HYVINKÄÄ POP FESTIVAALI
Hyvinkää, Pihkalan pesäpallostadion 27. – 28. 6. 2025
1980-luvulla kesällä lähdettiin festareille. Nykyään ei tarvitse, koska festarit tulevat sinun luoksesi. Kesäfestareita sikiää jokaiseen niemeen, notkoon, saarelmaan ja etenkin kaupunkiin – vaikka pienempäänkin. Festarit ovat kieltämättä kätevä ja kuluttajaystävällinen tapa nähdä useita artisteja yhdessä paikassa ja yhdellä pääsymaksulla. Ja vaikka en itse olekaan nykypäivän malttamaton kolmen minuutin some-ihminen, sopii minunkin pirtaani oikein hyvin tunnin pituinen festarikeikka per artisti. Ikätoverini kehuivat, että Bruce Springsteen oli ihan mahtava, kun se soitti yli kolme tuntia. Huh, kauhujen keikka.
Aluksi vähän mietteitä festarikulttuurista yleisesti ja arviot näiden festareiden keikoista löytyvät blogikirjoituksen loppupuolelta
Kaupunkifestareilla ei välttämättä tule myöskään paljon lisäkustannuksia, kun ei tarvitse satsata majoituksiin tai pitkiin matkoihin. Lähimmät festarit ovat monien ulottuvilla, jos ei ihan kotikaupungissa, niin vähintään naapuripitäjässä. Kaupunkifestareilta pääsee näppärästi myös evästämään festarialueen ulkopuolelle, vaikka nykyään ruokatarjonta on festareillakin ihan hyvä. Festarilisät ovat toki hinnoissa, vaikka oma alkoholiton olueni oli jopa edullisempi kuin monissa ravintoloissa. Jos haluaa festaroida säästöbudjetilla, ei pääsylipun hinnan lisäksi ole pakko maksaa mistään muusta. Oman vesipullon saa täyttää festarialueen vesipisteellä.
Ainoa asia mikä (edelleen) ihmetyttää, on festareiden melko yksipuolinen musiikkitarjonta. Useilla festareilla pyörii vetonauloina samat artistit ja yhtyeet. Tätä festarimietelmää kirjoitan 27.-28.6.2025 pidettyjen, kaikkien aikojen ensimmäisien, Hyvinkää Pop festivaalien jälkimainingeissa. Saman järjestäjän Vauhti Kiihtyy! -festarit Vantaan Tikkurilassa mainostivat Hyvinkään screeneillä tuloaan ja pikaisen laskennan perusteella siellä näkisi seitsemän samaa artistia tai bändiä. Eri genret ovat myös jalostuneet yhdeksi suloiseksi massaksi ja samat esiintyjät nähdään niin Pop- kuin Iskelmä-festareillakin. Festarin nimi ei kerro paljon sisällöstä ellei sen nimi ole Tuska tai Ysäri.
Tokihan on sitten näitä isojen kaupunkien festareita, joihin saadaan houkuteltua myös ulkomaan eläviä. Useimmiten he ovat kyllä luokkaa Günther, Princessa, Las Ketchup ja Me & My. Tässä ”festareista” lätistessäni, en tietenkään rinnasta aiheeseen niitä kaikkein perinteisimpiä tapahtumia kuten Ruisrock tai Provinssi. He ovat paikkansa festarikaanonissa ansainneet. Edelleen en voi lakata ihmettelemästä, miksi Suomessa ei järjestetä kunnon KASARI-festareita useiden Ysäri/Jysäri-festarien tapaan. Olen aiheesta rutissut blogissani aiemminkin. Sen jälkeen on kyllä tullut Kasari-risteilyt, mutta risteily ei mielestäni ole lainkaan mukava paikka ”festareille”. En halua maksaa jonninjoutavasta laivamatkasta ei-minnekään vain päästäkseni katsomaan suosikkiartistejani.
LUE LISÄÄ: Miksi Suomessa ei järjestetä kasarifestareita
Hyvinkää Pop innosti meidät hankkimaan liput sijaintinsa lisäksi muutaman kiintoisan esiintyjän ansiosta. Höyrypäissämme teimme kaupat jo tammikuussa, mikä oli virhe. Sen jälkeenhän tuli sen seitsemän sortin tarjoushinnat ja pahimmillaan lippuja jaettiin jopa ilmaiseksi. Eikä tilaisuutta myyty loppuun edes tapahtumapäivänä. Jatkossa odotamme viime tinkaan lippujen oston kanssa, jo siitäkin syystä että tarkemmat esiintymisaikataulut julkaistaan vasta lähempänä tapahtumapäivää. Nyt meille olisi varsin hyvin riittänyt yhden päivän perjantai-lippu, sillä lauantain kattaukseen ei jäänyt juurikaan meitä kiinnostavia esiintyjiä. Me menemme kuitenkin festareille vain ja ainoastaan musiikkiesitysten vuoksi – emme aistimaan tunnelmia alueen takaosan lonkerobaariin.
Tämän yleisen festarianalysoinnin jälkeen pääsenkin varsinaiseen asiaan eli muutaman Hyvinkää Pop -festivaalin Retropoppareitakin kiinnostavan taiteilijan esitysten puimiseen.
Ressu Redford sai hölmön sydämeni hyppimään
Perjantaina lavan korkkasi Ressu Redford (oik. Esa Mäkelä), joka nousi yleisön tietoisuuteen jo 40 vuotta sitten Bogart Co. -yhtyeen solistina. Sen jälkeen hänen uransa jatkui 1990-luvulla suomenkielellä laulavana sooloartistina sekä ysäribändissä Sound of R.E.L.S. Näistä kaikista parhaat palat ammentamalla syntyy keikkasetti vailla vertaa. Ressu Redford olikin minulle näiden festareiden kohokohta. Harmi, että koin sen heti kärkeen. Hyvää ei kannata odottaa?
LUE LISÄÄ: Bogart Co:n albumista ”Dance Station”
LUE LISÄÄ: Bogart Co. -yhtyeen tarinan kirja-arvio
Olen nähnyt Ressun livenä aiemminkin ja tiesin hänet energiseksi ja hyväntuuliseksi esiintyjäksi. Vaikea uskoa, että se lavalla pomppiva sähikäinen täyttää ensi vuonna kansaneläkkeeseen oikeuttavat 65 vuotta. Ressun bändin leaderina toimii Bogart Co:sta ja Sound of R.E.L.S:sta tuttu syntetisaattorivelho Stone, joka Bogartin aikoihin tunnettiin taiteilijanimellä Guy Stoneman (oik. Kai Stenman). Lisäksi lavalla nähtiin rumpali ja monenlaisia lyömäsoittimia ja syntetisaattoreita paukuttava nuorempi muusikko. Lavan etureunaa täytti pääartistin lisäksi kaunis Jessica, joka lauloi ja soitti sähköviulua.
Ohjelmiston pääpaino oli Ressun soolotuotannossa. Sekä vanhassa että tuoreemmassa. Hänen uusin julkaisunsa ”Viilenee”-single on noin vuoden takaa, elokuulta 2024. Ressun viimeisin albumi ”Hölmö sydän” on vuodelta 2021 ja siltä kuultiin kolme kappaletta. Parhaiten yleisöön upposivat tietenkin varhaiset soolohitit, jotka villitsivät kansan äänekkääseen yhteislauluun. 1990-luvulla eläneiltä ”Älä mee” lähtee selkäytimestä. Mutta meille 1980-luvulla eläneille Bogart Co:n ”All the best girls” oli varmasti se illan tärkein biisi.
LUE LISÄÄ: Ressu Redfordin albumin ”Hölmö sydän” arvostelu
Nämä kuultiin:
- Kato mitä sä teit
- Kuka on se oikea
- Viilenee
- Jos vielä oot vapaa
- Corolla
- Love is the Powa!
- Kuusi kuuta ja Saturnuksen renkaat
- Hölmö sydän
- Hubba Bubba
- Raising my family
Encore: - All the Best Girls
- Viimeinen päivä
- Älä mee
Nahkatakkinen täti ja 40 vuoden keikkavelka Dingolle
Hyvinkään oma lahja Suomen musiikkitaivaalle on upeaääninen Diandra, jota usein arvostellaan hittien puutteesta. Se ei näytä neidon keikkatahtia haittaavan, sillä hänen äänensä taipuu monenlaisiin esityksiin. Se on todistettu mm. television ”Elämäni biisi”-ohjelmassa. Hänetkin olen nähnyt esiintymässä aiemminkin, paitsi James Bond -teemakonsertissa myös pop-keikalla. Diandran omassa levytystuotannossa ei paljon lapsille ole kerrottavaa, mutta Hyvinkää Popin setistä yli puolet oli omaa materiaalia. Loput covereita. Diandra on pirteä ilmestys, mutta menikö pirtsakkuus jo vähän överiksikin? Jokaisen säkeistön väliin ei tarvitse huutaa jotain, vaan yhden kappaleen voisi laulaa ihan kokonaan alusta loppuunkin.
LUE LISÄÄ: Diandran James Bond -konsertin arvio
Diandran esitys oli kuitenkin mukavan letkeä väliaikanumero ennen seuraavaa, toiseksi eniten odottamaani esiintyjää. Noloa tunnustaa, mutta en ole nähnyt legendaarista Dingoa ennen tätä iltaa koskaan livenä. Neumannin olen nähnyt kerran trubaduurikeikalla ja se ei ollut kaunista kuultavaa. Sen verran olin myös saanut ennakkovaroituksia tuttavapiiristäni, että olin varmuuden vuoksi laskenut odotukseni melko matalalle tasolle. Kenties juuri siksi olinkin Dingon show’sta aivan ällikällä lyöty.
Ensinnäkin Neumannin taustabändi on aivan huippuluokkaa. 1980-luvun menestysmiehityksestä ei solistin lisäksi mukana ole kuin kitaristi Jonttu Virta, joka osaa asiansa. Kosketinsoittimet ovat oleellinen osa Dingo-saundia ja niiden takana taituroi solistin ”Nahkatakkisena tyttönä” esittelemä Leena Peisa. Hänhän kuuluu muuten Suomen ainoiden euroviisuvoittajien kastiin, sillä hän kuului vuonna 2006 Lordi-yhtyeeseen ja musisoi maskinsa takana taiteilijanimellä Awa. Rumpuja paukutti taiturimainen Saska Ketonen, joka veti esityksen aikana myös huikean ja hikisen rumpusoolon. Basisti Tom Eklund oli myös nähtävyys kaikessa energisyydessään.
LUE LISÄÄ: Dingon albumista ”Nimeni on Dingo”
Bändi oli niin loistava, että se peitti Neumanninkin mahdolliset ja oletetut heikkoudet alleen. Lisäksi päätähden lavapreesens oli myös erittäin sympaattinen ja miellyttävä. Olin jotenkin virheellisesti olettanut, että hänellä olisi päässä jotain nestettä, mutta jos sitä on ollut se on valunut sieltä vuosien saatossa pois. Tärkeintä olivat tietenkin Neumannin luomat huikeat rock-klassikot, joista illan kymmenen biisin setti oli koostettu. Kappaleluettelo oli ehkä yllättävänkin varman päälle vedetty, sillä yhtä lukuun ottamatta kaikki laulut oli poimittu yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä albumilta.
LUE LISÄÄ: Neumannin erikoishaastattelu
Tuo yksi poikkeus oli Dingon vuonna 1986 julkaistu ensimmäisen menestyskauden viimeinen singlejulkaisu ”Juhannustanssit”. Se oli kaiketi mukana, koska oikeasta Suomen Juhannuksesta oli vierähtänyt vasta viikko. No minua eivät kappalevalinnat häirinneet lainkaan, sillä juuri nuo albumit ”Nimeni on Dingo” (1984) ja ”Kerjäläisten valtakunta” (1985) ovat itselleni ne tutuimmat ja rakkaimmat. Laulujen tuttuus saikin jalkani lentoon ja kitapurjeeni pulleiksi. Sen sain tuta iskias- ja kurkkukipuna seuraavana aamuna.
LUE LISÄÄ: Dingo-muisteloita koottiin yksiin kansiin
Minähän olin 1980-luvulla jonkin sortin Dingon ”kaappifani” ja kerronkin koettelemuksistani Sami Lotilan tänä vuonna toimittamassa kirjassa ”Unohtumattomia tarinoita Dingosta” (Read Me 2024). Kenties kaikki nuo padot murtuivat nyt, kun pääsin viimeinkin 40 vuoden odotuksen jälkeen tanssimaan ”Apinatarhaan” ja ”Rio ohoi” -biisien tahtiin. ”Valkoiset tiikerit” oli Neumannin mukaan otettu ohjelmistoon pitkän tauon jälkeen. Lienee turha mainita, mitkä laulut saivat yleisön – minut mukaan lukien – syttymään suurimpaan liekkiin.
Nämä kuultiin:
- Sinä ja minä
- Lähetyssaarnaaja
- Valkoiset tiikerit
- Juhannustanssit
- Apinatarhaan
- Kaunotar ja kulkuri
- Nahkatakkinen tyttö
- Autiotalo
- Rio ohoi
Encore: - Levoton Tuhkimo
Perjantai-illan Hyvinkäällä päättivät Bess ja Kaija Koo, joista ensin mainittu nousi asteikossani parhaiden suomalaisten naisesiintyjien kastiin. Artistin show tanssijoineen oli upeasti toteutettu ja näyttävä. Lähes kansainvälisen tason täyttävä. Vaikka Bessin kappaleet ovatkin vain hyvää ja tasaista keskitasoa, sai tähti karismallaan ja seksikkyydellään kiedottua yleisön pikkusormensa ympärille. Kaija Koo nyt on Kaija Koo.
Neljä Ruusua ei kuihdu
Lauantai Hyvinkää Popissa oli ongelmallinen, sillä kaksi retroilijaa kiinnostavinta aktia esiintyivät niin kaukana toisistaan. Menimme kuitenkin paikalle heti porttien avauduttua ja lämmittelimme päivää varten Happoradion tasapaksun keskitempopopin parissa. Koska olimme paikan päällä hyvissä ajoin, pääsimme ongelmitta myös lavan eteen, mutta esiintyjä osoittautui niin puuduttavaksi että luikimme suosiolla seuraamaan loppukeikan taaemmaksi. Sori Aki Tykki ja kumppanit, mutta ei nyt oikein lähtenyt. Olen kenties mielipiteineni vähemmistössä, mutta siihen minulla lienee oikeus.
Mutta se jota odotin oli Neljä Ruusua. Yhtye on ehkä pisimpään fanittamani suomalainen rock-yhtye, joka edelleen on toiminnassa. Ihastukseni alkoi vuoden 1990 albumista ”Hyvää yötä, Bangkok” ja sen lauluista ”Elämä”, ”Sukellus” ja ”Muisto”. ”Sukelluksesta” saadaan myös ontuva aasinsilta Hyvinkää Popin perjantaihin, sillä sen levyversiossahan feattasi aikoinaan Neumann. Näin niihin aikoihin bändin ensimmäistä kertaa myös livenä ja aloin seuraamaan heidän uraansa tarkalla silmällä.
Fanituksenihan sai vain uusia kierroksia vuoden 1992 menestysalbumin ”Haloo” myötä. Enkä ollut aikeissani yksin. Neljä Ruusua oli tuohon aikaan varmasti yksi Suomen suosituimmista rock-bändeistä. ”Haloon” uusi synteettisempi saundi ja pienet Depeche Mode fibat olivat omiaan sulattamaan sydämeni. Näin bändin myös useita kertoja keikoilla. Hullutus jatkui aina 1990-luvun puoliväliin asti, kunnes yhtye alkoi tehdä musiikkia englanniksi ja suosion selkä taittui. En tarkoita, että nekään levyt olisivat huonoja olleet, mutta elämääni tuli kai uusia ihastuksen kohteita.
Siitä vierähtikin tovi ennen kuin näin nuoruuteni suosikin jälleen. Vuonna 2013 he saapuivat kotikaupunkiini Riihimäelle ja menin intopiukeana verestämään vanhoja hyviä aikoja. Bändihän oli yhtä hyvä kuin ennenkin ja uudemmatkin laulut kuulostivat hyviltä. Sittemmin olen nähnyt heidät eri festareilla viitisen kertaa ja aina todistanut yhtä tasavahvan ja laadukkaan esiintymisen. Jotkut kaltaiseni retroilijat ovat nurisseet, että ohjelmistoon kuuluu liikaa tuoretta materiaalia, mutta minusta uudetkin biisit ovat hyviä. Ei kai kukaan voi olettaa, että edelleen kurantti rock-yhtye soittaisi vain 30 vuotta vanhoja hittejään?
Ilman muutahan settiin pitää kuulua kappaleita kaikilta aikakausilta, myös niiltä vanhemmilta. Tänä päivänä Neljän Ruusun keikkabiisien aikajakauma on mielestäni optimaalinen. Ja Ilkka Alankohan nyt ottaa yleisönsä vaikka puhelinluetteloa laulamalla. Vastaavaa lavakarismaa on harvalla suomalaisrokkarilla. Bändi veivaa suurella laadulla erinomaisesti yhteen ja mitä muuta voisi odottaakaan yhtyeeltä, joka on soittanut samalla alkuperäiskokoonpanolla yhdessä kohta 40 vuotta. Rytmipainotteisen setin mursi vain akustisena esitetty ”Sun täytyy mennä”. Viime vuonnahan Neljä Ruusua teki akustisen konserttisalikiertueen.
Jos vielä makustelen tätä uusi vai vanha biisi asiaa, niin noteerasin oikeastaan innostuvani uudemmasta tuotannosta jopa vanhaa isommin. Suurimmiksi bilejyriksi tarkoitetut ”Juppihippipunkkari” tai ”Poplaulajan vapaapäivä” eivät temmanneet enää 30 vuoden takaista vastaavaa rientoon, vaan niiden tilalle olivat tulleet esimerkiksi ”Surutulitus” ja ”Nuori ikäisekseen”. ”Valuva taivas” toki kuuluu yhä tärkeimpiin Neljä Ruusua lauluihin. Sen soisin kuuluvan keikkasettiin niin kauan kuin Kode Koistisessa henki pihisee.
Nämä kuultiin:
- Popmuseo
- Sähkökitara
- Viimeinen valssi
- Tie ajatuksiin
- Seitsemän päivää selvin päin
- Sun täytyy mennä
- Sininen sunnuntai
- Surutulitus
- Nuori ikäisekseen
- Ajelen
- Juppihippipunkkari
- Valuva taivas
- Poplaulajan vapaapäivä
- Elän vain kerran
- Missä vaan
Neon 2:n balladit purevat edelleen
Hyvinkää Popin lauantain ohjelmisto ei ollut rakennettu Retropopparia silmällä pitäen, sillä Neljän Ruusun jälkeen askeleemme johtivat jopa festarialueen ulkopuolelle. Seuraavien kolmen tunnin aikana lavalla näyttäytyivät Lumottu Apina sekä Klamydia, joiden soitanta ei kiehdo allekirjoittanutta lainkaan. Fanipaitojen lukumäärästä päätellen Klamydia oli silti varmasti yksi päivän odotetuimmista esiintyjistä. Punk-rockin tauottua pääsimme luikertelemaan helposti takaisin lavan eteen odottamaan päivän toista kohokohtaa.
Sen tarjoili toinen ysärisuosikkini Neon 2, joka tekee jälleen vahvaa paluuta. ”Polku” (1992) ja ”Rivien välistä” (1993) albumit olivat aikanaan ahkerassa kuuntelussa ja pidin bändin saundia suomalaisittain poikkeuksellisen tasokkaana. Mielestäni se toi paikalliseen musasceneen aikoinaan jotain uutta ja erilaista. Kuten tiedetään, yhtyehän jäi sitten pitkälle tauolle ja oma fanitukseni oli tyrehtynyt jo ennen kolmatta albumia ”Viides vuodenaika” (1995). Sen jälkeen ei Neon 2 ole pitkäsoittoja julkaissut, mutta useita yksittäisiä biisejä kylläkin.
Runsaasti lisänäkyvyyttä Neon 2 sai viime vuonna, kun laulusolisti Jussi Rainio osallistui Vain elämää -ohjelmaan. Bändin edesottamuksista on tehty myös dokumenttisarja, joka on nähtävissä Ruutu-palvelussa. Sen tarpeellisuudesta kirjoitin blogiinikin pienet mietelmät. Nyt yhtye vaikuttaisi kuitenkin keskittyvän keikkailuun. Parisen vuotta sitten näin heidät livenä Järvenpään festareilla ensimmäistä kertaa. Ressun ja Dingon tavoin Neon 2:n keikat menivät meikäläiseltä ohi silloin, kun heidät olisi pitänyt nähdä.
LUE LISÄÄ: Neon 2 dokumenttisarjan arvio
Jussi Rainiohan teki Neon 2:n tauon aikana nostalgiahenkistä keikkaa Ressu Redfordin kanssa ja julkaisi albumejakin. Jollain tapaa heittäisin nuo Länsi-Suomen laulajasuuruudet samaan laariin muutenkin. Komeita, urheilullisia ja komeaäänisiä herroja, jotka vetoavat varmasti naisyleisöön eivätkä vähiten melodisten ja kauniiden laulujensa ansiosta. Kauniit laulut vetoavat myös tähän mieheen ja Ressun tuotannon tavoin Neon 2:n ”Polku”, ”Tässä talossa” ja ”Ei yksinäinen unta saa” kirvoittavat kielen kannat sonnin lailla mylvivään huutoyhteislauluun.
Neon 2 -tuotantohan on pääsääntöisesti melko rauhallista, joten reippaat numerot ovat pienemmässä roolissa. Yleisö täytyy villitä yhteisöllisyydellä, vaikka oli esimerkiksi ”Polun” live-sovitukseen selkeästi lisätty hieman tempoa. Setin vauhdikkaimmat numerot olivat kuitenkin Vain elämää -ohjelman satoa oleva Hanna Pakarisen tuotannosta versioitu ”En pelkää” sekä Sielun veljiltä lainattu ”Peltirumpu”. 2020-luvun tuotannosta soitettiin Vain elämää -vedon lisäksi kaksi kappaletta ”Jäljet” ja ”Pieninä palasina”.
Vaikka Neon 2 on useimmiten rinnastettu Jussi Rainion ja Rami Alangon muodostamaksi duoksi, on heidän taustaorkesterinsa ollut aina tärkeä osa proggista. Se onkin yksi Suomen ammattitaitoisimmista kokoonpanoista. Ei vähiten ikätoverini Petri Alangon ansiosta, joka soitti koskettimia jo Hausmyllyssä taiteilijanimellä Lowland. Vekkuli velikulta Toni Nuotio on huippubasisti ja oivallinen stemmalaulaja, ja on hänkin ansainnut kannuksensa monissa musiikkikuvioissa. Rumpuja kuultiin Jari Varjon soittamana.
Neon 2 -show’n jälkeen olisi esiintynyt vielä Arttu Wiskari, mutta allekirjoittanut seurueineen suuntasi kotia kohti. Wiskarilla on mukavia kappaleita, mutta en ehkä olisi sijoittanut häntä festivaalin pääesiintyjän viimeiseen slottiin. Hänenkin livekuntonsa on tullut aiemmin tarkastettua, joten järkeilimme ettemme menetä paljoakaan kotiutumalla ajoissa. Ei sota yhtä miestä kaipaa, mutta yksi mies kaipaa kunnon yöunia.
Nämä kuultiin:
- Mä löydän sut/Joko tää sitä on/Sikin sokin sinussa
- Itseni kaltainen
- Tässä talossa
- Jäljet
- Ei yksinäinen unta saa
- En pelkää
- Harmaan sävyjä
- Polku
- Pieninä palasina
Encore: - Peltirumpu
- Kemiaa
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti