Vieraskynä: Sami Lotila
Oleellinen osa 1980-luvun vireää musiikkielämää olivat alan lehdet. Niitä oli paljon, ne olivat ärhäköitä ja asiantuntevia − ja usein myös aivan pirun hauskoja. Enkä tässä siis kirjoita vain suomalaisista musiikkilehdistä vaan myös ja erityisesti brittien lehdistä, joita oli Suomessa myynnissä kaikkein pienimpienkin kaupunkien R-kioskeissa.
Esimerkiksi tässä tuotakoon Kokkola, jossa tämän blogitekstin kirjoittaja vaikutti vuosina 1984-85. Ostin tuolloin Kokkolan R-kioskilta joka viikko brittien keskeisimmät ”inkiet” eli NME:n ja Melody Makerin. Ne tulivat Suomessa myyntiin aina viikon tai pari vanhoina, mutta ei se ainakaan minua haitannut. Luin lehdet joka tapauksessa aina kannesta kanteen, ja niitten julkaisemat listat (Britannia, USA) tavasin aivan ekstrahuolellisesti. Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että brittien kolmas merkittävä 1980-luvun ”inkie” oli Sounds – mutta sitä ei Suomessa jostain syystä myyty.
Suomen R-kioskeista sai 1980-luvulla myös muita ulkomaisia musiikkilehtiä, kuten niin ikään Britannian Smash Hitsiä (jossa vaikutti ensin toimittajana ja sitten assistant editorina eräs Neil Tennant) ja Number Onea. Saksalainen Bravo kuului myös jokaisen kunnollisen R-kioskin valikoimaan.
Ja pidot sen kun paranivat, kun vuonna 1986 alkoi ilmestyä Q Magazine, jonka perustivat BBC:n legendaarista musiikkiohjelmaa Old Grey Whistle Testiä juontaneet Mark Ellen ja David Hepworth. Q tuli saman tien myyntiin myös Suomen kipareihin, ja sen tilasivat valikoimiinsa ainakin suurimpien kirjastojen musiikkiosastot. Itse lueskelin Q:ta aina Jyväskylän kirjastossa, kunnes tilasin sen lopulta kotiini.
Olin Q:n tilaaja vielä siinä vaiheessa, kun se lopulta kuopattiin kesällä 2020. Lehti ei ollut siinä vaiheessa enää entisensä, vaan siitä oli kadonnut jo aika päiviä sitten kaikki huumori ja anarkia. Q:n menestysreseptiin kuului alkujaan se, että se sai isoja haastatteluja isoilta bändeiltä ja artisteilta (U2, Simple Minds, INXS…), mutta loppuvuosinaan se tuntui olevan kiinnostunut enempi indie-musiikista. Levikki Q:lla oli romahtanut loppuvaiheessa pariin kymmeneen tuhanteen kappaleeseen, eli kymmenesosaan 1980-luvun suuruuden päivistä.
Q:n ja 1980-luvun vanavedessä Britanniaan perustettiin vielä kaksi muutakin merkittävää musiikista kirjoittavaa kuukausilehteä eli Vox ja Select, molemmat vuonna 1990. Myös ne tulivat heti myyntiin Suomessakin. Molemman julkaisuhistoria kesti valitettavasti vain kymmenkunta vuotta.
Musiikista ja muusikoista oli kiinnostunut myös vuonna 1980 perustettu ”muotiraamattu” The Face, joka sekin oli suomalaiskioskien ja tavaratalojen lehtiosastojen valikoimissa. 1980-luku, ja etenkin vuosikymmenen alkuvuodet, oli otollista aikaa The Facelle siinäkin mielessä, että tuohon aikaan pop-musiikissa oli kyse usein jopa enemmän muodista ja muodikkuudesta kuin itse musiikista.
Musiikki ja muoti olivat saavuttaneet täydellisen symbioosin, ja ilmiötä vahvisti ja sitä oli ollut luomassa vuonna 1981 aloittanut amerikkalainen musiikkikaapelikanava MTV. Itse esimerkiksi muistan lukeneeni The Facesta ison ja komean kansijutun Adam Antista, joka oli brittipopin meganimiä 1980-luvun alussa.
The Facessa, kuten lähes kaikissa muissakin tuon ajan ”nuorisolehdissä”, oli tiettyä pienlehtihenkeä, mikä näkyi myönteisellä tavalla juurikin huumorina ja peribrittiläisenä räävittömyytenä. Monet musiikkijournalistit nauttivat Britanniassa suurta arvostusta yli journalismin genrerajojen ja ihan ensimmäisenä tulee mieleen NME:n Paul Morley, joka oli 1983 perustamassa mm. Frankie Goes to Hollywoodin ”kotina” tunnettua ZTT-levy-yhtiötä.
Amerikkalaisiakin musiikkilehtiä Suomen kioskeissa oli kaupan 1980-luvulla, mutta vähemmän kuin brittiläisiä. Rolling Stone ei ole koskaan ollut puhtaasti musiikkilehti eivätkä sen tekijät ole koskaan ymmärtäneet muusta kuin amerikkalaisesta musiikista, mutta oma vissi paikkansa sillä oli Lehtipisteen lehtihyllyissä – ja on vieläkin.
Suosikki, Rumba ja muut
Täällä Suomessa 1980-luku kuului yhä Suosikille ja sen väsymättömälle päätoimittajalle Jyrki ”Jyräys” Hämäläiselle. Tämän blogitekstin kirjoittajalla oli mahdollisuus keskustella Hämäläisen kanssa parikin kertaa ennen hänen liian aikaista poismenoaan vuonna 2008. Suosikki henkilöityi Hämäläiseen niin hyvässä ja pahassakin, ja esimerkiksi 1980-luvun alun ”uusromanttinen” musiikkityyli meni Suosikilta ohi aika täydellisesti.
1980-luvulle tultaessa (tarkalleen vuonna 1979) Suosikin kustantaja Lehtimiehet osti Suosikin kilpailijan Help!in (joka oli suoraa jatketta Intro-lehdelle) vain lopettaakseen sen saman tien, ja saman kohtalon koki OK-lehti vuonna 1984. Niinpä Suosikin levikki huiteli 1980-luvulla reippaasti yli sadassa tuhannessa kappaleessa, kun sen kilpailijat oli saatu raivattua alta pois.
Suosikki ei kuitenkaan ollut puhdasverinen musiikkilehti, vaan nimenomaan nuorisolehti, joka kirjoitti myös sellaisista aiheista kuin terveys ja seksuaalinen herääminen. Kukapa ei muistaisi Suosikin Bees & Honey -lääkäripalstaa, jota veti legendaarinen Eki-setä? Suosikin loru loppui lopulta vuonna 2012, kun sen kustantaja Otavamedia oli täysin kujalla sen suhteen, kenelle lehteä tehdään ja miksi.
Minua itseäni harmitti erityisesti OK-lehden kuoppaaminen, joka ainakin omasta mielestäni oli enemmän ajanhermolla kuin Suosikki. Ulkoasultaan se muistutti ruotsalaista Okejia, joka oli syntynyt vuonna 1980 kuopatun Posterin raunioille. Okejin – ja OK:n – jutut olivat lyhyitä ja lehden taitto oli sillisalaattimainen, mutta kuvat olivat komeita ja niille annettiin paljon tilaa. Itse muistan elävästi kesän 1983, kun makoilin rantavahtina jyväskyläläisellä uimarannalla ja luin OK:sta artikkelia Duran Duranin ”paluukeikasta” Britanniassa. Vain pari kuukautta aiemmin DD oli saanut kotimaassaan ykköshitin ”Is There Something I Should Know” -sinkullaan.
Soundi oli suomalainen rocklehti, joka oli popista viehättyneelle teinipojalle liian ”aikuinen”, mutta vuonna 1983 aloittanut Rumba oli kaikkea sitä mitä olivat sen brittiläiset esikuvansakin eli NME ja Melody Maker. Rumba oli rujo, hauska ja iskevä – mutta myös ajankohtainen sillä se ilmestyi kahden viikon välein. Vuosikymmenen kuluessa taloudelliset realiteetit vaikuttivat kuitenkin siihen, että Rumbakin siisti linjaansa ja muuttui sen myötä vähemmän kiinnostavaksi.
Kotimaisia, musiikista kirjoittavia 1980-luvun lehtiyritelmiä olivat myös Voice ja Scandal, joista jälkimmäinen fuusioitui 1999 Citylehden kanssa City-lehdeksi. City-lehti ilmestyy vieläkin verkossa, mutta varsin erilaisena kuin ”oikea” alkuperäinen City-lehti. Voicesta sen sijaan huomasi aikoinaan jo teinipoikakin, ettei se ole taloudellisesti vakaalla pohjalla. Menestyäkseen lehti tarvitsee muutakin kuin innostuneita ja asiantuntevia tekijöitä; se tarvitsee jämäkästi pyörivää tilaus- ja mainosmyyntiä.
Nyt, vuonna, 2023 paperilehtiä pidetään usein kuolevana ilmiönä, mutta totuus ei onneksi ole yhtä ankea. Printtilehtikin näyttää yhä pärjäävän, jos sen sisältöön todella panostetaan. Jäljelle jääneiden harvojen musiikkilehtien levikit ovat nykyään vain murto-osa siitä mitä ne olivat 30−40 vuotta sitten, mutta esimerkiksi NME soutaa vastavirtaan ja on taas aloittamassa printtilehden julkaisemisen, vaikkakin vain harvakseltaan.
Vaikka pop- ja rock-musiikkia tursuaa nykyään joka tuutista, musiikista kirjoitetaan nykyään vähemmän ja ammattitaidottomammin kuin 1980-luvulla. Tästä ovat varmaan kaikki samaa mieltä. Parin sadan sanan nettijutussa ei päästä artistista ja hänen/sen musiikista pintaa syvemmälle, toisin kuin monen aukeaman printtijutussa. Nykyaika ei vedä musiikissa vertoja 1980-luvulle, eivätkä nykyajan musiikkitoimittajat vedä vertoja 1980-luvun kollegoilleen. Se on valitettavaa, mutta totta.
RETROPOPPARI 