Daniel Miller (s. 14.2.1951) syntyi Isossa-Britanniassa juutalaisille itävaltalaisvanhemmille. Millerit olivat paenneet natseja Britanniaan toisen maailmansodan aikana. Danielin isä Martin Miller (s. 2.9.1899 – k. 26.8.1969) oli näyttelijä, joka esiintyi lukuisissa pienissä rooleissa elokuvissa ja tv-sarjoissa sekä myös teatterin lavalla. Hänet voi bongata esimerkiksi klassikkoelokuvista ”The Third Man” (1949), Peeping Tom (1960) tai ”The Pink Panther” (1963) tai television puolelta sarjoista ”Doctor Who”, ”The Saint” ja ”The Avengers”.
Daniel Millerkin opiskeli elokuva-alaa Guildfordin taidekoulussa vuosina 1969-1972. Siellä hän kiinnostui syntetisaattorimusiikista, koska tympääntyi rock-musiikin kokeilunhaluttomuuteen. Miller tutustui saksalaisiin yhtyeisiin, kuten Kraftwerk, Can, Faust ja Neu! Hän työskenteli DJ:nä Sveitsissä ja palasi Britanniaan juuri punk-aallon riehuessa kuumimmillaan. Punkissa Miller arvosti tee-se-itse-meininkiä ja uudenlaista tuoretta energisyyttä.
Miller ansaitsi rahaa leikkaamalla elokuvia, kunnes sai kokoon tarvittavan summan miniKORG 700S -syntetisaattoriin ja neliraitanauhuriin. Cabaret Voltairen ja Kraftwerkin innoittamana hän perusti oman yhtyeensä The Normal. Vuonna 1977 Miller oli juuri eronnut tyttöystävästään ja ystävänsä suosittelemana hän luki J.G. Ballardin kirjan ”Crash” (1973). Outo teos innoitti Millerin luomaan kappaleet ”T.V.O.D.” ja ”Warm Leatherette”. Vuonna 1996 David Cronenberg teki kirjasta elokuvan.
Miller eli harhaluulossa, että syntetisaattorilla voi luoda musiikkia vain painamalla yhtä kosketinta. Punk-bändissä kun olisi samaisen luulon mukaan pitänyt vaivautua opettelemaan kolme sointua. Ihan niin helppoa ei musiikin synnyttäminen ollut, mutta lopputulos oli kuitenkin varsin minimalistinen. Toki tarkoituksellakin. Millerin kodissaan äänittämälle musiikille ei kuitenkaan löytynyt julkaisijaa, joten hän päätti julkaista sen itse omalla varta vasten perustetulla levymerkillään joka sai nimekseen Mute Records.
Koska Miller ei tiennyt mitään levyjen julkaisemisesta, levittämisestä tai myynnistä, hän meni asioimaan Lontoon Portobello Roadilla toimineeseen Rough Trade Recordsiin. Rough Trade oli alun perin levykauppa, mutta myös he olivat laajentaneet toimintaansa levy-yhtiö- ja kustannustoiminnan suuntaan. Rough Traden pomo Geoff Travis kuunteli kaupan takahuoneessa The Normalin hengentuotteen ja piti kuulemastaan. Hän auttoi Milleriä painamaan singlestä ”T.V.O.D.”/”Warm Leatherette” (Mute 1) 2000 kappaleen painoksen, joka tuli myyntiin toukokuussa 1978. Millerin alkuperäinen suunnitelma oli painattaa vain levytehtaiden suosittelema 500 kappaleen minimierä.
The Normalin musiikki sai kiitosta kriitikoilta ja alkoi saavuttaa kulttisuosiota. Mm. Blitz-klubin DJ Rusty Egan otti kappaleet soittolistalleen. Levyn painos myytiin nopeasti loppuun. Vuonna 1980 Grace Jones teki ”Warm Leatherette” -kappaleesta cover-version samannimiselle albumilleen.
The Normal haluttiin myös keikoille, mutta Miller ei halunnut esiintyä yksin. Hän perusti duon Robert Rentalin kanssa, joka levytti samantyyppistä materiaalia noihin aikoihin. Miehet olivat tavanneet toisensa Throbbing Gristle -yhtyeen keikalla. Vuonna 1979 Robert Rental & The Normal lämmitteli punk-bändi Stiff Little Fingersia heidän Britannian kiertueellaan. Lämppäri ja pääesiintyjä olivat kuitenkin varsin erilaisia, ja The Normalista ei tullut varsinaista live-vetonaulaa.
Robert Rental & The Normal julkaisi Rough Trade -levymerkillä erikoisen livealbumin ”Live at West Runton Pavilion, 6-3-79” (Rough 17), jolla musiikkia oli vain toisella puolella vinyyliä. A-puoli sisältää 25-minuuttisen 6.3.1979 tallennetun keikan. Kiertueelta kotiin palaavaa Milleriä odotti eteismatolla yllätys. Hän oli painanut The Normalin levyn kanteen kotiosoitteensa, jonne aloittelevat artistit ja yhtyeet olivat lähettäneet Mute Recordsille demoja.
Vielä tässä vaiheessa levymogulin ura ei tuntunut kiinnostavalta vaihtoehdolta. Meni melkein vuosi ennen kuin Mute Recordsilta ilmestyi toinen julkaisu. Ensimmäinen kiinnitys oli täysin kokematon muusikko-wanna-be Frank Tovey (s. 1956 – k. 2002), joka käytti taiteilijanimeä Fad Gadget. Millerin avustamana syntyi Fad Gadgetin single ”Back to nature” (Mute 2).
Frank Tovey oli mukana myös Millerin kuvitteellisessa syntikkapopbändissä Silicon Teens, mutta vain kasvoillaan. Julkisuuteen kerrottiin että Silicon Teens on kvartetti, jonka jäseniä ovat Darryl (Frank Tovey), Jacki, Paul ja Diane, mutta todellisuudessa kaikki musiikki oli Daniel Millerin ja uuden studioteknikon Eric Radcliffen luomaa. Haastatteluissa esiintyi joukko näyttelijöitä Toveyn johdolla.
Silicon Teensien musiikki oli pääasiassa cover-versioita vanhoista rock’n’roll -klassikoista soitettuna nopeaan tempoon pirteillä syntikkasaundeilla. Daniel Miller lauloi ja soitti kaikki kappaleet ja tuotti albumin ”Music for Parties” (STUMM 2) salanimellä Larry Least. Se oli tietenkin väännös 1960-luvun tuottajalegendan Mickie Mostin nimestä. Silicon Teensin singlet ”Judy in Disguise” (Mute 4) ja ”Just Like Eddie” (Mute 8) menestyivät Britannian indie-listoilla ja pitkäsoittokin nousi indie-listan sijalle neljä.
”Music for Parties” ei ollut kuitenkaan ensimmäinen Mute Recordsin albumijulkaisu. Saksalaisyhtye D.A.F. eli Deutsche Amerikanische Freundschaft oli juuri muuttanut Lontooseen ja Miller kiinnitti heidät Mutelle. Ensimmäinen single ”Kebabträume” (Mute 5) julkaistiin maaliskuussa 1980 ja albumi ”Die Kleinen und die Bösen” (STUMM 1) sai kunnian olla tuoreen levymerkin ensimmäinen pitkäsoittojulkaisu. Muten albumien katalogikoodiksi tuli STUMM, joka tarkoitti Mutea eli ”mykkää” saksan kielellä.
Vuosina 1980-1981 Mute julkaisi neljä Fad Gadgetin singleä, kolme Silicon Teens -singleä ja pari D.A.F. -julkaisua. Lisäksi The Normal -kaveri Robert Rental julkaisi sinkun ”Double Heart” (Mute 10), joka jäi hänen ainoaksi Mute-julkaisukseen. Yksi kokeellisimmista julkaisuista oli NON & Smegma -projektin levytys ”Soundtracks 1-5” (Mute 7). Duon toinen osapuoli NON (oik. Boyd Rice) jatkoi julkaisujaan Muten leivissä tulevina vuosinakin.
Vuosi 1981 oli kuitenkin Mute Recordsille käänteentekevä. Miller oli nähnyt loppuvuodesta 1980 Depeche Mode -yhtyeen keikan ja lupautui kättä päälle -sopimuksella julkaisemaan heidän kappaleensa singlenä. Joulukuussa äänitetty ”Dreaming of Me” julkaistiin helmikuussa ja se nousi Britannian pop-listan sijalle 57 eli korkeammalle kuin yksikään Mute-julkaisu ennen tätä.
Miller kerto The Quietus -lehden haastattelussa vuonna 2009, että Depeche Moden musiikki oli käytännössä kotona tehtyä. Taustalla ei ollut mitään markkinointikoneistoja ja vaikka hän toimi yhtyeen tuottajana, hänellä ei ollut aavistustakaan mitä oli tekemässä. Miller tiesi vain rahtusen enemmän musiikin äänittämisestä, kuin Depeche Moden pojat. Kaikesta kokemattomuudesta huolimatta he olivat hyvin itsevarmoja ja luottivat tuotteeseensa. Kaikki sanoivat, että Mute Records on liian pieni levy-yhtiö ja Depeche Mode ei ikinä saavuta menestystä Mutella. He halusivat näyttää, että ihmiset ovat väärässä.
Orastavan menestyksen rohkaisemana Depeche Mode sai alkaa työstää kokonaista albumia. ”Speak & Spell” (STUMM 5) julkaistiin lokakuussa 1981. Sitä edelsi kaksi singleä, jotka menestyivät listoilla vielä esikoistakin paremmin. ”New Life” (Mute 14) nousi Britti-listan sijalle 11 ja ”Just Can’t Get Enough” (Mute 16) peräti kärkikymmenikköön.
Lue lisää: Depeche Moden albumista ”Speak & Spell”
Depeche Mode oli poikkeuksellinen Mute-kiinnitys, sillä heidän musiikkinsa oli radioystävällistä valtavirtaan uppoavaa poppia. Yhtyeen menestyksen tuoman taloudellisen hyödyn turvin Miller pystyi kiinnittämään yhtiölleen uusia artisteja ja bändejä sekä satsaamaan heidän julkaisujensa tuotantoarvoihin enemmän.
Musiikin tekeminen oli rentoa. Mitään levytyssopimuksia ei allekirjoitettu ja levyjä tehtiin yksi kerrallaan. Tuotot jaettiin tasan puoliksi artistin ja levy-yhtiön kesken. Samalla artisteilla oli myös suuri vapaus tehdä juuri sellaista musiikkia, kuin he halusivat. Toki Miller oli mukana tuottajan ominaisuudessa etenkin 1980-luvun alussa useissa Muten projekteissa. Hän esimerkiksi toimi tuottajana Depeche Moden viidellä ensimmäisellä studioalbumilla.
Toinen käännekohta koettiin, kun lähes koko Depeche Moden esikoisalbumin säveltänyt Vince Clarke päätti jättää yhtyeen. Vaikka monet kauhistuivat, kyseessä olikin onnenkantamoinen, sillä nyt Clarken varjosta Depeche Moden hittejä ryhtyi kynäilemään Martin Gore ja Clarke jatkoi uusien menestyslevyjen tekemistä tulevissa projekteissaan.
Ennen Depeche Moden ensimmäistä levyä studioalbuminsa ”Fireside Favourites” (STUMM 3) sai ulos Fad Gadget. Kataloginumeron STUMM 4 sai Boyd ”NON” Ricen alun perin vuonna 1976 omakustanteena julkaistu esikoisalbumi. Fad Gadget oli Muten ahkerimpia levyttäjiä ja hänen toinen pitkäsoittonsa ”Incontinent” (STUMM 6) ilmestyi vuonna 1981.
Depeche Moden jättänyt Vince Clarke pisti uuden laulajalöydön Alison Moyetin kanssa pystyyn Yazoo-duon, jonka esikoisalbumi ”Upstairs at Eric’s” (STUMM 7) ehti markkinoille ennen Depeche Moden toista pitkäsoittoa ”A Broken Frame” (STUMM 9). Väliin ehätti jälleen Fad Gadget kolmannella kokopitkällään ”Under the Flag” (STUMM 8). Yazoon albumi sai nimensä Muten vakioteknikon Eric Radcliffen mukaan ja se sisälsi listahitit ”Only You” ja ”Don’t Go”. Clarken ja Goren ansiosta Mutesta näytti siunaantuvan varsinainen hittitehdas.
Lue lisää: Yazoon albumista ”Upstairs at Eric’s”
Vain kahdessa vuodessa Millerin omassa olohuoneessaan pyörittämästä levy-yhtiöstä oli tullut kansainvälisiä listahittejä suoltava levymerkki. Hittibändien lisäksi Mute laajensi rosteriaan valikoiden mukaan merkittäviä tulevaisuuden vaikuttajia.
Mute Records julkaisi ahkerasti singlejä, joista suurin osa oli varsin kokeellisia. Pitkän studioalbumin julkaisemisen kynnys oli kuitenkin huomattavasti korkeampi ja sellaisia ilmestyi 1980-luvun alussa vain muutama vuodessa. Depeche Modelta oli lupa odottaa uutta albumijulkaisua vuosina 1981-1987 kuitenkin joka vuosi, jos mukaan lasketaan vuoden 1985 kokoelmalevy. Vince Clarken Yazoo julkaisi ennen hajoamistaan vain kaksi albumia, kunnes Clarke pääsi vauhtiin seuraavan yhtyeensä Erasure kanssa vuonna 1986.
Säännöllisten pitkäsoittojulkaisujen lisäksi Depeche Mode lohkoi levyiltään tietenkin myös liudan singlejä. Elokuussa 1982 toisen studioalbumin kolmannesta ja viimeisestä singlelohkaisusta ”Leave In Silence” lähtien Depeche Mode sai singlejulkaisuihinsa oman juoksevan koodin. Näin ollen niiden kataloginumerot eivät enää olleet muotoa ”Mute”, vaan muodossa ”Bong 1” jne. Juokseva järjestysnumero jatkui aina vuoteen 2011 asti, jolloin single ”Personal Jesus 2011” (Bong 43) oli viimeinen tällä kataloginumerolla numeroitu tuote. Mistä Bong-koodi juontaa juurensa, ei ole selvyyttä.
Lue lisää: Depeche Moden kaikki albumit Retropopparin Levymittarissa
Mute Recordsin toisen hittibändin Erasuren kohdalle ei omaa koodijärjestelmää luotu, mutta heidän albuminsa saivat ”sattumalta” aina numeroon 5 päättyvän kataloginumeron. Erasuren ensimmäinen pitkäsoitto ”Wonderland” vuodelta 1986 tunnetaan numerolla STUMM 25. Toistaiseksi tuorein yhtyeen studioalbumi ”Day-Glo (Based on a True Story)” vuodelta 2022 on numeroltaan STUMM 485 ja vuonna 2024 julkaistu livelevy ”The Neon Live” on STUMM 505.
Lue lisää: Erasuren albumista ”The Circus”
Depeche Moden, Yazoon ja Erasuren jälkeen Mute Recordsin kenties menestyneimpiä kiinnityksiä on australialainen Nick Cave and The Bad Seeds, joka jo ensimmäisellä singlejulkaisullaan ”In the Ghetto” (Mute 32) vuonna 1984 nousi Britannian indie-listan kärkeen. Nick Cave ajautui Mutelle aikaisemman bändinsä The Birthday Partyn myötä, kun Miller osti yhtyeen Britannian julkaisuoikeudet. The Birthday Party hajosi nopeasti ja Cave alkoi julkaista uutta musiikkia uuden bändinsä kanssa. Sittemmin menestystä on tullut myös virallisen listan puolella ja Cave on pysynyt uskollisena Mute-yhtiölle. Nick Cave and The Bad Seeds konsertoi hiljattain Helsingissä.
Miller piti varsinkin alkuvaiheessa monia lankoja omissa käsissään ja tuotti Depeche Moden levyen lisäksi muidenkin Mute Recordsin artistien julkaisuja. Yksi popahtavimmista yhtyeistä oli I Start Counting -duo, joka ei kuitenkaan lyönyt missään vaiheessa kaupallisesti itseään isosti läpi. Mute julkaisi heiltä kaksi albumia ja nipun sinkkuja.
Slovenialainen, suurta kulttisuosiota nauttiva industrial-yhtye Laibach liittyi Mute-talliin vuonna 1987. Vuonna 1980 perustettu yhtye oli julkaissut musiikkia jo silloisessa kotimaassaan Jugoslaviassa, mutta kolmas studioalbumi ”Opus Dei” tehtiin suoraan Mutelle. Vuosien varrella julkaisuja on kertynyt katalogiin runsaasti, aina näihin päiviin asti. Pieni suomalaiskytköskin löytyy, sillä Laibach on tehnyt musiikin kahteen Timo Vuorensolan ohjaamaan ”Iron Sky” -elokuvaan ja leffojen soundtrackit on julkaistu Mutella koodeilla STUMM 344 ja STUMM 482.
Kun kuuntelee soittolistaa Mute Recordsin singlejulkaisuista 1980-luvulta Depeche Moden ja Vince Clarken eri bändien julkaisut pistävät esiin radioystävällisinä, melodisina pop-biiseinä. Käytännössä kaikki muu on jollain tapaa poikkitaiteellista, selkeää indie-musiikkia. Mitään yhteneväistä genreä ei kuitenkaan ole hahmotettavissa, vaikka suurimmat kaupalliset menestyksetkin ovat puhtaasti konemusiikkia.
Konemusiikki toki hallitsee bändikiinnityksiä ja levymoguli Miller on selvästikin erityisen kiintynyt syntetisaattoreihin, mutta rosoisempaakin materiaalia katalogista löytyy. Koneosastoa edustavat esimerkiksi saksalainen Nitzer Ebb, Renegade Soundwave, Die Krupps tai Wire.
Rockimpaa osastoa edustaa mm. 1990-luvun alkupuolella Britti-listalla suuren suosion saavuttanut Inspiral Carpets, joka Depeche Moden tavoin sai tuotoksilleen oman koodin. Vuosina 1989-1995 he julkaisivat Mutelle 27 erilaista julkaisua Dung 1-27 kataloginumeroilla.
Miller on antanut melko vapaat kädet monien bändien jäsenille myös kokeilla siipiään soolojulkaisuissaan. Näkyvimmät kytkökset ovat esimerkiksi Depeche Moden biisintekijän Martin Goren soololevyt, laulusolisti Dave Gahanin soololevyt sekä bändistä jo eronneen syntikkavelho Alan Wilderin projekti Recoil. Vince Clarkekin on pysytellyt Millerille uskollisena kaikki vuosikymmenet ja vuonna 2023 hänkin julkaisi ensimmäisen soololevynsä ”Songs of Silence” (STUMM 500). Myös Erasuren laulusolisti Andy Bell on julkaissut Mutella kaksi soololevyä.
Lue lisää: Vince Clarken albumin ”Songs of Silence” arvostelu
Vuonna 1995 Miller kiinnitti yhtiölleen konemusiikkiin erikoistuneen Mobyn, joka nousi suosionsa huipulle vuonna 1998 julkaistulla viidennellä albumillaan ”Play” (STUMM 172). Levyä myytiin maailmanlaajuisesti käsittämättömät 12 miljoonaa kappaletta.
2000-luvun alussa suurta suosiota etenkin Britanniassa nautti myös elektroninen duo Goldfrapp. Kolmas studioalbumi ”Supernature” (STUMM 250) nousi Britti-listan sijalle kaksi ja siitä eteenpäin kaikki heidän levynsä ovat yltäneet kärkikymmenikköön.
Mute on myös lisensoinut aiemmin toisilla levymerkeillä julkaistuja teoksia. Esimerkiksi legendaarisen Kraftwerkin katalogi julkaistiin remasteroituna Mutella vuonna 2009 koodeilla STUMM 303-310. Vuosina 2016-2017 vastaava työ tehtiin post-punk-bändi A Certain Ratio katalogille. Bändin kahdeksan pitkäsoittoa julkaistiin uudelleen koodeilla STUMM 406-413. Miller perusti vastaaville tapauksille kokonaan oman alamerkkinsä The Grey Area, jonne hän haluaa arkistoida rakastamiensa tärkeiden yhtyeiden musiikin. Sieltä löytyy mm. Cabaret Voltairen, Canin ja Throbbing Gristlen katalogit.
Mute Records toimi alkuvuosinaan lähtökohtaisesti Britanniassa ja muualla Euroopassa. Yhdysvaltojen markkinoille julkaisut lisensoitiin muille levy-yhtiöille. Esimerkiksi Depeche Moden alkuvuosien levy-yhtiönä ja jakelijana Yhdysvalloissa toimi Sire Records. Joskus eri markkina-alueilla julkaistiin myös erilaisia painoksia tai jopa kokonaan eri julkaisuja.
Musiikkimarkkinat kuitenkin elävät ja muuttuvat ja toukokuussa 2002 Daniel Miller myi Mute Recordsin kansainväliselle EMI-yhtiölle 23 miljoonan punnan hintaan. Mute säilyi kuitenkin omana levymerkkinään ja Daniel Miller jatkoi yhtiön johdossa. Samantyyppisiä toimenpiteitä tapahtui monien muiden itsenäistä pienlevy-yhtiöiden kohdalla.
Vuonna 2010 Mutesta tuli uudelleen itsenäisempi, kun Miller perusti Mute Artists Ltd. -yhtiön. EMI säilyi emoyhtiönä, joka hoiti mm. levyjen jakelun, mutta artisteihin ja sisältöön he eivät puuttuneet. Rahoitus järjestyi kun EMI lisensoi itselleen osan Mute Recordsin takavuosien katalogista. Lisäksi osa artistikiinnityksistä siirtyi suoraan EMI:n alaisuuteen, mukaan lukien Depeche Mode ja Kraftwerk. Kun taasen esimerkiksi Erasure ja Nick Cave and The Bad Seeds siirtyivät uudelle itsenäiselle Mutelle.
Yksi ympyrä muodostui myös kun toisen legendaarisen brittiläisen indie-levymerkin Factory Recordsin kruununjalokivi New Order levytti Mutelle kymmenennen studioalbuminsa ”Music Complete” (STUMM 390) vuonna 2015.
Vuodesta 2017 eteenpäin Mute Records on ollut jälleen täysin itsenäinen levy-yhtiö, joka ottaa listoilleen koko ajan myös uusia artisteja. 73-vuotias Daniel Miller jatkaa edelleen puikoissa yhtä innovatiivisena kuin aloittaessaan uransa musiikkibisneksessä yli 45 vuotta sitten.
Kuuntele Spotifyssa soittolistaa ”Mute Records: Singles 1978 – 1989
Lähteet:
Terry Burrows & Daniel Miller: Mute – A Visual Document From 1978 > Tomorrow (Thames & Hudson 2017)
Wikipedia
The Quietus
Enterexperience.com
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti