VINCE CLARKE: SONGS OF SILENCE (Mute 2023)
Vince Clarke (oik. Vincent Martin, s. 3.7.1960) on tehnyt popmusiikkia yli 40 vuotta. Hänellä on vaikuttava musiikillinen historia Depeche Moden, Yazoon ja Erasuren hittien parissa. Ensimmäisen sooloalbuminsa Clarke julkaisee kuitenkin vasta nyt ja se on jotain aivan muuta kuin mitä hän on tehnyt koskaan aikaisemmin.
LUE LISÄÄ: Depeche Moden albumista ”Speak & Spell”
LUE LISÄÄ: Yazoon albumista ”Upstair’s at Eric’s”
LUE LISÄÄ: Erasuren albumista ”The Circus”
Albumi perustuu puhtaasti Eurorackiin, modulaariseen syntetisaattorijärjestelmään. Kuten viime aikoina on ollut tavallista, albumi syntyi pandemian aikana. Clarke päätti opetella käyttämään tätä järjestelmää ja oppia uusia taitoja pitääkseen itsensä kiireisenä. Tuloksena syntyi ”Sound of silence”. ”Nautin vain prosessista niin paljon enkä ajatellut kenenkään muun kuulevan sitä. Olin järkyttynyt, kun Mute records sanoi haluavansa julkaista tämän albumin”, Clarke selittää.
Albumia tehdessään Clarke asetti itselleen kaksi sääntöä. Ensinnäkin hänen luomiensa soundien piti tulla vain Eurorackista. Toiseksi jokainen kappale perustuisi yhteen nuottiin. ”Sound of silence” ei ole perinteinen albumi. Nämä kymmenen instrumentaaliraitaa muodostavat jotain paljon enemmän. Se on kokemus, mukaansatempaava taideteos, joka tulee osaksi sinua. Levyä ei voi arvostella kuin perinteistä laulualbumia. Muistiinpanoistani tuli tajunnanvirtaa, joka kumpuaa mieleni syvyyksistä ja sieluni eri kulmista. Ota siis kädestäni kiinni, kuljetaan ”Sound of silencen” läpi.
Hiivimme ensimmäiseen kappaleeseen ”Cathedral”. Matala sävel kaikuu kauttaaltaan luoden levottomuuden tunteen. Tuntuu kuin olisin scifi-elokuvassa, jossa avaruusolennot saapuvat maan päälle. Ajattele Jeff Waynen musikaaliversiota ”Maailmojen sodasta”. Toisinaan kuulet katkonaisen, vääristyneen äänen. Ikään kuin lentäjä soittaisi hätäpuhelun, kun heidän radionsa on menossa rikki.
Seuraavana on vuorossa ”White Rabbit”. Joukko elektronisia soundeja pyörii äänimaisemassa basson sykkiessä. Kerrokset rakentuvat kuin räjähdykset, jotka tulevat vastaan odottamatta. Soihdut syttyvät ilmakehään. Marssimainen rytmi jyskyttää. Kappale perustuu Clarken ystävään, joka on aina liikkeellä. Se on ahaa-elämys, jonka tästä kiihkeätunnelmaisesta kappaleesta saa. ”Passage” on puolestaan tunnelmaltaan kelttiläinen. Tuntuu kuin kappaleella olisi oma sydän, joka sykkii.
”Imminent” on kuin pitkä yhtäjaksoinen surina, jossa sellon ääni kaikuu kauttaaltaan. Mutta yhtäkkiä satunnainen ääni tulee tanssimaan surinan ympärille, kuin keijukainen. Kuulija jää miettimään, mistä seuraava keiju tulee ja miltä se kuulostaa. Kappaleen päätteeksi äänet yhdistyvät, ikään kuin he olisivat kokoontuneet juhliin. Clarke on todennut, että näissä kappaleissa on surun tunne. Asiat menevät huonosti, asiat murenevat. Tämä on loogista kun tietää, milloin musiikki on luotu. On kuitenkin hetkiä, jolloin se ei ole niin ilmiselvää. ”Imminent” on esimerkki tästä. Uskon, että tämä albumi tuo erilaisia tunteita eri ihmisille eri aikoina. Se on kaikkea muuta kuin yksiulotteinen.
Lähestymme puoliväliä tasaisella pulssilla, joka sykkii ”Red Planetissa”. Erikoiset, vääristyneet äänet pyyhkäisevät ohitsesi ja riehuvat päässäsi. Tuntuu kuin jotain hiipisi päällesi, valmiina hyökkäämään. Se on vähän ahdistavaa. Ensimmäisenä singlejulkaisuna kuultu ”The Lamentations of Jeremiah” on vuorossa seuraavana. Aavemainen sello soittaa säkkipillimäisen surinan päällä. Sellisti Reed Hays sai kappaleen Clarkelta ja lisäsi siihen oman musiikillisen tulkintansa. Kappale on kuin mystisen elokuvan soundtrackilta. Se vie sinut villiin rakkauden ja surun paikkaan.
Seuraava kappale alkaa pomisevalla äänellä, joka korvataan pian tieteellisellä pulputuksella. Kuin kone, joka tekee laskelmia 1960-luvun B-elokuvassa. Jotain tapahtuu tempon noustessa. Äänet tunkeutuvat sykkivään äänimuuriin, ikään kuin tästä sykkivästä massasta syntyisi uusi elämä. Clarke vertasi kappaletta ”Mitosis” soluihin, jotka lisääntyvät supernopeudella. Juuri siltä se tuntuu. Pue yllesi valkoinen laboratoriotakki ja ryhdy hommiin.
Yksi lempikappaleeni tällä albumilla on ”Blackleg”. Se on rakennettu vuoden 1844 rupivastaisen kansanlaulun ”Blackleg Miner” tallenteen ympärille. Syntikkakerrokset luovat tunteen kuin olisit maan alla kaivoksessa, pimeydessä. ”Blackleg Miner” -kappaleen vokaaleina on miesääni, joka kuulostaa vihaiselta ja petetyltä kaivosmieheltä. ”Scarper” tuo päähäni mielikuvan tulikärpäsistä, jotka tanssivat iltatuulessa. Mitä he etsivät? Saalista vai hauskanpitoa? Ne katoavat ja emme saa koskaan tietää.
Lopulta faksi sammuu ja saamme viimeisen viestin ”Last transmission”. Sieltä tulee jotain, joka tutkii ja yrittää ymmärtää tätä uutta maailmaa, johon se on tullut. Jännittävää, mutta silti epävarmaa. Rohkeaa, mutta pelokasta. Lopulta se hiipii pois ja vetäytyy turvaan.
Tätä albumia kuunnellessani ja arvostellessani tunsin vain tarvetta kirjoittaa ajatuksiani, tunteitani ja tulkintojani. ”Sounds of silence” ei ole albumi, jota soitat joka päivä. Et pistä sitä levysoittimeen, kun tulet töistä kotiin huonon päivän jälkeen ja haluat piristää itseäsi musiikilla. Se on jotain, jonka puoleen käännyt aika ajoin ja kuulet aina jotain uutta. Kenties tunnet erilaisia tunteita, mitä tunsit kun viimeksi kuuntelit sitä.
Siinäkin on eroa, toistatko sitä kuulokkeilla vai kaiuttimilla vaikuttaa. Kaiuttimet saivat minut tuntemaan, että äänimaisema levittäytyisi päälleni kuin silkkilakana. Kuulokkeet asettivat minut tämän ääniuniversumin keskelle, jossa olin itse keskeisenä hahmona. Joka tapauksessa Vince Clarke on luonut jotain todella ainutlaatuista.
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 