Dire straitsin synty
Dire straitsin synty ajoittuu ajanjaksoon, jolloin Ison-Britannian musiikkiskene eli taantumaa. 1960-luvun kukoistuskausi oli takana ja 1970-luvun alussa listoilla jyräsi kokeellinen pop ja rock sekä kepeät iskelmät. Syyksi on arvioitu mm. Britannian ankaraa verotusta, jonka seurauksena useat muusikot muuttivat ulkomaille: The Rolling stones Ranskaan, David Bowie ja Rod Stewart Yhdysvaltoihin. Elton John oli vasta lyönyt itsensä läpi ja vaikka hänen levyjään myytiin valtavia määriä, väitetään että miehen omaan kukkaroon kilahti vain kolme penniä jokaisesta ansaitusta punnasta. Dire straitsin tuleva basisti John Illsley opiskeli ja eleli vallatonta opiskelijaelämää sosiaalityöntekijänä työskentelevän kämppäkaverinsa David Knopflerin kanssa. Myös musiikki yhdisti kämppiksiä ja silloin tällöin he rämpyttelivät kitaroitaan yhdessä. Jo lapsesta asti musisoineella Johnilla oli tosin jo kokemuksia erilaisissa paikallisissa bändeissä soittamisesta, joissa hän soitti sekä kitaraa että bassoa.
Eräänä heinäkuisena aamuna 1976 John heräsi Lontoon Greenwichissä yhden yön seikkailultaan karmeassa krapulassa. Hän oli 26-vuotias ja saanut edellisenä iltana sosiologian opintonsa päätökseen. Sieltä John lähti vähin äänin luikkimaan takaisin omille kämpilleen kohti Deptfordia. Matkalla hän tutkaili anarkistisilla iskulauseilla tuhrittuja seiniä ja yhtyi kaikkien musiikkidiggareiden mielipiteeseen, että punk tulisi olemaan seuraava iso juttu. John pääsi kotiin ja keitti itselleen kupillisen teetä. Radiosta kaikui Brotherhood of manin euroviisuvoittokappale ”Save your kisses for me” ja hän käänsi kanavaa. Siirryttyään olohuoneeseen mies hätkähti niin, että tee läikkyi lattialle. Kovalla lattialla makasi tuntematon mies sikeässä unessa sähkökitara sylissään. Sotkuisessa huoneessa oli tumppeja tursuava tuhkakuppi ja tyhjiä olutpulloja. Mies lattialla muistutti hieman Johnin kämppäkaveria Davidia. Hän ähkäisi ja avasi silmänsä. ”Saisiko olla kuppi teetä?”, John kysyi. Muukalainen osoittautui Davidin veljeksi Mark Knopfleriksi.
Miesten keskustelu ajautui nopeasti musiikkiin ja pian Mark alkoi soittaa Gibson Les Paul Junior -kitaraansa. John ei ollut koskaan nähnyt kenenkään soittavan kitaraansa niin omintakeisella ja raikkaalla tyylillä. Päivätyönään toimittajan ja englanninkielen opettajan sijaistoimia hoitanut Mark soitti Café Racers -nimisessä bändissä. Eräänä iltana bändin basisti ei päässyt keikalle, joten Mark pyysi Johnia tuuraajaksi. Tässä bändissä Mark ei vielä laulanut, vaan ainoastaan soitti kitaraa. Vähän myöhemmin Mark heitti ilmoille ehdotuksen omasta yhtyeestä. Hän oli myös kirjoittanut omia kappaleita ja esitteli Johnille kappaleen ”Sultans of swing”, johon hän oli lainannut nimen eräältä amatöörijazzyhtyeeltä. John ymmärsi oitis, että käsillä oli jotain erityistä. Sanoitus, melodia ja Markin soitto kielivät osaamisesta. Pian Mark muutti samaan taloon Johnin ja Davidin kanssa, ja jatkoi uusien laulujen työstämistä.
Suunnitelmat omasta yhtyeestä vahvistuivat ja kokoonpanoon tarvittiin vielä rumpali. Sellainen löytyi Pick Withersistä, joka oli toiminut ammattimaisena sessiomuusikkona jo kymmenen vuoden ajan. Kokemuksestaan huolimatta Pick kiinnostui kolmikon yhteydenotosta ja saapui heidän luokseen soittelemaan. Soittokamat pystytettiin Johnin makuuhuoneeseen ja uuden tulokkaan rumpalointi vakuutti välittömästi kaikki. Kvartetti hitsautui yhteen ja enää kokoonpanolle tarvittiin nimi. Koska kaikki musikantit elivät noihin aikoihin köyhyysrajoilla, oli Pickin kämppäkaveri Simon Cowe kerran sutkauttanut ystävälleen, että ”Te olette aina rahavaikeuksissa” eli ”Dire straits”. Dire straits alkoi harjoitella ahkerasti ja etsiä sinnikkäästi keikkoja. Omia kappaleita he eivät vielä olleet valmiita esittelemään yleisölle, joten heidän cover-ohjelmistonsa koostui mm. J.J.Calen, Ry Cooderin ja Chuck Berryn kappaleista.
Dire straits tarvitsi kipeästi demonauhaa, jota he olisivat voineet lähetellä levy-yhtiöille, mutta kenelläkään ei ollut penniäkään rahaa sellaisen tuottamiseen. Loppukesästä 1977 Johnin kynnysmatolla oli kirje, jonka sisältä löytyi hänen isänsä lähettämä kirje ja 500 punnan sekki. Johnin isoäiti oli kuollut ja jättänyt kaikille lapsenlapsilleen samansuuruisen summan. Mies tiesi heti, kuinka rahat käytetään. Paikaksi valikoitui vaatimaton, mutta kohtuuhintainen Pathway-studio Lontoon Newington Greenin alueella. Siellä he ikuistivat kahdessa päivässä Markin kappaleet ”Sultans of swing”, ”Wild west end” ja ”Water of love”, sekä Davidin sävellyksen ”Sacred loving”. Kukaan Dire straitsin jäsenistä ei ollut enää mikään eilisen teeren teini, joten heille oli kertynyt myös jonkin verran elämänkokemusta. He ymmärsivät että demonauhan lähettäminen jokaiseen levy-yhtiöön olisi turhaa työtä, niinpä he päättivät laittaa nauhan Radio Londonilla sunnuntaiaamuisin Honky tonk -ohjelmaa luotsaavalle Charlie Gilletille. Charlie tuki uusia bändejä innolla ja jokainen manageri kuunteli hänen ohjelmaansa. Rahattomat John ja Mark olivat lupautuneet yhtenä sunnuntaina muuttomiehiksi pientä korvausta vastaan ja koko päivä kului mööpeleitä kantaessa. Muutaman punnan tulonsa he päättivät törsätä kantapubiinsa, ja kun he astuivat Oxford armsin kulmaovesta sisään heidät vastaanotettiin levein hymyin, suosionosoituksin ja selkääntaputuksin. ”Sultans of swing” oli soinut sinä aamuna radiossa ja Charlie oli sanonut taajuudella, että hän soittaa kappaleen joka sunnuntai niin kauan kunnes joku tekee Dire straitsin kanssa levytyssopimuksen.
Levytyssopimus ja ensialbumi
Kappaleen kuulivat myös lukuisat levymogulit, joten yhtyeelle sateli nopeasti eritasoisia tarjouksia. Vakuuttavimman tarjouksen teki Phonogram-yhtiön Johnny Stainze, joka halusi kehittää Dire straisin soundia pitkällä aikajänteellä ja luonnehti yhtyettä nimenomaan albumikokonaisuuksia levyttäväksi bändiksi eikä hittisinglejen suoltajaksi. Järkimiehien yhtye teki samantien yhteistyösopimukset myös lakiasiaintoimiston, tilitoimiston ja managerin kanssa. Sen jälkeen siirryttiin studioon äänittämään ensimmäistä albumia. Studiona toimi Notting hillissä sijaitseva Basing street ja tuottajana hääräili Muff Winwood, Steve Winwoodin velipoika. Vuodesta 1978 tuli bändin uran siihen mennessä kiireisin. Vuosi alkoi kiertueella Talking headsin lämmittelijänä, sitten oli vuorossa albumin äänitykset, toinen kiertue Climax blues bandin kanssa, ”Sultans of swing” -singlen julkaisu, Euroopan kiertue amerikkalaisen Styxin kanssa, esikoisalbumin julkaisu ja lento Karibialle äänittämään toista albumia. Levymyynnissä ei kuitenkaan tapahtunut räjähdysmäistä läpimurtoa, sillä toukokuussa 1978 julkaistu ”Sultans of swing” -single ei noussut Britti-listan sijaa 37 korkeammalle. Vasta kun single nousi Yhdysvaltojen Billboard-listalle, heräsi kiinnostus yhtyeen kotimaassakin. Tammikuussa 1979 kappale oli molempien maiden kärkikymmeniköissä.
Communiqué ja Making movies
Hitaasti, mutta varmasti myös yhtyeen omaa nimeä kantava pitkäsoitto ”Dire straits” alkoi käydä kaupaksi. Aluksi levy kelpasi yleisölle paremmin kotimaan ulkopuolella, kuten Alankomaissa, Belgiassa, Saksassa ja Ranskassa. Loppujen lopuksi se pysytteli Britanniankin albumilistalla 132 viikkoa, sijoittuen parhaimmillaan viidenneksi. Yhdysvalloissa korkein sijoitus oli toinen ja siellä levy myi kaksi miljoonaa kappaletta eli tuplaplatinaa. Tuplaplatinaa tuli myös kotimaasta, mikä tarkoitti tuolloin yli 600.000 kappaleen myyntiä. Suomessakin on aina digattu Dire straitsin musiikista. Täällä esikoinen viihtyi virallisella listalla 17 viikkoa, korkeimmillaan sijalla 12. Yhtyeen suosion vankistumista edesauttoi myös nopeasti äänitetty toinen albumi, joka nousi listoille ensilevyn vielä keikkuessa tilastoissa eri puolilla maailmaa. ”Communiqué” ei myynyt aivan edeltäjänsä tavoin, eikä sisältänyt lainkaan hittisinglejä, mutta sijoittui silti albumilistoilla hyvin: Ykkönen Saksassa, Uudessa-Seelannissa, Espanjassa ja Ruotsissa, viides Britanniassa ja yhdestoista Amerikassa. Suomessakin yllettiin kärkikymmenikköön ja listaviikkoja kertyi 22 kappaletta.
Elävälle yleisölle soittaminen ja soundin kehittäminen oli Dire straitsille tärkeintä. John on kertonut, ettei oikeastaan tiedä mitään typerämpää kuin esittää soittavansa jossakin tv-ohjelmassa taustanauhan päälle ja katsella, kuinka paikalle roudattu yleisölle esittää tykkäävänsä siitä. Tästä syystä yhtye esiintyi kuuluisassa Top of the pops -ohjelmassakin vain yhden kerran. Introvertille Markille, josta oli ansaitusti noussut yhtyeen keulakuva, haastattelut olivat ikävää pakkopullaa. Vuosi 1979 kului ”Comminiqué” -kiertueella, joka käsitti peräti 116 konserttia Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, jossa bändi oli saavuttamassa jo jalansijaa. Keikkapaikat kasvoivat ja täyttyivät. Uuvuttavasta kiertueesta huolimatta Mark oli kirjoittanut nipun uusia lauluja, joista syntyi yhtyeen kolmas albumi ”Making movies”. Kappaleet äänitettiin New Yorkissa tuottaja Jimmy Iovinen kanssa. Ikävä kyllä kesken levyn studiosessioita Knopflerin veljekset David ja Mark riitaantuivat, jonka seurauksena David lähti yhtyeestä. Levy tehtiin loppuun vierailevia muusikoita apuna käyttäen, mutta seuraavalle kiertueelle toiseksi kitaristiksi tuli Hal Lindes, joka jäi bändiin. Dire straitsin soundimaailma myös kasvoi ja kehittyi, ja mukaan tulivat Alan Clarkin kosketinsoittimet. ”Making movies” sisälsi vain seitsemän kappaletta, mutta niiden joukossa oli tulevia Dire straits -klassikoita, kuten ”Tunnel of love” ja ”Romeo and Juliet”, josta tuli vuoden 1981 alussa bändin toinen topten-hitti Britanniassa. Suomen virallisella listalla albumi nousi kakkoseksi.
Love over gold
Tiivis kiertueiden ja levyttämisen täyttämä elämä jatkui ja aikakaudelle tyypilliseen tapaan seuraava kokopitkä julkaistiin vuonna 1982. ”Love over gold” oli järjestyksessään neljäs albumi ja sisälsi hittisinglen ”Private investigations”. Sinkku nousi Britti-listan sijalle kaksi ja poissa ykköspallilta sen piti vain Survivorin ”Eye of the tiger”. Bändin studiossa hioma äänimaailma oli jalostunut niin hienostuneeksi, että brittiläiset kodinkonekauppiaat kertoivat käyttäneensä albumia esitellessään vaativille asiakkaille uusien stereolaitteiden ominaisuuksia. Musiikillinen fiilistely meni tällä levyllä äärimmäisyyksiin, sillä pitkäsoitto sisältää vain viisi biisiä. Aloitusraita ”Telegraph road” on lähes 15-minuuttinen. Levy kävi kuitenkin loistavasti kaupaksi ja nousi Suomessakin listaykköseksi. Näin kävi monessa muussakin, kuten bändin kotimaassa Britanniassa sekä Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja eri puolilla Keski-Eurooppaa. Britannian listalla levy pysytteli 200 viikkoa eli lähes neljä vuotta. Myös kiertueisiin satsattiin ja bändin valoshow’sta tuli maailmankuulu.
Ehkä juuri ”Love over goldin” proge-henkisyyden vuoksi vuonna 1983 Mark kirjoitti näppärämpiä ralleja, jotka julkaistiin neljän biisin EP-levyllä ”ExtendEdance play”. Kappaleista suosituimmaksi nousi ”Twisting by the pool”. EP oli myös ensimmäinen levytys, jolla soitti yhtyeen uusi rumpali Terry Williams. Pick oli väsynyt suureksi kasvaneen rock-bändin pitkiin kiertueisiin ja päätti yhteisestä sopimuksesta jättäytyä pois. Dire straits oli kasvanut neljässä vuodessa todella suureksi ja ”Love over gold” -kiertueella he soittivat mm. Wembley-areenalla neljänä peräkkäisenä iltana 12.500:lle ihmiselle kerrallaan. Helmikuussa 1982 he pokkasivat Brit awardseissa parhaan yhtyeen palkinnon. Vuodesta 1984 tuli ensimmäinen rauhallisempi vuosi yhtyeen taipaleella, vaikka sen aikana ilmestyi Dire straitsin livealbumi ”Alchemy” ja John Illsleyn soololevy ”Never told a soul”. Mark Knopfler ahkeroi elokuvamusiikin parissa. Vuonna 1983 hänen musiikkinsa elokuvassa ”Local hero” oli herättänyt suurta mielenkiintoa ja vuonna 1984 hän teki musiikin kahteen elokuvaan: ”Cal” ja ”Comfort and joy”.
Brothers in arms
Kaikesta saavutetusta menestyksestä huolimatta suurin oli vielä edessä. Kesällä 1984 Dire straits kokoontui yhteen tauon jälkeen, kun edellisen kiertueen päättymisestä oli vierähtänyt vuosi. Mark oli kirjoittanut tällä välin yhdeksän kappaletta, jotka muodostaisivat seuraavan albumin. Laulut olivat tyylillisesti erilaisia ja niistä syntyi monimuotoinen kokonaisuus. Yhtye kokoontui Markin luokse kuuntelemaan sävelmiä, joita hän soitti pianollaan. Paikalle oli saapunut myös toinen kosketinsoittaja Guy Fletcher, josta tuli Dire straitsin uusi jäsen. Guyn vahvuus soittotaidon lisäksi oli uusien digitaalisten laitteiden hallinta, jotka tekivät tuloaan musiikkibisnekseen. Tekniikan määrä vain lisääntyi ja myös Mark oli kiinnostunut sen tuomista uusista mahdollisuuksista. Hallitsevana laitteena toimi upouusi Synclavier, jolla pystyi tuottamaan lähes mitä ääniä tahansa sekä tallentamaan soittoa muistiin. Parin viikon treenivaiheen jälkeen, lokakuussa 1984 yhtye matkasi The Beatles -tuottaja George Martinin Air-studioille Montserratin saarelle, Karibialle. Pääsyy studion valintaan oli saaren syrjäisyys, sillä siellä ei ollut häiriötekijöitä. Studio oli myös erittäin moderni ja siellä oli aiemmin työskennellyt mm. The Rolling stones, The Police, Elton John ja Phil Collins.
Tuottaja Neil Dorfsman oli perfektionisti, joka halusi saada soiton ja soundin tismalleen kohdilleen. Yhtyeen rumpalin Terry Williamsin tarkkuus ei studiotyöskentelyssä ollut hänelle riittävä, vaikka muuten Terry tunnettiin loistavana live-rumpalina. Albumi äänitettiin digitaalisesti ja se onkin yksi maailman ensimmäisistä digitaalisesti äänitetyistä levyistä. Senkin vuoksi soitossa vaadittiin suurempaa tarkkuutta kuin aiemmin. Studioon kutsuttiin rumpaliksi Omar Hakim, joka soitti kaikki rumpuraidat täydellisesti purkkiin muutamassa päivässä. Myös Terryn soittoa kuullaan albumilla, esimerkiksi ”Money for nothing” -kappaleen legendaarisessa voimistuvassa introssa. John kertoo haastavimmaksi asiaksi sen, että kappaleet olivat niin erilaisia. ”Walk of lifen” jälkeen oli soitettava ”So far away” tai tunnelmallinen ”Brothers in arms”, josta tuli albumin nimikkokappale. Aseveljeydestä, mutta samalla sodan turhuudesta kertova balladi kirjoitettiin tuoreessa muistissa ollut Falklandin sota mielessä. Britannian asevoimat ovat sittemmin käyttäneet kappaletta tunnuslaulunaan hyväntekeväisyystilaisuuksissa.
”Money for nothing” -kappaleen erikoinen kitarasaundi syntyi sattumalta. Eräänä aamuna Markin kitaravahvistimen mikrofoni oli kaatunut vahingossa väärään asentoon ja kun Mark alkoi soittaa, lähti kitarasta kauan etsitty saundi. Ikävämpi sattuma tapahtui, kun toinen kitaristi Hal Lindes jätti yhtyeen kesken äänitysten. Syynä oli perinteinen Yoko Ono -efekti. Halin tyttöstävä Mary ei tullut toimeen muun bändin kanssa ja lopulta Hal joutui valitsemaan naisen ja bändin välillä. Tuleen ei kuitenkaan jääty makaamaan, vaan Mark soitti nauhalle myös Halin osuudet. Tulevalle kiertueelle rytmikitaristiksi hankittiin Jack Sonni. Inspiraation ”Money for nothing” -kappaleen säkeeseen ”I want my MTV” Mark sai The Policen tähdittämästä Music television -mainoksesta, jossa bändi sutkauttaa saman lausahduksen. Mark huokaisi studiossa ”Kunpa Sting olisi täällä”, johon joku tokaisi ”Itse asiassa Sting on täällä juuri nyt lomailemassa”. Niinpä The Policen keulahahmo Sting kutsuttiin studiolle ja nopeasti hänen korkealta laulamansa fraasi ”I want my MTV” oli ikuistettu purkkiin. Hän sai myös nimensä kappaleen tekijätietoihin. Kesäkuussa 1985 kun laulu julkaistiin singlenä, siitä tuli Dire straitsin kaupallisesti menestynein hitti. Se oli Yhdysvaltojen Billboard -listan ykkönen kolme viikkoa. Kappaleeseen tehtiin myös uusinta tietokonetekniikkaa hyödyntävä musiikkivideo, joka oli uraauurtava. Ohjauksesta vastasi musiikkivideoguru ja -pioneeri Steve Barron. Video näytettiin myös ensimmäisenä videona vuonna 1987, kun MTV Europe aloitti lähetyksensä. ”Money for nothing” voitti parhaan rock-kappaleen Grammyn ja MTV Video music awardseissa vuoden parhaan musiikkivideon palkinnon. Yhtye esitti kappaleen Live aid -konsertissa yhdessä Stingin kanssa.
Toukokuussa 1985 julkaistu Dire straitsin viides studioalbumi ”Brothers in arms” oli myös yksi maailman ensimmäisistä CD-julkaisuista ja ensimmäinen joka myi CD-formaatissa yli miljoona kappaletta. Tuolloin vielä suhteellisen harvalukuiset CD-tehtaat valittivat etteivät he ehdi painaa valmistustahdillaan kysyntää vastaavaa määrää ja kaikki muut julkaisut jäävät jalkoihin. Tietenkin levy julkaistiin myös vinyyli-LP:nä ja kasettina, jotka tuolloin olivat vielä ne tärkeimmät formaatit. Yhteensä levyä myytiin yli 30 miljoonaa kappaletta. Se oli Britanniassa listaykkösenä 14 viikkoa, joista kymmenen yhtäjaksoisesti. Yhdysvalloissa ykkösviikkoja kertyi yhdeksän viikkoa ja Australiassa ällistyttävät 34 viikkoa. ”Brothers in arms” nousi ykköseksi lähes jokaisessa maassa, tietenkin myös Suomessa. Täällä albumi viihtyi virallisella listalla lähes vuoden. Samaan aikaan käynnistyi myös valtava maailmankiertue, joka käsitti 248 konserttia.
Albumilta lohkaistiin viisi singleä eli yli puolet sen sisältämistä kappaleista. Ensimmäinen, ennen pitkäsoittoa julkaistu, single oli levyn avausraita ”So far away”. Kappale ei ollut yhtyeen oma valinta johtosingleksi, mutta levy-yhtiön mielestä se oli ytimekkäämpi kuin bändin oma suosikki, yli 7-minuuttinen ”Money for nothing”. ”So far away” sijoittui Britti-listalla korkeimmillaan sijalle 20. ”Money for nothing” julkaistiin toisena singlenä, puolitoista kuukautta albumin jälkeen, ja sehän räjäytti pankin lopullisesti. Britti-listalla sen korkeimmaksi sijoitukseksi jäi tosin sija neljä, vaikka kappaleen asema klassikkona on kiistaton. Kolmas lohkaisu oli levyn nimikkoraita ”Brothers in arms”, tunnelmaltaan haikea balladi. Rempseä ”Walk of life”, joka melkein jätettiin pois pitkäsoitolta, osoittautui Britannian hittilistoilla suosituimmaksi lauluksi sijoittuessaan listakakkoseksi. Vuonna 1986 markkinamiehet takoivat vielä kuumaa rautaa ja lohkoivat albumilta viidennen singlen. Pehmeäsävyinen ”Your latest trick” kantaa edelleen suositun Dire straits -laulun viittaa. Tosin se ei noussut Britti-listalla sijaa 26 korkeammalle.
Dire straitsin viimeiset vaiheet
Vuoden 1985 suurimmaksi myyntimenestykseksi osoittautunutta ”Brothers in arms” -albumia ja massiivista maailmankiertuetta seurasi myös sen mukainen krapula. Yhtyeen ainoat perustajajäsenet Mark Knopfler ja John Illsley eivät maininneet toisilleen sanaakaan jatkosuunnitelmista, seuraavasta levystä tai kiertueesta. Liekki oli hiipunut ja miehet katosivat tahoilleen. Palo musiikkiin ei sen sijaan sammunut kummaltakaan ja ennen pitkää Markilla oli jo uusia projektia, kuten Notting hillbillies -bändi sekä muiden artistien musiikin tuottamista ja elokuvamusiikkia. Vuonna 1988 Johnilta ilmestyi toinen sooloalbumi ”Glass”. Yhteensä vuosina 1984-2022 John Illsley on julkaissut kahdeksan sooloalbumia. Mark Knopflerin varsinainen sooloura käynnistyi vasta vuonna 1996, mutta tähän päivään mennessä hän julkaissut yhteensä yhdeksän soololevyä. Dire straitsin urakaan ei ollut vielä taputeltu, sillä paitsi että vuonna 1988 ilmestyi menestyksekäs kokoelmalevy nimellä ”Money for nothing”, joka nousi ykköseksi Britanniassa myyden nelinkertaisesti platinaa. Kooste kävi kaupaksi myös muualla ja Suomestakin lohkesi luonnollisesti ykköstila. Vuonna 1991 Mark otti Johniin yhteyttä uuden musiikin levyttämisen tiimoilta ja silloin levytettiin Dire straitsin viimeinen albumi ”On every street”, jonka myötä lähdettiin myös eräänlaiselle jäähyväiskiertueelle. Eräänlaiselle sikäli, että bändiä ei tavallaan missään vaiheessa virallisesti lopetettu. Vuosien kuluessa tosin Mark Knopfler on ilmaissut selkeästi, ettei ole kiinnostunut kokoamaan Dire straitsia enää yhteen. Vuonna 2018 heidät nimettiin Rock and roll hall of fameen, mutta Mark Knopfler ei saapunut seremoniaan. Yhtyeen jäsenistöön vuosien varrella kuuluneista vain John Illsley, Guy Fletcher ja Alan Clark saapuivat paikalle. Dire straits on yksi kaikkien aikojen suosituimmista brittiläisistä rock-yhtyeistä ja yksi maailman menestyneimmistä yhtyeistä ylipäätään. Heidän levyjään on myyty yhteensä yli 120 miljoonaa kappaletta.
Kappaleluettelo:
- So far away
- Money for nothing
- Walk of life
- Your latest trick
- Why worry
- Ride across the river
- The man’s too strong
- One world
- Brothers in arms
Lähteet:
John Illsley: Dire straits – Elämäni bändissä (Minerva kustannus 2022)
Wikipedia
Suomenlistalevyt
RETROPOP 
Vastaa