KYLIE (2026)
Ohjaus: Michael Harte
Australian suurin pop-tähti Kylie Minogue (s. 1968) on saanut Netflixiin oman kolmeosaisen dokumenttisarjansa ja osoittaa sellaisen todella ansaitsevansa. Olen katsonut kymmeniä muusikoista kertovia dokumenttielokuvia ja -sarjoja, mutta harvoin ne tempaavat vastaavalla tavalla otteeseensa ja saavat janoamaan lisää. Vaikka sarjassa on kolme noin tunnin mittaista jaksoa, olisin halunnut nauttia Kylien seurasta vielä kauemmin.
Jaksot on karkeasti jaettu kolmeen ajanjaksoon, joihin käsikirjoittaja-ohjaaja Michael Harte on halunnut Kylien elämän jaksottaa. Ensimmäinen osa keskittyy 1980-lukuun ja uran alkuvaiheisiin. Toisessa osassa siirrytään 1990-luvulle ja Kylien hiljaisimpaan aikakauteen. Viimeisessä jaksossa päästään 2000-luvulle ja aikaan, jolloin Kylie nousi kansainväliseen supersuosioon.
Olen seurannut laulajatähden uraa sen alkuvaiheista lähtien melko tarkkaan, joten kovin paljon ihan uutta tietoa ei sarja tarjoa. Sama tilanne ei tietenkään välttämättä ole kaikilla katsojilla. Mutta historiantuntemukseni ei haitannut katselunautintoa pätkääkään. Pikemminkin päinvastoin. Oli upeaa saada muistoille kuvitus ja asiaa tykitetään ruudulle siihen tahtiin, että kuvaa pitää tuijottaa herkeämättä ettei yksikään kiinnostava nippelitieto mene ohi.
Dokumentissa on runsaasti ihanaa kuvamateriaalia vuosien varrelta. Tiesin toki, että Kylie löi itsensä läpi näyttelijänä australialaisessa päivittäissaippuasarjassa ”Neighbours”, mutta en ollut oikeastaan nähnyt ohjelmasta edes pätkiä. Kuvauksissa Kylie tutustui vastanäyttelijäänsä Jason Donovaniin, jonka kanssa syntyi suhde myös oikeassa elämässä. Jostain on kaivettu paljon vanhoja valokuvia ja jopa kotivideopätkiä Kylien ja Jasonin yhteiselosta. Ne jos jotkut antavat asioille aivan uutta perspektiiviä.
Yhtenä runkona sarjassa on kun Kylie käy läpi arkistojaan, josta löytyy valokuvia ja muistiinpanoja. Osa kuvasarjoista on koostettu ihaniksi kollaaseiksi, joissa näkyy ilmeiden vaihteluja. Päähenkilö kertoo rakastavansa erityisesti kuvia, joissa niissä esiintyvät henkilöt eivät varsinaisesti poseeraa kameralle. Ne tuovat jännittävällä tavalla myös katsojan lähemmäksi tähteä ihmisenä.
Haastateltavia Kylien itsensä lisäksi on verrattain vähän. Jason Donovan on yksi heistä ja hän kertoo lämpimän avoimesti menneisyydestään Kylien kanssa. Donovanin lisäksi ääneen pääsee vain Kylien sisko Dannii Minogue, alkuaikojen tuottaja Pete Waterman ja duettokumppani Nick Cave. Mutta tämäkin ratkaisu toimii. Toisissa dokumenteissa olen havainnut vähän turhaksikin marssittaa ruutuun kymmeniä puhuvia päitä.
Tarinahan meni niin, että TV-sarja saavutti suosion myös Australian entisessä isäntämaassa Britanniassa ja Kylie oli kaikille TV:stä tuttu. Levymoguli Pete Waterman ei kuitenkaan katsellut televisiota eikä tuntenut tähtöstä lainkaan, kun sai tehtäväkseen tehdä tälle levyn. Pankki räjähti ja esikoissingle ”I Should Be So Lucky” nousi listaykköseksi.
LUE LISÄÄ: Kylie Minoguen albumista ”Kylie”
Dokumentissa jätetään mainitsematta, että Kylie oli levyttänyt jo Australiassa coverhitin ”The Loco-Motion” vaikka levytyksiin viitataan osiossa jossa Kylie lauloi Australian telkkarissa siskonsa Danniin kanssa kappaletta ”Sisters Are Doin’t for Themselves”. Kuten näiden dokkareiden tyyliin kuuluu, mutkia oiotaan suoriksi levytysten osalta. Musafriikki saa tietty vähän purra alahuultaan, kun toisena ykköshittinä esitellään ”Je Ne Sais Pas Porquoi” -kappale ja lähes kaikki muut 1980-luvun Stock-Aitken-Waterman -hitit jätetään mainitsematta. Dokkarin osio, jossa Kylie sukkuloi Sydneyn ja Lontoon välillä levytysstudiosta TV-studioon, on hauskasti toteutettu.
Waterman esittäytyy dokumentissa ikään kuin olisi keksinyt Kylien hitit, vaikka ymmärtääkseni Stock ja Aitken olivat ne henkilöt jotka pääasiallisesti vastasivat sävellys- ja sanoitustyöstä. Kenties ideoita tuli sitten Watermaniltakin. ”Je Ne Sais Pas Porquoi” syntyi kuulemma siitä, kun tuottaja seurusteli ranskalaisen naisen kanssa ja kyseinen fraasi oli ainoa lause jonka hän osasi ranskaksi. Toisaalta on outoa, että osasi sanoa vain ”En tiedä miksi”?
Alun rakettimaisen nousun jälkeen päästään nopeasti negatiivisuuteen ja siihen kuinka keltainen lehdistö alkoi mollata Kylietä. Näytetään pätkiä TV-paneelikeskusteluista, joissa miehet oikein urakalla todistelevat kuinka lahjaton ja tavanomainen Kylie Minogue on. ”Laulava undulaatti” oli hänen pilkallinen lempinimensä. 19-vuotias tähti osasi kuitenkin käsitellä mediaa taitavasti eikä näyttänyt julkisesti kuinka paljon se satutti. 1980-luku oli etenkin naisartistille rankkaa aikaa, se on tullut pop-historiankirjoista ilmi.
Haastatteluissa nykypäivän aikuinen Kylie on aivan upea. Hänen suhtautumisensa kaikkeen kokemaansa paskaan on ihailtavan rakentavaa. Hän antaa muutenkin itsestään aivan ihanan ja aidon vaikutelman. Jos en aiemmin fanittanut Kylietä tarpeeksi, niin nyt viimeistään rakastuin aivan korvia myöten.
Vaikka dokumentti etenkin ensimmäisessä jaksossa poukkoilee aikakausien välillä, on se tällä kertaa jotenkin perusteltua ja lisää kiinnostavuutta. Täysin kronologinen rakenne vaikuttaisi tylsältä, joten on vain kiinnostavaa kun musiikkiuran startin palataan hetkeksi esimerkiksi lapsuuteen tai otoksiin TV-tähteyden alkuvaiheista. Käsikirjoittaja rakentaa tosielämän draamaa taitavin vedoin.
Kuten kunnon TV-sarjaan kuuluu, jaksot loppuvat cliffhangereihin joten siksikin niiden katselemista yhtä soittoa ei voi välttää. Toisesta jaksosta leijonanosa kuluu median paljon seuraamaan suhteeseen 1990-luvun suurimpiin rock-tähtiin kuuluneen INXS-yhtyeen Michael Hutchenceen. Hutchencen ilmaannuttua kuvioihin jäi myös Jason Donovan kuin nalli kalliolle. Donovan päättääkin haastatteluosuutensa hauskuuttamalla toimittajaa: ”Lähdenkin tästä terapiaan”.
LUE LISÄÄ: Jason Donovanin albumista ”Ten Good Reasons”
Hutchence-osuuden pituus puoltaa paikkaansa, sillä vaikka he seurustelivat vain pari vuotta, oli suhteella iso merkitys Kylien uran kannalta. Rokkarin kautta Kylie ymmärsi, että hän voi vaikuttaa musiikkiin jota hän esittää. Jos kaksi ensimmäistä albumia olivat syntyneet täysin tuottajien aivoituksista, kolmannelle levylle artisti päätti tuoda enemmän omia näkemyksiään. Albumilta ”Rhythm of Love” (1990) löytyykin Kylien ensimmäiset julkaistut omat sävellykset.
Aluksi ihmetytti myös Nick Caven saama runsas ruutuaika. Heidän yhteisestä taipaleestaan tiesin vain vuoden 1995 hittidueton ”Where the Wild Roses Grow”. Lopulta Caven osuus saa perustelunsa, sillä hän vastaavasti neuvoi Kylietä keskittymään leipälajiinsa eli pop-musiikkiin. Takana oli vuoden 1997 flopiksi luonnehdittu ”Impossible Princess” -albumi, jolla laulajatar yritti muuttaa tyyliään vakavampaan suuntaan. Cave toteaa huvittuneena, että ”kukaan ei oikeasti halua olla indie omasta tahdostaan – ei vaikka muuta väittäisi”.
Kohuja mahtui Kylien uraan alusta lähtien. 1990-luvulla uuden klubisaundin myötä myös imago muuttui rohkeampaan suuntaan ja lapsifanien äidit pöyristyivät niukoissa vetimissä lavalla ketkuttelevasta tähdestä. Muutos 1980-luvun kiharapäisestä naapurintytöstä kultamikroihin sonnustautuneeseen seksin ylipapittareen ei tapahtunut kivutta. Nykyään harvaa edes muistaa seksittömän Kylien.
2000-luku alkoi räjähdysmäisesti isoilla hiteillä ja Kylie oli yhtäkkiä stadionluokassa. ”Can’t Get You Out of My Head” nousi myös Yhdysvaltojen Billboard-listan kärkikymmenikköön, minne Kylie oli yltänyt vain kerran vuoden 1988 ”The Loco-Motion”-coverillaan. Koko vuosituhannen ensimmäinen kymmenys oli yhtä hittiputkea, mutta sitten alkoi taas levytysrintamalla taantua.
Onhan ymmärrettävää ettei edes kolmen tunnin dokumentissa voi käsitellä aivan kaikkea, mutta musiikkifriikin näkövinkkelistä edetään todella vauhdikkaan suurpiirteisesti ja usein levyjulkaisujakin käytetään osana tarinaa, ei itse musiikin vuoksi. Kylie on kuitenkin julkaissut seitsemäntoista studioalbumia ja noin sata sinkkua, joista mainitaan vain muutama.
Yksi hauska esimerkki on dokkarin eri jaksoissa käytetyt otsikkofontit. Toisen jakson fontti mukailee selkeästi Kylien neljännen (ja viimeisen Stock-Aitken-Waterman-albumin) ”Let’s Get to It” kantta, mutta itse ohjelmassa koko levyä ei mainita sanallakaan. Sen sijaan kolmannen, 2000-lukua käsittelevän, jakson fonttina toimiva ”Fever” (2001) -levyn tyyli on enemmän kuin osuva.
Musiikkia dokumentissa kuullaan tuotannon laajuuteen nähden siis verrattain vähän ja osaa valinnoista voidaan pitää erikoisina. Mm. vuoden 2000 albumilla ”Light Years” kuultava fanisuosikki ”Your Disco Needs You” soi pitkään, vaikka sitä ei julkaistu edes sinkkuna kuin rajoitetulla alueella. Kenties sillä haluttiin korostaa Kylien ja gay-yleisön tiivistä suhdetta. Arkistopätkissä nähdäänkin puhe, jossa Kylie kiittää vähemmistöfanejaan kaiken kannattelemisessa uran vaikeimmilla kausilla. Dokumentin voi siis todeta kertovan Kylien elämästä, ei niinkään hänen musiikillisista saavutuksistaan.
Viimeisessä jaksossa ei katsojakaan välty kyyneliltä, kun keskitytään päätähden rintasyöpädiagnoosiin sekä sitä seuranneeseen pitkään ja raskaaseen hoitojaksoon. Mikä upea taistelija ja mikä upea paluu areenoille sen jälkeen tapahtuikaan ”Showgirl” -kiertueen myötä. Yllätyksenä tulee vielä, että Kylie sai vuonna 2021 toisen syöpädiagnoosin, jonka hän päätti salata julkisuudelta ja josta hän myös parantui. Taas kerran voidaan todeta, että naisen elämänasenne on ihailtavan terveellä pohjalla. Koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan.
Kylie Minogue osoittautuu täydellisen jalat maassa seisovaksi ja äärimmäisen miellyttävän oloiseksi, huumorintajuiseksi ihmiseksi. Siinä on nainen, jonka haluaisin tavata ja jonka kanssa haluaisin keskustella. Dokumenttisarja on niin tiivis ja informatiivinen, että kaikkea sen sisältöä ei pysty yhdellä katselukerralla jäsentämään. Tekee mieli katsoa se saman tien alusta uudelleen. Tässä välissä laitan kuitenkin Kylien levyt soimaan. Täydellistä tanssipoppia lähes neljänkymmenen vuoden ajanjaksolta.
LUE LISÄÄ: Kylie Minogue valloitti Espoon Metro Areenan
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti