LEVOTON TUHKIMO (2024), 88 min.
Ohjaus: Mari Rantasila
Dingo-yhtyeen tai oikeastaan bändin keulakuvan Pertti Neumannin tarinaa läpikäyvä ”Levoton Tuhkimo” oli varmasti meidän retroilijoiden keskuudessa yksi vuoden odotetuimmista elokuvaensi-illoista. Valitettavasti odotukset eivät saaneet täyttymystään tälläkään kertaa. Todellisuuteen pohjautuvat biopic-leffat näyttävät olevan erittäin hankala taiteenlaji. Myös kansainvälisesti, mutta etenkin Suomessa. Karkeasti voisin todeta, etten ole vielä nähnyt ainuttakaan täydellisesti onnistunutta suomalaista genren edustajaa. En lähellekään.
Väkisin tulee verrattua ”Levotonta Tuhkimoa” tänä vuonna julkaistuun Gyllene Tider -yhtyeestä kertovaan ruotsalaisserkkuun ”Sommartider” ja eroa ainakin teknisen toteutuksen puolella on kuin yöllä ja päivällä. Vaikka samantyyppisiin sudenkuoppiin sekin tahtoo langeta.
LUE LISÄÄ: Elokuvan ”Sommartider” arvostelu
Pahin ongelma ei ole edes tämän tyyppisten elokuvien helmasynti eli se, että tekijät sekoittavat tosielämän tapahtumiin ja oikeasti eläneiden ihmisten tekemisiin fiktiota. Eikä sekään, että tapahtumien aikajana heittää häränpyllyä. Tokihan taiteentekijöille pitää suoda vapauksiakin. Eihän tässä dokumenttia oltu tekemässä. ”Levoton Tuhkimo” rikkoo näitä molempia ennätystahtiin, mutta ei elokuvataiteellisesti korkeatasoisempaa lopputulosta saavuttaakseen. Ennemmin kyseessä on silkka laiskuus tai ainakin toivon heidän itsensä tähden, ettei kyse ole pelkästä näkemyksettömyydestä.
”Levoton Tuhkimo” oli jossain määrin jopa hämmentävä katselukokemus. Kestoa elokuvalla on vaivaiset puolitoista tuntia ja pelkästään tapahtumien hosuva vyörytys ärsytti ensimmäisen tunnin ajan. Henkilöhahmoja ei maltettu edes esitellä ja mitään sattumusta ei pohjustettu millään tavoin. Asioita vain tapahtuu. Yhtäkkiä ollaan jo levytysstudiossa.
Viimeisen puolituntisen aikana leffa jäntevöityy hieman ja punaisen langan pää alkaa pilkottaa sekamelskan keskeltä. Aivan lopussa huomaan yllätyksekseni jopa liikuttuvani ja vasta silloin ymmärrän elokuvan kehyskertomuksen merkityksellisyyden. Niin päälle liimatun oloinen ja karikatyyrimäinen kuin se onkin. Hieman häpeillen yritän kätkeä kyyneleitäni, koska olin jo mielessäni päättänyt etten pidä tästä elokuvasta. Voinko muuttaa mieleni?
Kehyskertomuksessa käsitellään elokuvan päähenkilön Pertti ”Neumann” Niemisen vaikeaa isäsuhdetta. Lapsena tulee remmiä ja aikuisena pelkkää vähättelyä, vaikka ura menestyvänä poptähtenä on täydessä vauhdissa. Pahimmillaan ankarasta isästä muodostuu peikko, joka kummittelee omien mörköjensä kanssa painivalle Neumannille. Kaikki tämä käydään läpi valitettavan vauhdikkaasti. Ikävä kyllä kaikki muukin elokuvassa käydään läpi samalla tempolla ja mihinkään ei keskitytä kunnolla. Ei aikaan ennen Dingoa, ei Dingon aikaan eikä aikaan jälkeen Dingon. Ei Neumannin parisuhteeseen, ei isäsuhteeseen eikä ystävyyssuhteisiin. Jos et ole jo valmiiksi Dingo-fani, et tiedä edes hänen bändikavereidensa nimiä.
Mihin elokuvan käsikirjoittaja Hanna Leivonniemellä ja ohjaaja Mari Rantasilalla on oikein näin jumalaton kiire. Katsoja saattaisi vaikka hengästyä ellei kaikkia tapahtumia olisi kuvattu kuin jotain läpihuutojuttua. Suurimmat ongelmat juontuvat varmasti jo käsikirjoituksesta, mutta se ei ole niin huono etteikö taitavan ohjaajan käsissä siitä olisi ollut mahdollista rakentaa kelvollinen elokuva. Etenkin kun näyttelijätyö on lähes kautta linjan varsin tasokasta. Pääroolissa esiintyvä uusi kasvo Saku Taittonen on työssään vakuuttava. Hän muistuttaa jossain määrin esikuvaansa myös ulkoisesti ja on opetellut Neumannin maneereja juuri sopivasti. Muuten hänen kehollinen läsnäolonsa ei kuitenkaan saa minua uskomaan, että kyseessä olisi Neumann. Taittonen on vähän liian pitkä ja skrode hintelän kasari-Neumannin rinnalla. Lisäksi elokuvan Neumann on liian mukava – ainakin leffan alkupuolella. Mukavuus ei ole luonteenpiirre jota olisin aiemmin yhdistänyt Neumanniin. Onneksi elokuvankin stara muuttuu jossain vaiheessa mulkummaksi.
Erot korostuvat entisestään, kun valkokankaalle ajetaan alkuperäisiä keikkataltiointeja Dingon menestysvuosilta. Tämä ratkaisu on minusta kaikkein älyttömin ja rikkoo illuusion täydellisesti. Tapahtumat olisi ehdottomasti pitänyt rekonstruoida alkuperäisiä mukaillen. Ymmärrän toki, ettei Suomessa ole edes budjetillisesti mahdollista valjastaa elokuvan konserttitilanteeseen suuria ihmismassoja Bohemian Rhapsody -tyyliin tai taitoa luoda sellaisia tietokoneella. Mutta kun kesken kaiken silmien eteen tupsahtaa oikea Neumann häntä näyttelevän Saku Taittosen sijaan menee hetkeksi maku koko touhusta. Jopa Dingon kuuluisa ensiesiintyminen Levyraati-ohjelmassa on se alkuperäinen. Elokuvassa Saku-Neumann perheineen katsoo televisiota, jossa esiintyy aito vuoden 1984 Dingo. Älytöntä.
Dingon hysteeriset menestysvuodet jäävät leffassa varsin laimeiksi. Niiden aikana hengaillaan lähinnä backstagella ja keikkabussissa. Kohtaukset on rakennettu niin, ettei niiden toteuttamiseen ole tarvinnut käyttää budjettia tai suuria avustajajoukkoja. Legendaarinen Pukeva-tavaratalon nimmarikeikkakin, jossa Dingo aiheutti kaaoksen, mainitaan vain managerin puheissa. Mietin jopa kannattaako tällaista tarinaa lähteä kertomaan, jos resurssit eivät yksinkertaisesti riitä?
Kaikista moitteistani huolimatta nostan hattua lavastajalle. 1980-luvun ajankuva pienimuotoisiin kohtauksiin on rakennettu mallikkaasti maitotölkkejä ja olutpulloja myöten. Pysäköintialueilla on oikean ikäisiä ajoneuvoja ja jopa Neumannin postinkantajana työskentelevän isän (Kristofer Gummerus) virkapuku on oikeaa mallia. Työskentelen nimittäin itse Postissa ja tiedän nämä jutut. Tosin tuossa postinjakelukohtauksessa hämmensi yksi epäloogisuus, kun isä-Nieminen keskusteli kesken jakelureittinsä toisen posteljoonin kanssa kerrostalon edustalla. Mitä ihmettä se toinen posteljooni teki siellä keskellä Niemisen jakelupiiriä? Postinjakotyö on yksinäistä puuhaa.
Saku Taittosen lisäksi roolissaan vakuuttaa mm. Aikuiset TV-sarjasta tuttu Elias Salonen, joka tekee huikean suorituksen Dingon managerina Lasse Norreksena. Häntä ei voi syyttää edes ylilyönneistä, sillä oikea Norres taitaa olla vielä räiskyvämpi hahmo kuin Salosen esittämä. Muutenkaan en löydä pahaa sanottavaa elokuvan roolituksesta. Kaikki onnistuvat työssään hyvin. Porilaislähtöinen ohjaaja Rantasila on opettanut heille myös Porin murteen, jonka taaplaamisesta jotkut suoriutuvat paremmin kuin toiset. Hauskaltahan se kuulostaa näin ulkopaikkakuntalaisen korviin, vaikka ei tiedäkään meneekö se ”nyte” tismalleen oikein.
Suomalaisia ja varmaan monia muunmaalaisiakin elämäkertaelokuvia vaivaa tuttu stereotypia. Yllättävän menestyksen huuman jälkeen alkaa dokaaminen, jota seuraa lasku. Luulin Dingon tarinan olevan poikkeus, mutta ei se ollutkaan. Myös Neumann näköjään ryyppäsi itsensä tärviölle. Tämä tuli minulle uutena tietona, sikäli mikäli kyseinen seikka perustuu todellisuuteen. Siitähän ei voi olla varma, kun jo elokuvan alussa kerrotaan että osa tapahtumista on totta ja osa keksittyä ja osa ”kadulla kuultua”.
Ryypiskelyyn keskitytään muutenkin yllättävän paljon, kun ottaa huomioon että tekijöillä on ollut suunnaton tarve oikaista mutkat suoriksi. Pämppäämistä olisi voinut olla vähemmän ja Dingon menestysvuosia olisi ollut mukava seurata pidempäänkin. Mutta eiväthän ne ehtineet päästä edes vauhtiin, kun ongelmia jo ilmaantuu. Kaikkein suurin menestys eli toinen albumi ”Kerjäläisten valtakunta” jäi jopa ihan ohimennen mainituksi pintaraapaisuksi kun oltiin jo suureksi flopiksi leimatussa kolmoslevyssä. Ja ei se ”Pyhä klaani” nyt niin paha ollut kuin elokuvassa annetaan ymmärtää, eikä ”Kreivin sormus” niin kamala biisi kuin elokuvassa puhutaan.
Ja päätyikö Neumann heti Dingon loputtua lähiöpubin nurkkaan esiintymään trubaduurina ilkkuvalle yleisölle? Ensimmäinen sooloalbumi ”Albion” (1987) myi kuitenkin oikeassa elämässä kultaa. No kuten tuli todettua, mutkat on leffassa todellakin vedetty suoriksi. Kasvutarinana – vaikkakin hätäisenä sellaisena – elokuva onkin parhaimmillaan. Vanhempaa ”tämän päivän Neumannia” esittävä Jani Karvinen muistuttaa esikuvaansa niin hätkähdyttävästi, että hetken jo luulin että kyseessä on oikea Pertti Neumann. Lyhyiksi jäävissä kohtauksissaan hän onnistuu nivomaan hajallaan rönsyilevät langat kelvolliseen nippuun ja elokuvan lopputulos on kuin onkin ihan tyydyttävä. Jopa ajatuksia herättävä. Harmi että matka sinne oli niin sotkuinen.
LUE LISÄÄ: Dingon albumista ”Nimeni on Dingo”
LUE LISÄÄ: Neumannin erikoishaastattelu
Seuraa Retropopparia somessa:
RETROPOPPARI 
Kritiikkejä on hauskaa lukea jälkeenpäin, kun itse en elokuvan katseluvaiheessa huomaa mitään – olen vain haltioissani ja yritän pysyä mukana.
Kenties juuri ”yritys mukana pysymisestä” onkin ongelma, jossa voin olla samaa mieltä. Tiesin itse ennen elokuvaa Dingon pääsääntöisen historian, joten asioiden epäselväksi jääminen ei ollut minulle helppoa huomata. Kuitenkin lukiessani voin ymmärtää sen. Mainittiinko elokuvassa tosissaan koskaan yhdenkään bändin jäsenen nimeä?
Faninäkökulmasta elokuva oli koskettava ja hyvin sinemaattinen, pidin ulkonäöstä ja muusta vastaavasta. Tarinankerronnasta kuitenkin olen lähes samaa mieltä. Ehkä elokuva on suunnattu enemmän faneille, joiden oletetaan tietävän jo valmiiksi mitä tapahtuu. Itseltänikin taisi alussa mennä ohi Even vaihtuminen Pepeen.
Näyttelijöille kuitenkin suurta arvostusta. Hommat hoidettiin ja ulostulo oli hyvin vakuuttava. Quuppaa poislukien myös ulkonäkö oli osuva hahmojen ja näyttelijöiden välillä.
Lisäksi olen iloinen, ettei esiintyjiä laitettu laulamaan tai soittamaan – siitä olisi tullut helposti sotku. Tietääkseni ainoastaan Pepeä näyttelevä Alvari Stenbäck on itsekin muusikko.
Elokuvassa oli upea ulkonäkö, mutta sisäinen tuotos jäi hieman uupumaan. Ymmärrän, että Dingosta on vaikeaa tehdä kahteen tuntiin sopivaa elokuvaa, sen verran hurjasta ilmiöstä oli aikoinaan kyse. Siispä korostan sinua ja mietin: Miksei suoraan olisi tehty pienimuotoista sarjaa? Kuten esimerkiksi Tuntemattomasta sotilaasta tehtiin. Kaikki tärkeä asia yritettiin selvästi ahtaa liian lyhyeen aikaan.
TykkääTykkää