
Keväällä 2026 käytiin kiivasta keskustelua siitä, pitäisikö Euroviisuja boikotoida Israelin osallistumisen vuoksi. Silloin näytti siltä, että boikotissa voisi olla joukkovoimaa, jolla Israel saataisiin kammettua ulos laulukilpailusta ainakin väliaikaisesti. Näkyvimmät peliliikkeet tekivät perinteikkäät Euroviisumaat Alankomaat, Irlanti, Espanja ja Islanti sekä vuodesta 1993 lähtien mukana ollut Slovenia, jotka ilmoittivat jättävänsä viisut väliin jos Israel osallistuu.
Euroopan Yleisradioliitto EBU ei antanut Israelille punaista korttia, joten viisi maata vetäytyi pois – mukana yksi suuri rahoittajamaa eli Espanja. Sen sijaan mukaan palasi kolme taukoa pitänyttä maata Bulgaria, Romania ja Moldova, jotka olivat perustelleet poissaoloaan taloudellisilla syillä. Eikö kuitenkin ole hieman erikoista, että rahaa osallistumiseen löytyi juuri nyt kun osallistujamaiden keskuudessa kävi kato?
Itse olen seurannut Eurovision laulukilpailuja 1970-luvulta lähtien. Vaikka vuoden 1986 Suomen Euroviisukarsinnoissa näin Euroviisuklubin puheenjohtajan haastattelun. Silti ymmärsin vasta internetin aikakaudella, että maailmassa on muitakin euroviisufaneja. Vuonna 1996 sain kotiini ensimmäisen internet-yhteydellä varustetun tietokoneen ja se avasi euroviisutaivaan.
Saatoin löytää tietoa esimerkiksi sellaisesta yksinkertaisesta asiasta, mitkä laulut ovat ylipäätään takavuosina osallistuneet kilpailuun. Sekään ei ennen internetiä ollut niin helposti selvitettävissä. Olin kyllä jo 1980-luvulta lähtien olin jo nauhoittanut viisulähetyksiä ensin radiosta C-kasetille ja myöhemmin televisiosta VHS-kasetille. Raapustin koteloiden kanteen kappaleiden ja esittäjien nimiä viikkolehden euroviisukatsauksesta luntaten.
Vuosituhannen vaihduttua internetin keskustelupalstat alkoivat yleistyä ja euroviisujenkin ystävät saattoivat siten löytää toisensa. Vuonna 2002 tapasin heitä ensimmäistä kertaa kasvotusten, kun menin paikan päälle seuraamaan Suomen Euroviisukarsintaa Tampereelle. Suomen karsinnoissa onkin tullut istuttua ja seisottua katsomoissa aika usein ja paikan päälle kansainvälisiinkin kisoihin matkustettua muutaman kerran.
Euroviisuista on löytynyt elämääni paljon ihania ihmisiä, mukaan lukien rakas vaimoni. Töitä viisut ovat tarjonneet myös, sillä olen harjoittanut DJ:n tointani kymmenissä Euroviisubileissä Suomessa ja ulkomailla yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Esimerkiksi Euroviisuristeily on järjestetty vuodesta 2010 lähtien ja olen soittanut jokaisella risteilyllä. Voisin sanoa, että Euroviisut ovat olleet tärkeä osa elämääni yli neljännesvuosisadan ajan.
Päätin kuitenkin osallistua boikottirintamaan pitkän ja hartaan harkinnan jälkeen, sillä en yksinkertaisesti pysty hyväksymään Israelin toimia. Paitsi että ne ovat vastoin omaa moraalikäsitystäni, en oikein käsitä miten maa joka käy kiivasta sotaa osallistuu laulukilpailuun. Oli sitten kysymys mistä tahansa maasta, ei vain Israelista.
Israelin osallistumista on vaikea nähdä irrallaan valtiollisesta imagonhallintatyöstä, joka normalisoi maan toimintaa Gazan kaistalla. Ilmi on tullut vilunkipeliä koskevia väitteitä, joissa Israelin sanottu epäreiluin keinoin kalastelleen itselleen ääniä sijoitusta parantaakseen. Vuonna 2023 alkaneen Israelin ja Gazan välisen konfliktin jälkeen he ovatkin melkein onnistuneet tavoitteissaan. Vuonna 2024 Israel sai toiseksi eniten puhelinääniä ja vuonna 2025 selvästi suurimman äänisaaliin.
Menestys Euroviisujen yleisöäänestyksessä ei ole kuitenkaan heijastunut Israelin kilpailukappaleiden suosioon esimerkiksi suoratoistopalveluissa. Äänestämään mobilisoidut ihmiset ympäri Eurooppaa ovat selvästikin antaneet äänensä osallistujamaalle, eivät parhaana pitämälleen kappaleelle. Muualla Euroopassa on pidätelty hengitystä ja jännitetty pystyvätkö puolet kokonaispisteistä antavat tuomaristot torppaamaan Israelin viisuvoiton. Toistaiseksi ovat pystyneet.
Varovainen EBU, joka ei siis uskaltanut sulkea Israelia pois Euroviisuista, teki vuoden 2026 kisoihin kosmeettisia muutoksia, joilla he pyrkivät vähentämään manipulaatioiden mahdollisuutta. Tuomaristot palaavat äänestämään jo semifinaalivaiheessa ja niiden kokoa kasvatetaan, ja lisäksi puhelinäänien katsojakohtainen määrä puolitetaan aiemmasta kahdestakymmenestä äänestä kymmeneen. Lisäksi EBU pyrkii puuttumaan aggressiivisiin äänestyskampanjoihin ja sanoo kehittäneensä järjestelmiä epäilyttävien massaäänestyskuvioiden tunnistamiseen.
Tehtiinkö kaikki tämä vain, koska yksi maa ei kykene reiluun peliin vai oliko tarvetta muutoksille muutenkin? Silti saamme jännittää, järjestetäänkö seuraavan vuoden Euroviisut Jerusalemissa. Olen viihdyttänyt itseäni kahdella skenaariolla. Entä jos Israel ei pääsisi semifinaalista lainkaan finaaliin? Tai vaihtoehtoisesti entä jos Israel oikeasti voittaisi Euroviisufinaalin ja päätyisi isännöimään vuoden 2027 kilpailuja? Onko EBU:ssa varauduttu tähän vaihtoehtoon?
Muistan kun vuonna 2011 soitin DJ:nä helsinkiläisen yökerhon Euroviisubileissä Valko-Venäjän kilpailukappaleen ”I Love Belarus” ja sain eräältä asiakkaalta raivokkaan palautteen. Silloin olin vielä sinisilmäinen ja lähinnä naureskelin henkilön poliittista suhtautumista. Sittemminhän vuonna 2021 Valko-Venäjä suljettiin kilpailusta, koska he eivät kyenneet lähettämään poliittisesti korrektia kappaletta ja myöhemmin koko maa erosi EBU:sta.
Onhan politiikka aina ollut osa Euroviisuja ja kaikkia muitakin kansainvälisiä kilpailuja. Mutta kun lopputulokseen vaikutetaan näin räikeästi, tulee siitä kilpailun kannalta ongelma. En tiedä onko suurempi haitta Euroviisuissa Israelin tapauksessa se, että he sotivat Gazassa kuin se että he manipuloivat lopputulosta.
Monet Euroviisuboikotteja vastustavat tahot mielellään ottavat esimerkiksi sen, että annetaanhan Israelin osallistua Olympialaisiinkin. Juoksukilpailussa kuitenkin useimmiten nopein voittaa. Miksei Israel voisi toisaalta laulaa viisuissakin, kunhan eivät yrittäisi säätää pisteitä itselleen. Ottaisivat vastaan ne pisteet, jotka ihmiset ja tuomarit – jotka ovat toki hekin vain ihmisiä – heille musiikillisin ansioin olisivat kulloinkin valmiita antamaan.
Päättäessäni boikotistani, täsmensin itselleni että boikotoin nimenomaan tämän vuoden kilpailuja: Tässä ja nyt. En pyyhi historiastani kaikkea Euroviisuihin liittyvää. En julista sosiaalisessa mediassa, että Euroviisut ovat saatanasta. Mutta en myöskään seuraa entiseen tapaan kilpailukappaleiden valintaa enkä osallistu Euroviisujen tiimoilta käytäviin keskusteluihin.
Viimeisin onkin ollut helpotus, sillä en ole koskaan pitänyt viisukeskusteluista sellaisten henkilöiden kanssa, joilla ei ole mitään suhdetta Euroviisuihin. Jostain syystä he luulevat, että haluan keskustella Euroviisuista, koska olen viisufani. Kai he aloittavat keskustelun silkkaa ystävällisyyttään, kun ovat kuulleet että viikonlopun aikana on valittu joku Pete Parkkonen Suomea edustamaan. Haluaisikohan joku jalkapallofani, että minä alkaisin puhua hänelle futiksesta? ”En minä mistään mitään tiedä, mutta jossain päin maailmaa kai pelattiin viikonloppuna potkupalloa?”
Eli mistään totalitääristä boikotista ei kohdallani ole kyse. Euroviisut ovat edelleen minulle niin tärkeitä, ettei voisikaan olla. Jonkun sosiaalisessa mediassa öyhöttävän poliittisesti aktivoituneen stand-up-koomikon on helppo raivota boikotista, kun ei ole koskaan välittänyt Euroviisuista tuon taivaallista. Minäkin boikotoin sushia!
Euroviisujen finaali-iltana olen DJ-töissä helsinkiläisessä ravintolassa ja sen johdosta olen joutunut seulomaan myös tämän vuoden ehdokkaista läpi kappaleita, joissa on potentiaalia viisubileiden vetonauloiksi. Onhan kyseisissä pirskeissä myös Euroviisukatsomo, jossa näen viisulähetyksen. Jos boikotoisin sitäkin, olisi kyseessä ensimmäinen Euroviisufinaali sitten vuoden 1976, jota en katsoisi suorana lähetyksenä.
Mikä boikotti se tämä sitten on olevinaan, voi joku miettiä? Katsoo kuitenkin viisut ja soittaa vielä euroviisumusiikkia kansaa villitäkseen? Pidän sitä kuitenkin kannanottona verrattuna useimpiin oman sosiaalisen median kuplani jäseniin. Keväällä kun boikotit olivat tapetilla, näytti vastustusrintamaa nousevan vähän joka taholla. Mutta mitä pidemmälle kuukaudet kuluivat sen enemmän näytti vastarinta surkastuvan.
Tällä hetkellä tilanne kuplassani näyttää siltä, kuin mitään sotaa ei Gazassa käytäisikään. Kaikki hössöttävät Euroviisuista ihan kuten ennenkin. Vai olisiko taustalla kuitenkin vähän sellaista alakuloa havaittavissa? Joku ehkä jossain sivulauseessa muistaa paheksua Israelia, kun joku pähkähullu kansanedustaja usuttaa seuraajiaan äänestämään Israelia. Toinen saattaa letkauttaa, ettei voikaan nyt boikotoida, kun Suomellakin on niin hyvin pullat uunissa. Se siitä eettisyydestä ja aatteen palosta.
Tuntuukin että olen ajatuksineni tällä hetkellä melko yksin. Ketään ei kiinnosta minun pikkuboikottini ja jopa itsestäni tuntuu, ettei siitä itse asiassa ole mitään hyötyä. Olen aina paheksunut ihmisiä, jotka kieltäytyvät vaikkapa kierrättämisestä, koska ”Kiinassa kuitenkin saastutetaan meidänkin edestä”. Onko yksilön teoilla muutenkaan mitään merkitystä kokonaiskuvassa? Pitäisikö minun vain jatkossa heittää jugurttipurkin kannet sekajätteeseen ja luukuttaa euroviisuja entiseen malliin?
Vaikka boikottini hyöty sodan kannalta lieneekin olematon, olen kuitenkin havainnut että tauko Euroviisuista on tehnyt hyvää psyykelleni. Olen saanut keskittyä tärkeämpiin asioihin ja parempaan musiikkiin. Onneksi boikottivuodeksi sattui viisuvuosi, jossa kilpailukappaleiden taso on kamala. Jos Suomi voittaa Euroviisut, ei se johdu siitä että esityksemme on niin hyvä vaan siitä että kaikki muut ovat niin huonoja.
Eurovision laulukilpailu täyttää tänä vuonna 70 vuotta ja minun viisufanitukseni täyttää 50 vuotta. Se on melko pitkä aika ja sisältää aika monta laulua. Vaikka sieltä poimisi DJ-settiin sata menevintä rallia, moni hyväkin biisi jää silti soittamatta. Sitä riemua ei Israel eikä minkään valtakunnan boikotit vie minulta pois. Tunnelman he onnistuivat jo pilaamaan, mutta nyt meillä kaikilla on kaksi vaihtoehtoa. Jyrätä ikävät asiat ilon alle tai antaa pahuuden voittaa ja haudata Euroviisut lopullisesti.
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
Jätä kommentti