisinpäin. Välillä duuri- ja mollisoinnut saattavat soida jopa päällekkäin. Duran duranin tapauksessa sekään ei haittaa. The Reflexin kertosäkeistö muodostaa joka tapauksessa duurin mollin keskelle. Sen tarttuva melodia seuraa minua hautaan asti. Ymmärtääkseni Simon Le Bon vastaa yhtyeen laulumelodioista. Pidän häntä siksi Brian Wilsonin kaltaisena nerona.”
Toisena singlenä levyltä lohkaistiin kakkosbiisi ”New moon on monday” tammikuussa 1984. Se nousi topteniin Britanniassa ja Yhdysvalloissa, mutta muualla menestys jäi edeltäjäänsä laihemmaksi. Anssi Kela kirjoittaa kappaleesta seuraavasti: ”Yksi Duran Duranin komeimmista kappaleista on ”New moon on monday”. Säkeistöjen melodiankuljetus on uskomattoman hienoa. Le Bon laulaa ensimmäiset rivit rekisterinsä matalimmassa päässä, mutta lähtee säe säkeeltä kiipeämään korkeammalle, päätyen lopulta ennen kertosäkeistöä aina falsettiin saakka. Kuitenkin melodia vaikuttaa jatkuvasti loogiselta, sitä on helppo seurata. Kertosäkeistössä tehdään taas bändille tyypillinen taikatemppu. Kertosäkeessä käytetään samaa neljää sointua kuin säkeistöissäkin, mutta tällä kertaa yksi soinnuista onkin mollin sijaan duuri. Tämä muuttaa kaiken, astutaan kokonaan eri huoneeseen. Kuulostaa siltä, kuin meille esiteltäisiin aivan uudet soinnut. Kuitenkin ne ovat samat säkeistön neljä sointua, vain eri järjestyksessä. A-molli on vaihtunut a-duuriksi. Musertavan hyvä kertosäkeistö. ”New moon on monday” on malliesimerkki levyn äänimaisemasta: ylellisiä kosketinsedimenttejä, pidäteltyjä rumpuraitoja runsailla perkussioilla höystettynä, jääpuikonkirkkaita kitarasoundeja ja John Taylorin tunnusomaisia bassolinjoja.” Bändin kosketinsoittaja Nick Rhodes ja John Taylor ovat todenneet inhoavansa ”New moon on monday” -biisin musiikkivideota ja erityisesti loppukohtausta, jossa kaikki tanssivat riemuissaan.
Myöhemmin keväällä kolmantena ja viimeisenä singlenä levyltä julkaistiin avausraita ”The reflex”, jonka Kela käsittelikin jo kattavasti. Levystä tuli yhtyeen menestynein single, joka nousi ykköseksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Britanniassa se oli bändin toinen ja ainakin toistaiseksi viimeinen ykköshitti. Amerikassa ykköseksi ylsi vielä seuraavana vuonna julkaistu James Bond -tunnari ”A view to a kill”. Rapakon tapana Duran duran torppasi Bruce Springteenin ”Dancing in the dark”-singleltä ykkössijan. Musiikkivideoksi kuvattiin konserttiesiintyminen Kanadan Toronton keikalta. Lähikuvat kuvattiin ilman yleisöä, mutta niihin liitettiin myöhemmin aitoa konserttimateriaalia. Ohjaajana toimi jälleen Russell Mulcahy.
Albumin kolmantena raitana kuullaan Anssi Kelan mielestä ”Levyn keskinkertaisin esitys”. Hän toteaa kappaleesta ”(I’m looking for) Cracks in the pavement”: ”Kappale ei ole koskaan sytyttänyt minua, joten ajattelin biisin vain olevan huono. Kun nyt kuuntelen sitä vuosien jälkeen huolellisemmin, niin sävellys onkin loppujen lopuksi aivan mukiinmenevä. Erityisesti väliosa ilahduttaa “aasiahenkisineen” kosketinsoundeineen, sovitus ja tuotanto ovat vain jääneet vähäverisiksi. Tempo on laiska ja bändin soitto apaattista. Turboruuvia kiristämällä ja tempoa nostamalla tästä olisi voinut tulla hyvä, energinen Duran duran -raita. Tähän olisi kaivattu kahden ensimmäisen albumin nuoruuden intoa. Nyt kappaleesta välittyy löysän kädenpuristuksen jälkeinen ynseys. Olisipa albumia edeltänyt ”Is there something I should know” -single ymmärretty laittaa tämän kappaleen paikalle.” ”I take the dice” on sen sijaan Kelan puntarissa ”Kelpo pop-ralli”, kun taas ”Of crime and passion” on ”Albumin kitaravetoisin biisi” ja epäilee, että äänityspäivänä oli ”Kokkeli lopussa”.
Alkuperäisen vinyyli-LP:n kääntöpuolen avaa levyn ensimmäinen singlehitti ”Union of the snake”, jonka Kela kohottaa ”Klassisen Duran duran -hitin” asemaan ja sen jälkeen intoutuu kehumaan kappaletta ”Shadows on your side”, vaikka riitasointujakin löytyy: ”Albumin loppupuolelta löytyy pieni konvehti. Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy John Taylorin bassolinjaan, joka on basistin korvilla kuunneltuna omituinen. Toisaalta juuri konvention vastaiset äänet ovat usein niitä, jotka tekevät Taylorin soitosta merkittävää. Seuraava yllätys on kertosäkeistön saapuminen. Säkeistöä vilautetaan kuulijalle hätäisesti yhden kierron verran, jonka jälkeen silmille paiskataankin jo odottamatta eri sävellajista menevä kertosäkeistö. Tenhoava kertovärssy on melodiakuluiltaan jälleen sataprosenttista Duran durania, mutta myös sen riisuttu sovitus on esimerkillistä. Tavallisesti kertosäkeistöistä pyritään tekemään soundillisesti säkeistöä suurempia, mutta tässä on lähdetty päinvastaiseen suuntaan. Instrumentaatiota on karsittu ja pääroolissa on Le Bonin kolmiääninen laulu, sekä Andy Taylorin askeettinen rock-kitara. Tuo lauluharmonia onkin kiinnostava. Kun kuuntelee alinta stemmaa, niin sehän menee käytännössä päin helvettiä! Jos Duran durania kuuntelee analyyttisin korvin, niin ei voi välttyä ajatukselta, että nämä tyypit eivät itse asiassa taida olla mitään “mozarteja”. Molleja ja duureja on päällekkäin, kummallisia rakenteita, vireongelmia, bassolinjoissa asteikkoon täysin sopimattomia ääniä ja harmoniaoppien vastaisia stemmoja. Näistä lähtökohdista on kuitenkin tehty täysin vastaan panematonta pop-musiikkia. Juuri nuo pienet kauneusvirheet ovat lopulta tärkeää rakennusainetta bändin uniikkiin tapaan lähestyä musiikkia. Omaa ääntä ei voi löytää tekemällä kaiken pilkulleen muiden kirjoittamien sääntöjen mukaan. Nerous löytyy teorian ulkopuolelta. Juuri nuo pienet kauneusvirheet ovat lopulta tärkeää rakennusainetta bändin uniikkiin tapaan lähestyä musiikkia.”
”Tiger tiger” -instrumentaalin jälkeen siirrytäänn albumin päätösraitaan, joka saa myös maestrolta ylistyssanoja: ”Albumin niputtaa Duran duranin hienoin kappale. ”The seventh strangerissa” on jotain ylimaallista, jota minun on vaikea pukea sanoiksi.” Edeltäjänsä tavoin ”Seven and the ragged tiger” myi Yhdysvalloissa yli kaksi miljoonaa kappaletta eli tuplaplatinaa. Britanniasta tuli platinaa yli 300.000 kappaleen myynnillä. Levymenestystä seurasi maailmankiertue, jonka jälkeen yhtye alkoi osoittaa uupumisen merkkejä.
Kappaleluettelo:
- The reflex
- New moon on monday
- (I’m looking for) Cracks in the pavement
- I take the dice
- Of crime and passion
- Union of the snake
- Shadows on your side
- Tiger tiger
- The seventh stranger
Lähteet:
Wikipedia
Onequartmagazine.com (Anssi Kela: Seven and the ragged tiger)
Suomenlistalevyt
RETROPOP 