Boy George (oik. George O’Down, s. 14.6.1961) kasvoi Lontoon esikaupunkialueella Elthamissa viisilapsisessa työväenluokkaisessa perheessä. Katolilaisen irlantilaisperheen pää Jerry O’Down oli ankara mies, mutta äidinrakkaus piti perhettä koossa. Kotona laulettiin irlantilaisia kansanlauluja ja George rakasti laulamista. Koulunkäynti sen sijaan ei Georgelle maittanut ja heti kun hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan, hän lopetti koulun. Tai erään tarinan mukaan hän sai potkut koulusta, koska oli värjännyt hiuksensa oranssiksi. Muutamia hanttihommia tehtyään nuorukainen päätyi Lontoon uusromanttisiin piireihin ja löysi itsensä trendikkään Blitz-klubin narikasta.
Boy George oli pukeutunut ja laittautunut huomiota herättävän näyttävästi jo vuosia, mutta 1980-luvun alkaessa hänen ehostetut kasvonsa alkoivat herättää huomiota myös positiivisessa valossa. Miehet olivat alkaneet meikata jo 1970-luvulla David Bowien ja Marc Bolanin viitoittamalla tiellä, mutta George vei tälläämiseen uudelle levelille. Hän olisi halunnut enemmän gootti ja fanitti erityisesti Siouxsie and the Bansheesin keulahahmoa Siouxsieta, mutta päätyi pop-musiikin pariin. Laulutaitoinen riikinkukko sai pestin Bow Wow Wow -yhtyeestä manageri Malcolm McLarenin avustuksella, mutta se jäi lyhytaikaiseksi. George ei tullut toimeen bändin päävokalistin Annabella Lwinin kanssa.
Huomiotta kokeilu ei kuitenkaan Lontoon muusikkopiireissä jäänyt, sillä seuraavaksi basisti Mikey Craig lähestyi Georgea ja pyysi häntä perusteilla olevan bändinsä laulusolistiksi. Mukaan pyydettiin Georgen ystävä Jon Suede kitaraan, mutta vielä puuttui rumpali. George oli deittaillut My Guy -lehden toimittajaa Les Dalya ja pääsi kerran tutustumaan lehden toimitukseen. Siellä hän näki seinällä kuvan Jon Mossista, joka oli soittanut jo nimekkäissäkin yhtyeissä kuten The Stranglers, The Damned ja Adam and the Ants. George ihastui komean rumpalin kuvaan, päätti soittaa tälle ja pyytää mukaan bändiin. Kuinka ollakaan Moss saapui seuraavan sunnuntain treeneihin ja kuinka ollakaan miehet rakastuivat toisiinsa ensisilmäyksellä.
Jon Mossilla ei ollut aiempaa kokemusta miesten välisistä suhteista, mutta kaunis ja androgyyninen Boy George kiehtoi häntä kovasti. Moss otti myös isännän roolin niin suhteessa kuin bändissäkin ja antoi ensi töikseen potkut Jon Suedelle. Hän aisti, että punk oli menossa pois muodista ja musiikin pitäisi funkympaa. 1980-luvun alussa eri genret alkoivat iloisesti sekoittua toisiinsa. Boy George toi mukaan rakastamiaan reggaerytmejä sekä sanoituksiin musiikkityylille ominaisia ajatuksia. Hänen tilalleen kitaran varteen tuli Roy Hay, jonka kanssa kemiat kohtasivat hyvin. Mossilla oli selvät kuviot. Ensin tehdään biisit, sitten hommataan levytyssopimus, mennään esiintymään telkkariin ja valloitetaan maailma. Itse asiassa kaikki menikin juuri näin.
KISSING TO BE CLEVER (1982)
Muutamien nimikokeilujen jälkeen yhtyeen nimeksi valikoitui Culture Club. Kun bändissä oli irlantilainen homoseksuaali, afro-karibialainen, blondi britti ja juutalainen rumpali nimi istui sekalaiselle eri kulttuureja yhdistävälle seurakunnalle. Myös ulkoinen imago suunniteltiin tarkoin. George oli töissä The Foundry -nimisessä vaatekaupassa, jossa myytiin Sue Clowesin suunnittelemia vaatteita, ja sai sitä kautta bändin jäsenille pirteät vetimet. Laulusolistin omaa imagoa ei tarvinnut erikseen suunnitella, se oli valmiiksi silmiinpistävän erilainen.
Culture Clubille saatiin buukattua muutamia klubikeikkoja, joista yhtä seuraamaan tuli sattumoisin Danny Goodwin Virgin -levy-yhtiöstä. Vaikka bändi oli täysi raakile, hän näki siinä potentiaalia. Virgin oli tuohon aikaan vielä pieni ja aloitteleva, mutta se antoi yhtyeelle studion käyttöön muutamaksi päiväksi demojen työstämistä varten. Kappaleet syntyivät yhteistyössä. Boy Georgella oli mietittynä laulumelodioita ja sanoituksia, joihon muu rytmiryhmä alkoi soittaa taustoja. Levytyssopimus solmittiin ja ensimmäisinä singleinä julkaistiin alkuvuoden 1982 aikana kappaleet ”White Boy” ja ”I’m Afraid of Me”, jotka eivät juurikaan herättäneet yleisössä vastakaikua. Tuottajaksi tuli Steve Levine, joka sai bändin saundiin uudenlaista ytimekkyyttä ja häntä onkin nimitetty Culture Clubin viidenneksi jäseneksi.
Neljäs single ”Do You Really Want to Hurt Me” oli ikään kuin viimeinen mahdollisuus. Jos sekään ei lyö läpi, Culture Club saa etsiä uuden levy-yhtiön. Tuottaja Levine kuitenkin uskoi lauluun ja Virgin suostui julkaisemaan sen singlenä syyskuussa 1982. BBC 2 Radiokanavan David Hamilton valitsi laulun viikon levyksi ja radiosoiton myötä single alkoi nousta listalle. Shakin’ Stevens oli sairastunut, joten Culture Club kutsuttiin lyhyellä päivän varoitusajalla paikkaamaan torstain Top of the Pops -ohjelmaan. TV-esitys muutti kaiken. Boy Georgen imago herätti kaikkien kiinnostuksen ja seuraavan päivän lööpit hämmästelivät onko kyseessä tyttö vai poika.
Kohuotsikkojen saattelemana ”Do You Really Want to Hurt Me” nousi Britti-listan ykköseksi ja siitä tuli siellä koko vuoden 1982 viidenneksi myydyin single. Levy nousi listojen kärkeen muuallakin, kuten Saksassa, Ranskassa, Australiassa ja Kanadassa. Kiinnostus heräsi myös Yhdysvalloissa ja biisi kohosi Billboard-listan kakkoseksi. Suomessa oltiin vähän myöhässä ja ”Do You Really Want To Hurt Me” nousi meidän listalle vasta vuoden 1983 maaliskuussa. Täällä suurempi hitti oli yhtyeen seuraava single ”Time (Clock of the Heart)”, joka oli meillä vuoden 1983 47:ksi suosituin laulu. Britanniassa marraskuussa 1982 julkaistu ”Time” nousi listan sijalle kolme.
Esikoisalbumi ”Kissing to Be Clever” oli nähnyt päivänvalon kuukautta aiemmin ja sen Britti-versio ei sisältänyt uutta hittiä, mutta amerikkalaispainokselle se ehti mukaan. ”Time (Clock of the Heart)” nousi sekin Billboard-listalla toiseksi. Lisäksi Yhdysvalloissa levyltä lohkottiin singleksi kappale ”I’ll Tumble 4 Ya”, jonka korkein sijoitus jenkkilistalla oli yhdeksäs. Näin ollen Culture Club sivusi The Beatlesin ennätystä, kun esikoisalbumilta irtoaa kolme TOP-10-hittiä. Pitkäsoiton korkein listasijoitus Britanniassa oli viides ja Yhdysvalloissa neljästoista. Suomen listalla albumi kipusi sijalle 19. Maailmanlaajuisesti levy myi yli neljä miljoonaa kappaletta, joista yksin Yhdysvalloissa platinamyyntiin edellyttävät miljoona kappaletta.
COLOUR BY NUMBERS (1983)
Kun esikoislevyn singlet nousivat listoille Yhdysvalloissa ja Suomessa, laitettiin Britanniassa jo uutta putkeen. Huhtikuussa ilmestyi ensimmäinen uusi single ”Church of the Poison Mind”, joka nousi Britti-listan sijalle kaksi. Levy nousi Suomenkin sinkkulistalle, vain kaksi kuukautta ”Do You Really Want to Hurt Me” -singlen jälkeen. Mukaan yhtyeeseen tuli melko näkyvänä hahmona taustalaulaja Helen Terry, jonka voimakas ääni herätti ihastusta. Tuottajana jatkoi viides klubilainen Steve Levine ja Helen Terryä sanottiin jo bändin kuudenneksi jäseneksi.
Culture Clubin kesä kului keikkaillen ja uutta musiikkia luoden. Boy Georgea revittiin kaikkialle ja muita yhtyeen jäseniä alkoi kenties vähän ärsyttääkin, kun kaikki huomio keskittyi vain laulusolistiin. Kaikki halusivat haastatella vain Georgea ja levy-yhtiökin laittoi useiden levyjulkaisujen kanteen vain hänen kuvansa. Toisen albumin he sanoivat syntyneen mukavasti ja vaivatta, ja kaikki olivat lopputulokseen erittäin tyytyväisiä. Materiaali oli käytännössä jo kasassa, kun Boy George esitteli vielä yhden melodian. Kaikki pitivät ”Karma Chameleon” -rallia pääsääntöisesti erittäin ärsyttävänä, mutta tunnistivat korvamadon ja hitin ainekset. Tuottaja ja levy-yhtiö oli samaa mieltä ja kappale julkaistiin singlenä syyskuussa 1983.
”Karma Chameleon” -kappaleesta tuli valtava, käänteentekevä hitti Culture Clubin uralle. Levy nousi Britti-listan kärkeen ja pysyi siellä kuusi viikkoa. Siitä tuli vuoden Ison-Britannian vuoden 1983 myydyin sinkku ja seuraavana vuonna kappale palkittiin Brit Awardilla. Single kohosi listaykköseksi kahdessakymmenessä muussakin maassa, mukaan lukien Yhdysvallat, ja se myi maailmanlaajuisesti yli viisi miljoonaa kappaletta. Suomessa ”Karma Chameleon” oli vuoden 1983 11:sta suosituin laulu.
Lokakuussa 1983 julkaistun ”Colour By Numbers” -albumin muita eri markkina-alueilla julkaistuja hittisinglejä olivat ”Victims”, ”Miss Me Blind” ja ”It’s a Miracle”. Niiden vetämänä pitkäsoitto myi maailmanlaajuisesti yli kymmenen miljoonaa kappaletta, joista Yhdysvalloissa neljä miljoonaa. Britanniasta tuli triplaplatinaa 900.000 kappaleen myynnistä. Suomen albumilistalla levy nousi sijalle yhdeksän.
LUE LISÄÄ: Culture Clubin albumista ”Colour by Numbers”
WAKING UP WITH THE HOUSE ON FIRE (1984)
Yhtye voitti vuoden 1984 Grammy gaalassa parhaan uuden tulokkaan palkinnon, mutta ei ehtinyt paikan päälle pystiä pokkaamaan. Videotervehdyksessä Boy George sutkautti ”Thanks America, you’ve got style, you’ve got taste, and you know a good drag queen when you see one.” Tämä oli konservatiivisille amerikkalaisille käytännössä sama asia, kuin Boy George olisi ilmoittanut tulleensa ulos kaapista. Homous oli tuohon aikaan vielä tabu, jota suuri yleisö ei osannut käsitellä. Vaikea kuvitella ettei kukaan tiennyt Boy Georgen olevan gay, mutta kukaan julkisuuden henkilö ei sitä ollut niin kauan kun ei sanonut asiaa ääneen. Samana iltana Culture Clubin suosio Amerikan mantereella kääntyi laskuun.
Culture Club oli paiskinut töitä yötä päivää lähes neljän vuoden ajan ja tauko olisi ollut paikallaan, mutta levy-yhtiö vaati uutta materiaalia. Taustalla painoivat työmäärän lisäksi Georgen ja Jonin riitaisaksi muuttunut suhde, jota yritettiin pitää salassa julkisuudelta. Kaiken kukkuraksi Boy George ajautui huumeiden pariin, joista muodostui ennätysvauhtia addiktiivinen ongelma. Kesällä ensi-iltansa sai elokuva ”Electric Dreams”, jonka soundtrack-albumilla kuultiin kaksi uutta Culture Club -levytystä ”The Dream” ja ”Love Is Love”.
Veto oli poissa myös yhtyeeltä itseltään ja he ovat kuvailleet kolmannen studioalbumin tekemistä takkuiseksi. Syyskuussa 1984 julkaistu ensimmäinen single ”The War Song” menestyi silti vielä yhtyeen kotimaassa, nousten listan sijalle kaksi. Kappaleesta levytettiin myös espanjan-, ranskan- ja saksankieliset versiot, jotka sijoitettiin eri markkina-alueilla sinkun kääntöpuolelle. Vaikka kriitikot lyttäsivät ja osa faneistakin käänsi Culture Clubille selkänsä, nautti ”Waking Up With the House on Fire” vielä suhteellisen mukiinmenevää menestystä. Britanniassa korkein listan sija oli kaksi ja myyntiä karttui reippaasti platinalevyrajan ylittävät noin puolisen miljoonaa kappaletta. Yhdysvalloissakin albumi myi yli miljoonan eli platinaa, mikä oli toki neljä kertaa vähemmän kuin edellislevy.
Muita hittejä ei pitkäsoitolta onnistuttu irrottamaan. Euroopan markkinoille sinkuksi lohkottiin ”The Medal Song” ja Amerikan mantereelle ”Mistake No. 3”, jonka huikentelevaiseen musiikkivideoon satsattiin. Suomen listalle ei albumi eivätkä sen sisältämät singlekappaleet nousseet.
Vuonna 1984 Culture Club oli kuitenkin yksi Britannian ellei koko maailmankin suurimmista bändeistä ja itse oikeutetusti mukana myös Bob Geldofin vetämässä Band Aid -projektissa, jonka äänityksiin Boy George saapui yksityiskoneella. Laulajan henkilökohtaiset ongelmat tekivät hänestä kuitenkin ailahtelevaisen ja lopulta hän vetäytyi kesän Live Aid -suurkonsertista yhtyeen muiden jäsenten suureksi järkytykseksi.
FROM LUXURY TO HEARTACHE (1986)
Vuosi 1985 oli tuulinen. Boy George huumeongelma syveni ja suhde Jon Mossiin kariutui lopullisesti. Kevääksi he saivat kuitenkin väkerrettyä uuden albumin, jonka ensimmäinen single ”Move Away” nousi Britanniassa topteniin. Jo kesällä tilanne eskaloitui heikompaan suuntaan, kun Boy George pidätettiin heroiinin hallussapidosta.
Keltainen lehdistö oli toitottanut huumeongelmasta siihen tahtiin, että levyn toinen single ”God Thank You Woman” floppasi listoilla. Kolmanneksi sinkuksi suunnitellun ”Heaven’s Children” -kappaleen julkaisu peruutettiin. Yhdysvalloissa yritettiin saada listoille kappale ”Gusto Blusto”, joka floppasi myöskin.
”From Luxury to Heartache” nousi Britannian listan sijalle kymmenen ja Billboard-listalla sijalle 32. Levyn heikko menestys ja bändin laulajan ongelmat aiheuttivat Culture Clubin hajoamisen. Huhtikuussa 1987 levy-yhtiö Virgin julkaisi tietenkin kokoelmalevyn ”This Time – The First Four Years”, jolle ei saatu mukaan mitään aiemmin julkaisematonta materiaalia ellei sellaisiksi lasketa Britanniassa vain sinkkuna julkaistua kappaletta ”Time (Clock of the Heart)” sekä leffabiisiä ”Love Is Love”. Kokoelma nousi listalla kahdeksanneksi ja myi kultalevyyn oikeuttavat 100.000 kappaletta.
Vuoden sisään Boy George sai kuitenkin itsensä parempaan kuosiin ja kesäkuussa 1987 ilmestyi hänen ensimmäinen sooloalbuminsa ”Sold”, joka muistetaan erityisesti listaykköseksi nousseesta singlekappaleesta ”Everything I Own”. Itse pitkäsoitto ei ollut aivan yhtä suuri menestys ja sen korkein sijoitus Britti-listalla oli 29. Jon Moss yritti jatkoa yhden singlen mittaisen uran tehneessä Heartbeat UK -kokoonpanossa.
DON’T MIND IF I DO (1999)
Boy Georgen soolourasta muodostui sekava ja monisäikeinen. Erilaisia singlejä ja albumeja ilmestyi tiheään, mutta täysosumat jäivät harvinaisiksi. Sellaiseksi voidaan varmuudella laskea vuonna 1992 ilmestyneen ”The Crying Game” -elokuvan samanniminen teemabiisi, jonka tuotti Pet Shop Boys. Värikäs hahmo pysytteli kuitenkin koko ajan otsikoissa ja menestystä tuli myös uudella aluevaltauksella, jotka olivat DJ-hommat.
Vuonna 1998 aika oli kypsä Culture Clubin comebackille. Boy George ja Jon Moss suostuivat unohtamaan kaunansa. Kvartetti äänitti uutta musiikkia ja lähti comeback-kiertueelle. Alkajaisiksi julkaistiin single ”I Just Wanna Be Loved”, joka ponnahti Britti-listan neloseksi. Lähtölaukauksena toimi esiintyminen musiikkikanava VH1 Storytellers-sarjassa, jossa artistit esiintyvät pienemmälle studioyleisölle.
Samaan aikaan julkaistiin uusi kokoelma ”Greatest Moments”, joka sisälsi pääasiassa vanhoja Culture Club -hittejä, mutta myös Boy Georgen suurimmat soolohitit ”Everything I Own” ja ”The Crying Game” sekä yhden kappaleen laulajan vuosina 1989-1992 toimineelta bändiltä Jesus Loves You. Bonuksena levyllä oli VH1 -livealbumi. Kokoelman korkein sijoitus Britti-listalla oli 15, mutta levy myi platinaa eli yli 300.000 kappaletta. Culture Clubia oltiin selkeästi kaivattu takaisin.
”I Just Wanna Be Loved” oli mukana myös seuraavana vuonna julkaistulla kokonaan uutta musiikkia sisältävällä studioalbumilla ”Don’t Mind If I Do”. Hitin julkaisusta oli kulunut kuitenkin yli vuosi ja comeback-huuma oli taittunut. Albumista ei tullut menestystä ja se ei noussut listalla sijaa 64 korkeammalle. Myöskään siltä lohkotut singlet ”Your Kisses Are Charity” ja ”Cold Shoulder” eivät muodostuneet ikivihreiksi hiteiksi.
Boy Georgen värikäs elämä huipentui vuonna 2008, jolloin hänet tuomittiin vapaudenriistosta ehdottomaan viidentoista kuukauden vankeusrangaistukseen. Oikeuden asiakirjojen mukaan artisti piti vankinaan ja pahoinpiteli norjalaista miesmallia Audun Carlsenia. Boy George kuitenkin pääsi ehdolliseen vankeuteen neljä kuukautta kiven sisällä istuttuaan. Artisti oli pysytellyt sinnikkäästi otsikoissa kotimaansa juorulehdistössä, eikä aina vain positiiviseen sävyyn. Hän on kuitenkin kertonut raitistuneensa vankeusvuonnaan ja pysytellyt kuivilla siitä lähtien.
LIFE (2018)
Parinkymmenen vuoden aikana erilaisia comeback-virityksiä, konserttikiertueita ja kokoelmalevyjä putkahteli aina silloin tällöin, kuten myös Boy Georgen soolojulkaisuja. Olipa Roy Haylla ja Michael Craigilla sellainenkin ajatus, että lähtisivät keikoille Culture Clubina uuden solistin kanssa. Ensimmäistä kertaa uutta albumia yritettiin saada markkinoille vuonna 2014 ja sitä pystyi jo ennakkotilaamaankin. Rahat palautettiin kuitenkin tilaajille ja kokonainen levy saatiin ulos vasta neljä vuotta myöhemmin.
”Life” -levyn kansikrediiteissä esittäjäksi painettiin ”Boy George and Culture Club”. Ehkä oikeutettua, sillä olihan Boy George kuitenkin nelikon tunnetuin jäsen. Vuonna 2014 ehdittiin julkaista single ”More Than Silence”, mutta ei se eikä vuonna 2018 julkaistu ”Let Somebody Love You” nousseet listoille. Albumikokonaisuus sen sijaan kohosi Britanniassa listan sijalle 12.
Vuonna 2021 Jon Moss riitaantui jälleen Boy Georgen ja kumppaneiden kanssa, jonka seurauksena trioksi typistynyt Culture Club maksoi Mossille 1,75 miljoonaa puntaa. Moss menetti samalla kaikki oikeutensa Culture Club -nimeen ja hän erosi virallisesti yhtyeestä ilmeisen lopullisesti. Siitä lähtien yhtyeen kiertueilla rumpalina on toiminut Meryl-Anne Evanson.
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
Lähteet:
Boy George: Karma – My autobiography (Mango 2024)
Boy George & Culture Club (dokumentti 2025)
Classic Pop Magazine: Boy George & Culture Club (2026)
Wikipedia
Discogs
YouTube
Suomen listalevyt
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti