
FANCY, LIAN ROSS & LONDON BOYS
Alexela Concer Hall, Tallinna, 13.11.2026

Perjantai 13. päivä oli Retropopparin onnenpäivä vuonna 2026, kun Tallinnaan saapui vanha kunnon Fancy, 80, jäähyväiskiertueensa puitteissa. Arvelin tämän olevan viimeinen mahdollisuus nähdä suosikkieurodiscoartistini livenä lavalla, joten liput laitettiin varaukseen saman tien. Päätöstä ei vaikeuttanut myöskään se, että samalla piletillä pääsi näkemään myös Lian Rossin ja uudistuneen London Boysin. Kiirettä lippujen ostossa ei tosin olisi tarvinnut pitää, sillä salissa oli jonkin verran tyhjiä paikkoja – myös ihan hyvissä asemissa.
Konserttipaikka oli yllättävän tyylikäs Alexela Concert Hall keskellä Tallinnaa. Nokia Concertin ajoilta Solaris-kauppakeskuksen kupeessa sijaitseva konserttitalo on tullut tutuksi Viron Euroviisukarsintojen pitopaikkana, jossa olin joskus muinoin istumassa ihan paikan päällä. Yllättyin siis siksi, että 1980-luvun eurodiscotähdet esiintyivät yli 1800 henkilöä vetävässä korkean profiilin konserttitalossa taustanauhojen päälle. Vähän kuin Fancy olisi saapunut Suomeen Kulttuuritalolle.
LUE LISÄÄ: Fancyn julkaisuista Retropopparin Levymittarista
Baltiassa eurodiscoa arvostetaan ihan toiseen tapaan, kuin meillä Suomessa. Seuraavaksi hämmennyin yleisöstä, joka koostui kaikenikäisistä virolaisista. Joukossa oli väkeä lastentarhaikäisistä vanhainkotien asukkeihin. Suurin osa oli pukeutunut tyylikkäästi, kuin tasokkaampaankin perjantai-illan konserttielämykseen. Tunsin itseni Modern Talking T-paidassani alipukeutuneeksi.
Sen verran vielä jatkan hämmennykseni purkamista, että suuren konserttisalin istumapaikoilta menevien eurodiscoesitysten seuraaminen ei mielestäni ole optimaalista. Artistit toki kehottivat kovasti yleisöä irrottamaan istumalihaksensa istuimista, mutta suomalaiseen tapaan arastelin alkuun. Kulttuuritalolla olisin saanut oitis huomautuksen takanaistuvalta musiikinystävältä. Mutta Tallinnassa kaikki on toisin. Ennen pitkää lähes koko yleisö seisoi hurmoksessa ja istumaan jääneiltäkään ei tullut noottia.

Illan aloitti London Boys, jonka paluuseen olen suhtautunut hieman skeptisesti. Vuonna 1996 traagisesti auto-onnettomuudessa menehtyneen alkuperäisduon tilalle värvättiin vuonna 2024 Gaspar Garcia ja ET Benson. Puoltavana seikkana voitaneen pitää sitä, että legendaaristen 1980- ja 1990-lukujen London Boys -hittien tuottaja Ralf-René Maué on tehnyt myös uuden London Boysin kappaleet toisen eurodiscolegendan Luis Rodriguezin avittamana.
LUE LISÄÄ: London Boysin albumista ”The Twelve Commandments of Dance”
Yllätykset siis jatkuivat, kun uusi London Boys osoittautui vallan valloittavaksi ilmestykseksi. Herrat pistivät jalalla koreasti siihen malliin, että livelaulukin olisi voinut kärsiä. Mutta ei kärsinyt. Garcia ja Benson ovat näköjään ammattimiehiä ja jopa kuulostavat vähän edesmenneiltä edeltäjiltään Ephraimilta ja Fullerilta. Ehkä voin hyväksyä nyt sen, että elämä jatkuu ja London Boysin luoma hieno perintö on saanut uuden elämän. Maué, jota artistitkin kovasti kiittelivät on tuottanut live-esityksiin muhkeat, originaaliklassikkoja kunnioittavat taustat.

Muun ulospanon olemattomuus kyllä häiritsi. Boysit olivat pukeutuneet arkisesti ja ainoaksi lavarekvisiitaksi katsottiin riittävän isolla lavalla pieneltä näyttävä taustaprojisointikangas, jonne heijasteltiin tekoälyllä tuotettuja kuvioita. Vaikka ukot olivat kohtuullisen karismaattisia, aivan kahdestaan he eivät lavaa pystyneet täyttämään. Yleisön lämmittelijöinä he toimivat mainiosti, kun tiesi että paras on vielä tulossa. 1980-luvun klassikoiden väliin he ujuttivat myös muutaman uuden levytyksensä ja myös yhden vielä julkaisemattoman kappaleen.
Nämä kuultiin:
- London Nights
- I’m Gonna Give My Heart
- Satellite of Love
- Requiem
- El Torado
- Harlem Desire
- Let’s Build a World
Encore: - Requiem

Toisena esiintyjänä estradin otti haltuun Lian Ross – erittäin simpsakkana säilynyt 63-vuotias saksalainen eurodiscokuningatar. Lian tuli itselle tutuksi jo vuonna 1985 maksisinglejensä ”Fantasy” ja ”Say You’ll Never” myötä, jotka molemmat itse oikeutetusti kuultiin illan aikana. Ongelmaksi muodostuikin vähän se, että Lianin ”hitit” jäävät noihin kahteen. Kolmas kasarisuosikki ”Scratch My Name” ei mahtunut settilistalle.
Löytyyhän Lianin katalogista toki mielekästä tuotantoa yllin kyllin, mutta livetilanteessa tuttuudesta olisi aina etua. Muut kuullut kappaleet oli poimittu hänen sinänsä ihan laadukkaasta 2000-luvun tuotannostaan, joihin lasken myös coverit ”Mamy Blue” ja ”You’re My Heart, You’re My Soul” sillä Lian on ikuistanut ne levylle vasta tällä vuosituhannella.

Paitsi, että Lian Rossin kappaleet ovat rytmiltään useimmiten aika tasaisia ja hempeitä, hänen esiintymisessä häiritsi vähän sellainen yleisönkosiskelu. Rakkaudentäyteisten pitkien välispiikkien lisäksi myös pitkät välikumarrukset ja aplodeissa kylpeminen alkoivat pidemmän päälle jopa ärsyttää. Lian yritti turhan paljon laulattaa yleisöä. Onneksi kappaleet ovat sanoituksiltaan melko simppeleitä ja mukaan raahaamani vaimoni osasi laulaa ”Young Foreveria”, vaikka ei ollut eläissään kuullut biisiä aikaisemmin.
LUE LISÄÄ: Lian Rossin albumin ”3L” arvostelu
Lian Ross on taitava livelaulaja ja ulkoisesti erittäin viehättävä, minkä hän tuntuu oivaltavan itsekin. Esiintyminen oli makuuni turhan keimailevaa ja kosiskelevaa. Niille, jotka eivät tienneet niin rouvahan on naimisissa tämän päivän eurodiscon supertuottajan Luis Rodriguezin kanssa. Minkä johdosta uusia studioalbumeja on tullut viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän, kuin uran ensimmäisten 30:n vuoden aikaan. Esitystä vaivasi sama ongelma, kuin London Boysiakin. Yksinäinen artisti keskellä suurta lavaa näytti vähän orvolta.

Hassua silti, että Lian Rossin tuoreimmalta viime vuonna ilmestyneeltä pitkäsoitolta ”V” ei kuultu yhtään biisiä. Normaalistihan artistit ainakin yrittävät buffata tuoreinta tuotantoaan. Sekin yllätti minut, että konserttipaikan aulassa ei ollut merchandise-myyntiä lainkaan. Olin varustautunut kangaskassilla, jonka kaavailin täyttäväni esiintyjien tuoreimmilla levyjulkaisuilla ja T-paidoilla. Aluksihan Fancyn tuoreinta studioalbumia ei julkaistu lainkaan fyysisenä laitoksena, mutta konsertin jälkeen joku toiveikas fani kipusi lavalle ilmeisesti nimikirjoituksen perässä ”One Last Time” -LP-levy hyppysissään. Sellainen on siis painettu.
LUE LISÄÄ: Fancyn albumin ”One Last Time” arvostelu
Nämä kuultiin:
- All We Need Is Love
- Say You’ll Never
- Young Forever
- I Still Love You
- Fantasy
- Mamy Blue
- Can You Love Me
- You’re My Heart, You’re My Soul

Lian Ross kuulutti esityksensä päätteeksi tauosta, mikä olikin toisaalta ihan paikallaan vaikka kahden lämmittelijän setit olivatkin vain kahdeksan biisin mittaisia. Kenties tauko päätettiin pitää konserttijärjestäjän väliaikatarjoilumyynnin vuoksi? Itsekin päätin ravita yhteislaulun rasittamaa kurkkutorveani alkoholittomalla oluella, ovathan Virossa tarjoilujen hinnat sentään vielä rahtusen Suomen vastaavia kohtuullisemmat.
Tauon jälkeen lavan otti haltuun illan pääesiintyjä Fancy ja täytyy todeta, että kokemuksen tuoma karisma erotti hänet edeltäjistään saman tien. Hurmaava ikämies kietoi yleisön saman tien pikkusormensa ympärille ja meikäläinenkin rynnisti vihdoin ja viimein estradin reunalle herraa ihastelemaan. Tietenkin hittien tuttuus vei myös mukanaan. Fancyn klassikot kun lähtee allekirjoittaneelta ihan selkäytimestä.

80-vuotias ”Disco-foxin kuningas” oli yllättävän ketterä liikkeissään ja laulukin rullasi ihan mallikkaasti. Tiedä sitten kuinka paljon siitä ihan oikeasti tuli livenä. Hänhän esitti laulavansa myös eri kappaleiden möreät äänetkin itse mikrofoniin. ”Play me the Bolero” ja niin edelleen. Olisi kiva nähdä miltä hieman tunkkaisen oloiseen peruukkiin ja suuriin aurinkolaseihin naamioitunut legenda näyttäisi ilman rekvisiittaa. Olisinko tunnistanut, jos olisi köpötellyt Tallinnan kadulla vastaan?
Joka tapauksessa hittiputki oli sitä luokkaa, että oksat pois. Kummastutti vain, että kaikista kappaleista esitettiin reippaalla kädellä lyhennetyt versiot. Toisen kertosäkeistön jälkeen peli poikki ja seuraava ralli kehiin. Aluksi se ei haitannut, kun uutta klassikkoa pukkasi heti perään, mutta riemu lopahti yllättävän lyhyeen. Kuuden biisin jälkeen Fancy uhkaili ottavansa hatkat ensimmäisen kerran. Onneksi se osoittautui vitsiksi, mutta ei sitä lystiä riittänyt siitä huolimatta kovin pitkään.

Settilista päättyi kolmeen potpuriin, joista yksi ei sisältänyt Fancyn omia kappaleita ja toinen oli kooste kaikista jo aiemmin kuulluista hiteistä. Olisihan tuota valinnan varaa ollut laajemminkin. Etenkin kun kappaleista kuultiin niin lyhyet versiot, että Fancyn konserttiosuuden kokonaiskestoksi jäi noin 40 minuuttia. En kuitenkaan suonut itselleni pettymyksen tuntemuksia. Nautin jokaisesta minuutista täysin siemauksin ja harvoin olen tanssinut ja laulanut yhtä riemukkaalla antaumuksella kenenkään artistin keikkaa alusta loppuun. Suotakoon 80-vuotiaalle taiteilijalle lyhennetty työaika. Yhden rastin saan jälleen laittaa elämäni ”to do”-listalle: ”Käy Fancyn keikalla, check!”
Nämä kuultiin:
- Slice Me Nice
- Chinese Eyes
- Fools Cry
- Bolero (Hold Me In Your Arms Again)
- Lady of Ice
- Flames of Love
- Go West/Always on My Mind/Your Disco Needs You
- Deep in My Heart/Cool Jerk/C’est La Vie
- Bolero Mix (Slice Me Nice/Chinese Eyes/Bolero/Lady of Ice/Flames of Love)

SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
Vastaa