SOMMARTIDER (2024), 101 min.
Ohjaus: Per Simonsson
Gyllene Tider valloitti Ruotsin häpeilemättömän kaupallisella popillaan 1980-luvun alussa. Yhtyeen omaa nimeä kantava esikoisalbumi nousi Ruotsin listan ykköseksi vuonna 1980, kuten kävi kahdelle seuraavallekin pitkäsoitolle. Tätä edelsi kuitenkin viiden vuoden ponnistelu, ainakin jos yhtyeen tarinan kertovaa ”Sommartider”-elokuvaa on uskominen. Ihan kaikki ei kuitenkaan kuulemma ole totta, sitä korostetaan jo elokuvan mainosjulisteessakin: ”Den (nästan) sanna historien on Gyllene Tider” – ”(Melkein) Tositarina Gyllene Tiderista”.
Gyllene Tider tunnetaan Suomessa etenkin lähes rasittavasta kesärenkutuksestaan ”Sommartider”, joka on antanut siis nimen myös elokuvalle. Kappale ei kuitenkaan kuulu lähimainkaan yhtyeen parhaisiin musiikillisiin saavutuksiin. Tarttuvuus ja kaupallisuus olivat kuitenkin bändin tavaramerkkejä alusta lähtien.
Vaikka Suomessa usein toisin luullaan, oli Ruotsin musiikkikuvioissa 1970-luvulla melkein samanlainen tilanne kuin täälläkin. ABBAa ja muuta kaupallista musaa halveksuttiin. Gyllene Tiderkin saa eräältä levy-yhtiöltä palautekirjeen, jossa valitellaan teksteistä puuttuvan poliittisen näkökulman. Bändiläiset jäävät ihmettelemään, miksi pitäisi olla poliittinen. Toisen hylkäyskirjeen ovat allekirjoittaneet Björn Ulvaeus ja Benny Andersson, mikä saa yhtyeen alaikäisen kosketinsoittajan Göran Fritzonin ihastuksesta soikeaksi. Muiden paheksuessa, että hehän sanoivat ”ei”, Göranille riittää että Björn ja Benny ovat kuunnelleet heidän demonsa.
Hieman perus-Svenssoneita varakkaammasta yrittäjäperheestä lähtöisin oleva Per Gessle esitellään musadiggarina, jolla on Halmstadin suurin levykokoelma. Treenikämpällä ahkeroivat duunariperheiden vesat eivät suhtaudu äidin Volvolla ajelevaan ”porvari-hoopoon” täysin varauksetta. Gessle osoittautuu kuitenkin lahjakkaaksi säveltäjäksi, vaikka hänen lauluäänelleen naureskelevat omat vanhemmatkin. ”Keskittyisit johonkin, missä olet lahjakas”, Gesslen yrittäjäisä ohjeistaa.
Vuonna 1976 perustettu Gyllene Tider löi lopulta itsensä läpi vuonna 1980 ja aika iso osa elokuvasta keskittyykin aikaan ennen läpimurtoa. Käännekohdaksi on dramatisoitu päivä, jolloin Perin Kurt-isä kuolee ja hän saa puhelun levy-yhtiöltä. Päivästä tuli samaan aikaan aloittelevan artistin kamalin ja ihanin.
Siitä leffa etenee vähän liiankin perinteisellä kaavalla käsittelemään bändin kasvavaa suosiota. Tarina on kuin biopic-elokuvien oppikirjamateriaalia, mutta toisaalta millä toisella tapaakaan asioita voisi kuvata. Keikkabussi kiitää läpi kesäisen Ruotsin, studiossa syntyy hittejä tuottajien nyökytellessä päitään tarkkaamossa ja johonkin väliin ujutetaan myös pari kohtausta kertomaan Per Gesslen ihastumisesta tulevaan Åsa-vaimoonsa.
Herää ajatus, onko Per Gessle oikeasti niin rauhallinen, kiltti ja tavanomainen tyyppi, ettei hänestä saa revittyä irti mitään rosoa. Elokuvassa draamankaari kärsii traagisten tapahtumien puutteesta. Kaikki menee koko ajan ihan kivasti. Ellei sellaiseksi sitten lasketa vuonna 1981 sattunutta onnettomuutta, jossa Gyllene Tiderin konsertissa yleisötungoksessa kuoli kolme ihmistä. Leffassa se on nostettu loppupuolen käännekohdaksi. Elokuvaa markkinoidaan hyvän tuulen ”feelgood”-leffana ja sellainen se toden totta onkin.
Valkokankaalla näkyvä lopputulos on ammattimaisen näköistä, vaikka tärkeimmät tekijät ovatkin ensikertalaisia. Ohjaaja Per Simonsson ohjaa ensimmäistä kokoillan elokuvaansa ja on myös toinen käsikirjoittajista. Myös päätähti Waldemar Wahlbeck on Per Gesslenä ensimmäisessä roolissaan. Simonssonin työ on kokemattomuudesta huolimatta perusvahvaa suorittamista, mutta Wahlbeck ei mielestäni ole paras vaihtoehto Gessleksi. En biopic-elokuvissa yleensä rutkuta näyttelijän yhdennäköisyydestä esikuvaansa nähden, mutta Wahlbeck on raamikkuudessaan jotenkin aivan eri planeetalta kuin julkisuudesta tuntemani Per Gessle. Musiikkiesityksissä äänitteeltä tuleva Gesslen oma lauluääni ei istu Wahlbeckin suuhun, eikä näyttelijäntyö oikein muutenkaan kaikessa yksi-ilmeisyydessään täysin vakuuta.
Mikä sitten lie syy näyttelijävalintaan? 21-vuotiaan Waldemar Wahlbeckin Wikipedia-artikkeli on yhden lauseen mittainen, mutta se kertoo että hän on Peter Wahlbeckin poika. Isä-Peterillä on sentään vähän enemmän meriittejä listallaan ja lisäksi hän on näköjään syntynyt Halmstadissa. Samassa kaupungissa, kuin Per Gessle.
Gyllene Tiderin muita jäseniä esittävät Phoenix Parnevik (Micke Andersson), Lance Hedman Graaf (Anders Herrlin), Kulas Xawier (Göran Fritzon) ja erityisesti Ville Löfgren (Mats Persson) onnistuvat osissaan sympaattisemmin. Samalla treenikämpällä treenaavan ”kilpailevan bändin” nokkamiehen Tobben hahmon (Felix Sandham) kerrotaan jo alkuteksteissä olevan keksitty henkilö. Kenties Gyllene Tiderin tasapaksu tarina on vaatinut käsikirjoittajia kehittelemään edes jonkinlaisen vastavoiman lyömään kapuloita rattaisiin.
Vaikka tekijät kuinka korostaisivat elokuvan olevan ”melkein totta”, suhtautuu katsoja siihen väkisinkin vähän kuin dokumenttiin. Oletan suurimman osan leffassa kerrotuista hauskoista sattumuksista tapahtuneen kuitenkin suurin piirtein näin, vaikka varmaan joitakin mutkia on suoristettu. Ja sellainenhan elokuva oikeastaan onkin. Kokoelma hauskoja sattumuksia. Kuinka fanitytöt pihistivät yhtyeen keikkabussista alushousuja ja myöhemmin ryhmän mukana kulkeneen alaikäisen kosketinsoittajan Göranin isä ihmettelee, kuka on kähveltänyt hänen kalsonkinsa.
Ehkä onkin vähän ristiriitaista, kun elokuvassa kuitenkin selvennetään dokumentaariseen tyyliin ruututekstein missä ja milloin kulloinkin ollaan. Jos siis oli tarkoitus kertoa vain melkein totta. Turha elementti on myös silloin tällöin käytetty kertojan ääni. Kertoja ei millään tavoin johdattele tarinaa alusta loppuun, vaan Gessle-Wahlbeckin ääni tupsahtaa esille vain silloin kun kuva ei riitä kertomaan mitä tapahtuu.
Erityiskiitokset on pakko kuitenkin jälleen kertaa antaa huolellisesti rakennetulle ajankuvalle. 1970-luvun loppu ja 1980-luvun alku on puvustettu ja lavastettu pikkutarkasti. Pienet miinukset ehkä maskeerajalle ja kampaajalle, jotka eivät muuta bändin jäsenten hiustyylejä kertaakaan vaikka tapahtumat sijoittuvat viiden-kuuden vuoden ajalle. Ainoastaan Per Gessle saa uuden kampauksen, mutta hän suorittaa värjäyksen (ja leikkauksen?) itse kaikkien hämmästykseksi.
Gyllene Tiderin taivalhan päättyi vuonna 1985 epäonnistuneeseen yritykseen valloittaa maailma. He julkaisivat kansainväliseen levitykseen englanninkielisen levyn nimellä Roxette. Kyseisellä levyllä taustoja lauloi muuan Marie Fredriksson, joka vilahtaakin elokuvan lopussa. Varsinainen Roxette sai alkunsa sitten pari vuotta myöhemmin, mutta se onkin jo ihan toinen tarina.
Ruotsissa Gyllene Tider on legenda ja he ovat tehneet lukuisia supersuosittuja comeback-kiertueita ja uusia levyjäkin vielä 2000-luvulla. Lopputeksteissä näytetään tietenkin oikea Gyllene Tider stadion-olosuhteissa. Oman elokuvansa he ovat siis ilman muuta ansainneet ja ”Sommartider” toimii siistinä katsauksena yhtyeen tärkeimpien vaiheiden kuvittamiseen. Tämän enempää yhtyeestä ei suomalaisen tarvitsekaan tietää.
RETROPOPPARI 