Retropoppari Manchesterissa: Konserttimatka Brexit-Britanniaan

Pandemia taitaa olla virallisesti selätetty, kun Retropapparainenkin uskaltautui varaamaan konserttimatkan ulkomaille. Viimeisen kolmen vuoden aikana on peruutettu niin monta tapahtumaa, että vähän sydän syrjällään sai olla tälläkin kertaa viimeiseen asti. Siinä vaiheessa kun artisti, jonka konserttiin matkasimme raportoi sosiaalisessa mediassa kiertueen aiemmista onnistuneista keikoista alkoi vähän helpottaa. Ehkä tämäkin konsertti siis ihan oikeasti toteutuu. Konsertissa esiintyi siis 1980-luvun sophisti-popin kuningas ABC alias Martin Fry ja konserttipaikkana toimi Bridgewater hall, Ison-Britannian Manchesterissa. Edellisestä istunnosta lentokoneessa minulta olikin ehtinyt vierähtää jo kolme vuotta, ja olin miltei tuudittautunut ajatukseen ettei sitä enää tarvitsekaan lentää ja liihottaa ihan joka paikkaan. Oliko minussa herännyt koronakaranteenin aikana pieni viherpiipertäjä? Soin tämän matkan kuitenkin itselleni (ja vaimolleni) sillä perusteella, että ABC:n ja suuren sinfoniaorkesterin lennättäminen Suomeen olisi vieläkin epäekologisempaa.

Konserttiliput ostin hyvissä ajoin syksyllä 2021 ja päätin huolehtia oikeaan ajankohtaan sijoittuvista kesälomista, lennoista ja majoituksista vasta lähempänä. Ehkä sitten kun tapahtuman onnistuminen tuntuu jossain määrin varmemmalta. Piljettien maksu suoritettiin tietenkin luottokortilla, mahdollisten peruutusten varalta. Saisi ehkä helpommin rahansa takaisin. Joskus vuodenvaihteessa varasimme lennot, joista olimme tutkailleet eri vaihtoehtoja jo ennen lopullista päätöstä. Finnair lentää Helsingistä suoraan Manchesteriin eikä hintakaan ollut pahimmasta päästä, joten päädyimme mustikkamehuun. Varaustilanteessa aikataulutkin vaikuttivat passeleilta. Lähtö maanantaiaamuna klo 8:20 kuulosti paperilla ihan ok:lta, mutta myöhemmin kun laskeskelimme että meidän pitää olla kentällä kaksi tuntia ennen koneen nousua ja matkustaa Helsinki-Vantaalle junalla Riihimäeltä, niin kellohan soi maanantaiaamuna klo 04:00. No paluulento lähtisi sentään sopivasti iltapäivällä. Istuisimme perjantaina jo kotisaunan lauteilla klo 19:00. Paitsi että aikataulu muutettiin ja lähtö Manchesterista tapahtuikin vasta paikallista klo 18:20 eli Suomen aikaa klo 20:20, joten roplasimme avaimia kotioven lukkoon varhain lauantaiaamuna klo 01:00. Tämä onkin matkustamisessa nykyään se mikä jäytää vanhaa miestä kaikkein eniten. Hyväntuulinen kapteeni kuuluttaa, että ”lentoaika on 2 h 25 min” ja matkustamossa hihkutaan, että onpa vähän. Sen jälkeen seisomme paikallamme tunnin ja lähdemme pikkuhiljaa rullaamaan kohti kiitorataa ja laskeutumisen jälkeen seisomme paikallamme puoli tuntia ja vaellamme lentokentän käytävillä ulospääsyä etsien toisen mokoman. Onneksi perillä on mukavaa!

Matkamme aikoihin uutisissa kohistiin kovasti erilaisista ruuhkista Euroopan lentokentillä ja aika monessa oli “hauskasti” esimerkkinä juuri Manchester ja muut brittiläiset kentät. Jouduimme ruuhkan silmään vain omaa typeryyttämme, sillä lähtöpäässä virkailija kuulutti koneen olevan täpötäysi ja toivoi matkustajien jättävän käsimatkatavaransa ruumaan lastattaviksi. Koska univormuun ja korkokenkiin pukeutuneet naiset ovat heikkouteni, tottelimme sinisilmäisen ystävällisinä ja toimimme toivotulla tavalla. Yksi rouva lisäksemme helpotti matkustamon lokeroiden ahtautta. Muut eivät korviaan lotkauttaneet, vaan ahtautuvat koneeseen kookkaine pakaaseineen. Check-in-tiskin edessä oleva häkkyrä, johon laukkunsa sujauttamalla voisi tarkistaa sen olevan sallitun kokoinen, lienee koriste. Silmämääräisesti arvioiden 90% matkustajien laukuista oli selvästi kookkaampia ja usealla matkustajalla oli useampi kuin yksi laukku ja yksi pieni henkilökohtainen käsilaukku. Tähän ei ainakaan Finnairilla vieläkään kiinnitetä paljon huomiota ja tästä viisastuneena, emme mekään paluumatkalla välittäneet laukkujemme painosta ja lukumäärästä. Ja hyvä niin, sillä ketään ei kiinnostanut.

Käsimatkatavaroiden ruumaan laittaminen koitui kuitenkin kohtaloksemme, sillä Manchesterin lentokenttäruuhka näytti keskittyvän laukkujen toimitusvaikeuksiin lentokoneesta noutohihnalle. Odotimme kapsakkeja lähes kaksi tuntia. Informaatio oli olematonta ja vaikka vetäisin erästä keltaliiviä hihasta, niin paksulla manchesterin murteella saamani selvitys viivästykseen meni totaalisesti ohi korvien. Perustelimme itsellemme laukkujen ruumaan laittoa kiireettömyydellämme, mutta kiire tai ei, voisihan elämänsä muutenkin viettää kun lentokentän laukkuhihnan vieressä seisten. Paljon on puhuttu myös Helsinki-Vantaan uudistuneesta turvatarkastuksesta ja vaikkapa siitä, että käsimatkatavaroissa kuljetettavia nesteitä ei tarvitse ottaa enää pois laukusta. Joillakin tuttavillamme on myös virheellinen käsitys uudistuksesta, ettei nesteitä tarvitsisi enää laittaa edes minigrip-pussiin. Kyllä ne silti tarvitsee olla pussissa, vaikka Helsingissä pussia ei tarvitsekaan poistaa laukusta. Lisäksi on hyvä muistaa, että kaikilla kentillä ei ole Helsinki-Vantaan kaltaisia moderneja läpivalaisulaitteita, joten muualla pussi pitää edelleen nostaa turvatarkastuksessa esille. Esimerkiksi lähtiessämme Manchesterista, jossa myös uniapnea-koneeni revittiin ulos kantolaukustaan, koska ”moottorin pitää olla näkyvillä”.

Viivästyksen jälkeen pääsimme vihdoin ulos kentältä ja etukäteen selvittämiemme ohjeiden mukaisesti etsimään junaa, joka oli edullisin ja vikkelin tapa päästä Manchesterin keskustaan. Se täytyy todeta, että opasteiden kiinnittäminen ei kuulu brittiläisiin vahvuuksiin. Sen jouduimme toteamaan niin nyt, kun kentälle palatessammekin. Tai sitten olemme vain suomalaisina tottuneet liian hyvälle, kun meillä kaikki väännetään rautalangasta ja paikallisjunassakin toivotetaan kolmella kielellä hyvää matkaa. Juna-asema löytyi kuitenkin melko helposti, vaikka könysimmekin sinne ulkokautta sukkelasti sujahtelevia autoja väistellen. Paluumatkalla oivalsimme, että kentältä junalle pääsee katettua kävelysiltaakin pitkin. Lippujen osto automaatista sujui pelottavankin vaivattomasti ja oikea junakin löytyi sattumalta saman tien. Tuossa vaiheessa emme vielä muistaneet, että Britanniassahan junaliikenne on vapautettu ja liikennöitsijöitä on useita. Eli pitää tarkistaa, että ostamasi lippu on juuri kyseisen yhtiön junaan tarkoitettu. Tätä ihanan selkeää systeemiähän kaikki yksityisautoilla huristelevat kokoomuspoliitikot havittelevat Suomeenkin. Me itse asiassa ostimme vahingossa lipun, joka kävi kaikkien liikennöitsijöiden juniin, mutta oli kaksi puntaa kalliimpi kuin tiettyyn juniin sopiva lippu.

Junat osoittautuivat yhtiöstä riippumatta mukaviksi kulkupeleiksi ja ehdottomasti kätevin tapa päästä suoraan lentokentältä Manchesterin ytimeen Piccadilly stationille. Kyllä, myös Manchesterissa on Piccadilly. Manchesterissa on myös iso rautatieasema, josta lähtee junia eri puolille Britanniaa, joten kenties joudumme käyttämään Manchesterin lentokenttää myös tulevilla Britannian matkoillamme, vaikka emme itse kaupunkiin jäisikään hengailemaan. Tässä vaiheessa alkoi nälkäkin jo vähän kaihertaa ja törmäsimme suunnilleen ensimmäiseen ruokalaan, jossa ruokaa ei tarvitse nuolla paperinyytistä. Kyseessä oli eräänlainen ”pikapasta” -paikka aivan asemarakennuksen ulkopuolella. Halusimme vain vatsantäytettä ja vain sitä saatiinkin. Ei varsinaista gourmet-elämystä, vaan suuri kulhollinen keitettyä kuivapastaa joiden välissä pyöri pari pientä pekoninnökärettä, koska valitsin suosikkipastani carbonaran. Viereisessä pöydässä istunut ujonoloinen nuorukainen oli tilannut samanlaisen pastavadin ja kylkeen pizzankokoisen lämpimän leivän, joista hän närppi muutaman haarukallisen ja poistui. Rehevän reipas tarjoilijatyttönen tiedusteli, että oliko kaikki ok, johon hän sai vastaukseksi että ”ruokatunti loppuu”.

Kuten todettua, meillä ei ollut kiire, sillä hotelliin pääsi kirjautumaan vasta klo 16:00 Britannian aikaa. Pyörimme Piccadillyllä päämäärättöminä ja vaimoni suureksi kauhuksi bongasin jo ensimmäisessä kadunkulmauksessa käytettyjä levyjä myyvän divarin. Ja toisen seuraavassa. Manchesterhan on levyjenostajan paratiisi ja levyfriikkien vaimojen painajainen. Pääsin kuitenkin pikaisesti piipahtamaan molemmissa, mutta eihän siitä tutkimisesta mitään tule painostavan katseen alaisuudessa. Edullisia vaatteita myyvässä Primarkissa viihdyimme sentään molemmat. Lopulta päätimme suunnistaa kohti hotellia, mutta vierailimme ensin hotellin vieressä sijaitsevassa Sackvillen puistossa, josta löytyy Alan Turingin muistomerkki. Alan Turing on modernin tietokonetekniikan pioneereja, jonka traagisesta elämästä on tehty elokuva ”The imitation game”. Sen jälkeen menimme kysymään hotellilta, olisiko mahdollista päästä huoneeseen jo vähän aiemmin. Mutta ei meidän tarvinnut edes selittää mitään, kun meidät toivotettiin tervetulleiksi ja pääsimme huoneeseen klo 15:00 maissa. Oli mukavaa vähän huoahtaa, kun oltiin kuitenkin jo kymmenisen tuntia oltu liikenteessä. Hotellimme Whitworth Locke oli todella viihtyisä ja vastikään modernisti remontoitu. Huoneen varustukseen kuului myös pieni keittiö, jossa oli täysikokoinen jääkaappi, mikroaaltouuni, liesi, leivänpaahdin, vedenkeitin, ruoanlaittovälineet ja astiasto neljälle. Hupaisaa kyllä aloin tutkia tiskipöydän kaappeja vasta lähtöpäivänä ja niistä paljastui integroidut pyykki- ja astianpesukoneet. Turhaan tiskasin teekuppimme käsin.

Matkasta uuvahtaneina päätimme ottaa pienet nokoset, mutta kauhukseni jouduin toteamaan että kansainvälinen sähköadapterimme ei välittänytkään sopivaa virtaa uniapnea-koneeseeni. Päässä pyöri jo ajatus, että joutuisin nukkumaan ilman sitä seuraavat neljä yötä. Pienen googletuksen ja tuttavien kanssa viestittelyn jälkeen selvisi, että olennainen teksti adapterissamme oli ettei se muunna virtaa sopivaksi. Kännykät latautuivat, mutta esimerkiksi sähköhammasharja ei. Eihän niistä päiväunista mitään tullut, joten lähdimme etsimään toisenlaista adapteria. Britanniassahan monet erikoisliikkeet menevät kiinni jo klo 17:00 tai 18:00, joten hotellin vastaanottovirkailijan ohjeistuksesta menimme tavalliseen matkamuistomyymälään. Siellä myytiin yksinkertaista, rimpulan näköistä adapteria kymmenen punnan hintaan, mutta pakkauksessa oli tärkeä teksti: ”This adapter converts voltage”. Se toimi! Myöhemmin bongasimme vielä paremman näköisiä, kahdella pistorasialla varustettuja ja edullisempia adaptereita maineikkaan WHSmith -ketjun liikkeestä, joten suosittelen hankkimaan sellaisen sieltä jos tarvetta ilmenee.

Samalla reissulla poikkesimme myös The Palace theatren lipputoimistoon, koska toinen ennakkoon kaavailtu aktiviteetti oli mennä musikaaliin. Emme kuitenkaan halunneet varata lippuja etukäteen, koska Britanniassa niitä yleensä saa lyhyellä varoitusajalla ja joskus viime hetkellä jopa hieman edullisemmin. Mutta silloin kun Britteihin matkustetaan, niin musikaaliin on päästävä. Siellä on maineikkaat perinteet ja laatu taattua. Manchesterissa ei ole omaa musikaalien suurtuotantoa, joten musikaalit saapuvat sinne yksi kerrallaan muutamaksi viikoksi vierailulle ja jatkavat sitten taas toiseen kaupunkiin. Näin ollen valinnanvaraa ei ole ja meidän vieraillessa kaupungissa, vuorossa oli Sister Act! -musikaali. Kyseessä on musikaalin uusi tuotanto, joka aloitti esityskierroksensa juuri Manchesterista ja jatkoi vasta sen jälkeen esimerkiksi Lontooseen. Ensimmäinen West endin esityskierros oli vuonna 2009. Mutta esityksestä lisää, kun kerron musikaalikokemuksesta joka oli edessä torstaina. The Palace theatre on komea ja maineikas paikka, joka avattiin vuonna 1891 ja joka nykyään vetää lähes 2000 katsojaa. Lipputoimisto avataan näytäntöpäivinä klo 18:00 ja sinne tosiaan kantsii mennä paikan päälle. Saa hyvää palvelua ja parhaat mahdolliset paikat ja eri hintavaihtoehdot. Meidän lippumme ”circle” -parvekkeella maksoivat 42 puntaa kappale ja ne osoittautuivat todella hyviksi.

Sitten suunnistimmekin jo illallispaikan etsintään ja keskusta-alueella haahuilun jälkeen bongasimme armenialaisen tavernan. Meille molemmille maistuu armenialainen ruoka, joten päätimme yhteistuumin mennä sisään. Paikka sijaitsi kellarikerroksessa, jonne laskeudettiin kapeita portaita pitkin. Ravintola oli erittäin siistin näköinen ja pöytiin oli katettu hienostuneesti useat lasit ja aterimet. Siellä ei vain ollut ainuttakaan asiakasta meidän lisäksemme. Hymyilevä, harmaapäinen rouva esti mahdolliset pakoaikeemme ja nappasi takkimme kainaloon ja kiidätti ne jonnekin takahuoneeseen piiloon. Ei auttanut kuin istuutua pöytään. Tarjoilijamme oli sievä, nuori neitokainen. Kovin hymyilevä hänkin. Aristelumme osoittautui täysin turhaksi, sillä palvelu oli erinomaista, kuten ruoka ja juomakin. Kaikki pelasi laskutusta myöten juuri niinkuin pitikin. Poistuessamme koko henkilökunta oli meitä hyvästelemässä kokkia myöten, mutta jouduin silti erikseen pyytämään takkejamme takaisin. Neitokainen juoksi takahuoneeseen ja sitten takaisin kysymään harmaapäältä, että missä ne ovat. Lopulta palttoot löytyivät eteisaulasta, liukuoven taakse rakennetusta komerosta.

Vaikka päivä oli ollut pitkä ja tapahtumientäyteinen, adrenaaliinia virtasi suonissa, eikä nukkumaanmenoa koettu vielä ajankohtaiseksi. Hotellimmehan sijaitsi Gay villagen kaupunginosassa ja aivan kulman takaa lähti Manchesterin kuuluisa kävelykatu Canal street, jonka varrella sijaitsee lukuisia vähemmistöjen suosimia baareja, yökerhoja, ruokapaikkoja ja pieniä hotelleja. Vaikka oli maanantai, meno näytti jo alkuillasta varsin vauhdikkaalta. Ihmiset siemailivat olutta ja drinkkejä terasseilla ja kohtasivat ystäviään. Suurin osa asiakkaista oli selkeästi vähemmistöjen edustajia, mutta mahtui mukaan ihan heteropariskuntiakin. Dragiin pukeutuneet miehet kävelivät muina miehinä kadulla korkokengät kopisten, eikä kukaan kiinnittänyt heihin mitään erityistä huomiota. Kadun alkupäässä onkin kyltti, että täällä jokainen saa olla oma itsensä. Varsin virkistävä pieni terassikierros. Musiikki oli hyvää ja jokaisella ovella oli järjestyksenvalvoja huolehtimassa asiakkaiden turvallisuudesta. Olut-pint maksaa Manchesterilaisessa pubissa yleensä noin viisi puntaa ja hanavalikoimaa riittää. Gay villagen baareista oli lyhyt matka hotellille ja tällä kertaa ei unentuloa tarvinnut kauaa odotella. Joskus neljän viiden aikaan jouduin tosin toteamaan yhden miinuspuolen muuten mainiossa majapaikassamme. Baarikadulta ulosheitetty asiakaskunta pitää kotiin hoiperrellessaan melkoista älämölöä.

Konserttipäivä koittaa

Tiistai-ilta oli pyhitetty matkamme päätarkoitukselle eli ABC:n konsertille. Sitä ennen ehdimme kuitenkin tutustua lisää Manchesteriin. Aamupalan nautimme Pret-a-manger -kahvilaketjun toimipisteessä, joka on yksi suosikeistamme Britanniassa. Hyvä ja monipuolinen valikoima terveellisiäkin tuotteita. Tämä ei jäänyt ainoaksi visiitiksi ”Pretissä”. Manchester ei näyttänyt olevan mikään nähtävyyksien luvattu kylä, mutta kyllä siellä muutaman päivän viihtyy. Aloitimme kierroksemme ilmaisella turistibussilla, joita lähtee kolmelle erilaiselle kierrokselle Piccadilly -rautatieaseman edestä. Mietimme onko, ”Free bussissa” jokin ketunhäntä kainalossa, mutta ei – se todellakin on ilmainen ja sen kyydistä voi hypätä pois myös matkan varrella. Näin teimmekin, kun bussi kaarsi lähemmäs ensimmäistä vierailukohdettamme, Poliisimuseota. Kyseessä oli vanhaan Viktorian aikaiseen poliisiasemaan rakennetusta museosta, joka oli varsin mielenkiintoinen. Tämä museo keskittyi Manchesterin poliisivoimiin ja mm. kaupungissa tapahtuneisiin suurempiin rikosjuttuihin yleisen näyttelyn lisäksi. Yläkerrassa oli alkuperäiseen asuunsa remontoitu oikeussali, jollaisia olemme nähneet brittiläisissä tv-sarjoissa. Vain peruukkipäiset tuomarit ja lakimiehet puuttuivat. Museon oppaat olivat eläkkeelle jääneitä poliiseja, joista varsinkin yksi osoittautui hauskaksi ja puheliaaksi veikoksi, joka kertoi kiinnostavia juttuja brittipoliisien toiminnasta. Lisäksi pääsimme tutustumaan selliosastoon ja erilaisiin poliisivoimien käyttämiin varusteisiin ja kulkupeleihin. Mikä parasta, museossa käynnistä ei peritty pääsymaksua.

Sen jälkeen etenimme kohti valtavaa Arndalen ostoskeskusta, vaikka tarkoituksenamme ei ollutkaan paljon shoppailla. Oma intohimoni on toki levykaupat ja se pakollinen HMV sijaitsee juuri Arndalessa. Lisäksi olin netistä bongannut Fopp-nimisen suuren levykaupan, joka sijaitsi aivan Arndalen vieressä. Parikymmentä levyä rikkaampana päädyimme ruokailemaan Arndalen Food court -kerrokseen, jossa yllätyksekseni olikin vain kansainvälisiä pikaruokapaikkoja: McDonald’s, Taco Bell, Subway, jne… Hyvänä puolena se, että jokainen voi ostaa mitä haluaa ja pöydät ovat kaikille yhteiset. Itselläni on pakkomielteenä aina ulkomailla käydä KFC:ssä, joten sain sen nyt hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Onhan niitä nykyään tosin jo Suomessakin, mutta sijainniltaan minusta katsottuna hankalissa paikoissa. Vaimo suunnisti aasialaiseen nuudelipaikkaan.

Illaksi olimme suunnitelleet ruokailun ennen konserttia, joten lähdimme hyvissä ajoin liikenteeseen. Olin mielestäni bongannut matkan varrelta sopivan ruokapaikan, mutta ei Reputation -niminen ravintola nyt niin häävi ollut. Vähän sellainen ketjumainen, vaikkakin miljöö oli pubityyppinen. En keksinyt listalta muuta sopivaa kuin Fish & Chips -annoksen, joka sekin kuuluu Britannian vierailujen vakio-ohjelmistoon. Nyt oli sekin hoidettu! Vaimo otti annoksen, johon kuului puolikas pizza ja toinen puoli salaattia. Konserttipaikan ovet avautuivat klo 19:00 ja olimme kärppinä paikalla. Ennen esityksen alkua ehdin koluta merchandise-kojun antimet ja tilata yhden oluen. Vanhasta tottumuksesta hotkin oluen hätäisesti kurkkuuni ja vasta saliin siirryttyämme tajusin, että sen olisi voinut täällä ottaa mukaan. Eikun kiireesti tilaamaan toinen! Väliajalla olin jo viisaampi ja otin samalla jonotuksella kaksi. Tarkemmat tunnelmat ja arviot itse konsertista voit lukea aikaisemmasta blogikirjoituksestani. Konsertin jälkeen saimme reissun ensimmäiset hentoiset vesipisarat niskaamme, vaikka sääennusten mukaan koko matkan ajaksi oli luvattu kaatosadetta. Vettä tuli niin vähän, etten jaksanut edes sateenvarjoa avata, kun matka Bridgewater hallista hotellille oli niin lyhyt. Päivän päätteeksi nautimme yömyssyt hotellin aulabaarissa.

Keskiviikko lähti käyntiin Caffe Nero -kahvilaketjun aamiaisella. Neroja on kaupungissa joka kulmalla ja sellaisessa tuli vierailtua muutamaan otteeseen aina kun tauko oli paikallaan.
Ulkomailla tekee mieli myös kokeilla jotain uutta pikaruokapaikkaa ja tällä kertaa testiin pääsi Five guys -niminen hampurilaisketju, joka yrittää jotenkin olla tasokkaampi kuin McDonalds tai Burger King. Ummikkoa tietenkin hämmentää, kun paksua manchesterin murretta puhuva asiakaspalvelija esittää sinulle liudan kysymyksiä. Tutkin hädissäni hinnastoa ja valitsin maustearsenaaliksi ”All the way”. Mistä minä ensikertalaisena tiedän, mikä olisi hyvä combo? Itseään ylistävillä iskulauseilla sisustetussa punavalkoisessa salissa sitten odottelimme milloin lähitilalla kasvatetun rotukarjan naudanlihasta valmistettu burgerini valmistuisi ja vaimon vegeburgeri tietty. Limsaa sai Burger Kingin tyyliin rajattomasti automaatista ja valikoima oli järkyttävän laaja. Päädyin kokeilemaan mm. kirsikalla maustettu Dr. Pepperiä. Folioon pakatun burgerin maku oli ihan ok, mutta syöminen tuskallista. Kaikki valui lattialle asti ja kädet oli kyynärpäitä myöten majoneesissa, partajouhista puhumattakaan. Vaimo oli sotkuisuudesta erityisen ärsyyntynyt ja vannoi, ettei astu enää jalallaankaan Five guysiin. No tuskin tarvitseekaan? Onneksi Britanniassa toilettikulttuuri on kunniassa ja jokaisessa pienessäkin kuppilassa on yleensä maksuttomat siistit vessat, joissa on saippuaa ja paperia, joten kävimme sellaisessa pesulla.

Manchesterin ehkä tärkein ja kuuluisin nähtävyys on kansallinen jalkapallomuseo (National footballmuseum), joka sekin sijaitsi kävelymatkan päässä suuressa, vartavasten museotoimintaa varten rakennetussa neljäkerroksisessa rakennuksessa. Mittaluokka olikin juuri sitä luokkaa kuin lajiin hullaantuneelta kansakunnalta voi odottaa. Koluttavaa siis riitti, kuten myös interaktiivista toimintaa. Kaikki lajiin liittyvät osa-alueet olivat näyttävästi esiteltyinä. Kohdehan on tietysti pakko kokea, vaikka jalkapallo ei kiinnostaisikaan. Itse en juuri seuraa lajia, mutta sain aikaa kulumaan paikassa kepeät pari tuntia ja sekin tuntui vain pintaraapaisulta. Varmasti todellinen jalkapallofani saisi museosta vielä paljon enemmän irti. Liput museoon maksoivat 12 puntaa kappale. Täkynä korkeahkolle hinnalle oli, että samalla lipulla pääsee museoon koko vuoden, mutta tuskinpa tässä nyt vuoden sisään tulee toista Manchesterin reissua tehtyä. Museoiden jälkeen päätimme, että syömme loppuloman aamiaiset hotellihuoneessa, koska siellä on niin mukava keittiönurkkauskin. Niinpä kävin Sainsbury’s ruokakauppaketjun myymälässä ostamassa patongin, juustoa, leikkeleitä, skyriä ja smoothieta. Lisäksi Britanniassa myydään mukavia pikkurasioita, joihin on pakattu tuoreita valmiiksi paloiteltuja hedelmiä. Ostin boksin, jossa oli mangoa, omenaa, mansikoita ja vadelmia. Kahvia ja teetä löytyi valmiiksi hotellihuoneesta. Tulihan se sikäli edullisemmaksi, kun sain kahden hengen kahden päivän aamiaistarpeet samaan hintaan, kuin kahvilassa aamiaisen yhdelle.

Keskiviikkoillaksi etsimme mahdollisimman hyvän aasialaisen ravintolan, koska haluamme matkoillamme aina maistella erilaisia makuja. Google ja Tripadvisor ehdottivat kilpaa Red restaurant -nimistä paikkaa niin palvelun kuin ruuan maun puolesta, joten etsimme sen. Manchesterissa on myös pieni China town alue, jonne johtava näyttävä kiinalaishenkinen portti on kyllä vähän liioiteltu. Kadunpätkällä on vain muutamia aasialaisravintoloita ja siinäpä se. China town oli myös aivan hotellimme hoodeilla, vain pari kadunkulmaa Canal streetistä keskustan suuntaan. Siinä lähikulmilla oli myös houkuttelevan näköinen perinteinen brittipubi ”Old monkey”, jossa nautimme ns. aperetiivit nälkää lisätäksemme. Kohdallani tuo tosin tarkoitti perinteistä lager-pinttiä. Red restaurant sijaitsi toisella puolella Princess streetiä eli tavallaan China townin ulkopuolella, mutta lähellä kuitenkin. Tämäkin ravintola oli kellarissa ja varsin askeettisesti sisustettu. Paikassa oli kuitenkin muutamia aasialaisia asiakkaita, mitä pidimme hyvänä merkkinä. Kenties he tiesivät paremmin, mistä saa hyvää aasialaista ruokaa? Otimme alkukeitot, riisiä ja pääruuaksi kastikkeet. Minä naudanlihalla ja vaimo jättiläiskatkaravuilla. Juomaksi kiinalaista Tsing tao -olutta. Tarjoilija naureskeli, että länsimaiset asiakkaat tilaavat aina Tsing taon ja aasialaiset Budweiserin. No mitenkään eksoottiselle ei maistu kumpikaan heleänvaalea lagerin litku. Mutta ruoka oli hyvää ja kohtuuhintaista.

Nunnia ja konnia

Torstai oli sitten musikaali-ilta. Tokihan meillä oli koko päivä vielä ihmeteltävänä, mutta jotenkin tuntui että Manchesterin kaupunki alkoi olla nähty. Meidän matkamme kesti siis maanantaiaamusta perjantai-iltaan, mutta lyhyempi visiitti varmasti riittää. Jos esimerkiksi haluaa johonkin konserttiin tai musikaaliin, niin varmasti riittää kolmekin yötä. Ajan tappamiseksi vierailimme hotellin kuntosalilla, joka osoittautui hyvin varustelluksi ja siistiksi paikaksi. Vaimo olikin käynyt siellä jo edellisenä aamuna. Urheilupaita ja sortsit eivät paljon vie tilaa matkalaukussa, joten suosittelen sellaistenkin mukaan ottamista jos majapaikasta löytyy kuntosali. Muuten meidän torstai kului vähän vanhan kertauksessa ja tingin vaimolta vielä yhden levykauppavisiitin, jonka saisin suorittaa niin rauhassa kuin halusin. Sitä ennen etsimme keskustasta ruokapaikan ja nyt päädyimme italialaiseen. Pizzaa en ollut vielä syönytkään ja ”Ask italian” vaikutti astetta tasokkaammalta pizzerialta. Vaimolle löytyi mieleinen salaatti. Oikein mukavaksi paikaksi ravintola osoittautuikin ja sijaintikin on keskeinen Piccadilly gardensin laidalla. Uskallan suositella. Siitä tiemme erkanivat ensimmäistä kertaa Manchesterissa, kun palasin Fobbin notkuvien levy- ja leffa-laarien äärelle. Tunti siellä vierähti, kun tutkin kaiken perusteellisesti ja löysin vielä muutaman ostoksen. Vaimo odottelikin jo hotellilla ja aloimme valmistautua iltaan. Vielä ennen esitystä piti ruokailla, mutta hotellimme ja teatterin välissä ei oikein ollut kunnollisia ruokapaikkoja. Siksi ajauduimme meksikolaiseen pikaruokapaikkaan ”Chilango”, josta sai mm. salaatteja ja burritoja. Burritokin oli vielä tällä reissulla maistamatta ja täältä sai kyllä ison ja maukkaan sellaisen.

Teatteri oli ilmoittanut, että paikalla pitää olla ajoissa. Nyt näytös alkoi klo 19:30, paikalla tuli olla viimeistään 18:40. No siinähän ehti tutustua ruuhkattomien aulabaarien antimiin ja hankkimaan kattavan käsiohjelman. Sister Act! -musikaalihan perustuu tietenkin menestyselokuvaan ”Nunnia ja konnia”, joka ilmestyi vuonna 1992 päätähtenään Whoopi Goldberg. Elokuvassa kuultiin soul-klassikoita, mutta musikaaliin on sävelletty kokonaan uusi musiikki Alan Menkenin toimesta. Menken muistetaan mm. lukuisista Disney-elokuviin kirjoittamistaan lauluista. Tämän version suurimpana tähtenä esiintyi Jennifer Saunders nunnaluostarin johtajattarena Mother Superiorina. Saunders on suosittu brittiläinen koomikko, jonka nimekkäin rooli lienee ”Todella upeeta (Absolutely fabulous)” -sarjan Edina. Mikään laulajatar hän ei ole, mutta varasti kyllä omissa kohtauksissaan show’n karismallaan ja huumorillaan. Brittiyleisö tuntui olevan pähkinöinä jo kun Saunders vain saapui lavalle. Muukin roolimiehitys oli hyvä ja erityisesti laulutaidoiltaan. Musikaali oli erittäin viihdyttävä ja vauhdikas ja musiikki oli reippaan railakasta. Aika kului kuin siivillä ja teatterista saattoi poistua hyvillä mielin. Pieni iltapalan nälkä kuitenkin kaihersi vielä, joten kadun vastakkaisella puolella kimmeltäneet kultaiset kaaret vetivät puoleensa. McDonald’s ateriat mukaan, kohti hotellia ja viimeistä yötä Manchesterissa.

Lähtöpäivän aamuna ei ilmassa ollut juurikaan haikeutta, vaikka ei sen puoleen mitään koti-ikävääkään. Manchester oli kiva niin kauan kuin sitä kesti, mutta kaupunki tuli tässä ajassa kyllä tutuksi. Britanniassa on aina kivaa ja kyllähän hyvä hotelli joskus kotiolot voittaa. Ehdottoman hyvänä puolena Manchesterissa on keskustan kompaktius. Kaikki on kävelyetäisyydellä ja emme käyttäneet julkista liikennettä kertaakaan, jos ei lasketa huvikseen istuskelua ilmaisessa turistibussissa. Doubledeckerit eli kaksikerroksiset bussit ja raitiovaunut kyllä huristelivat koko ajan kaupungilla ristiin rastiin, mutta kenties ne kuljettivat paikallisia ihmisiä laitakaupungille töistä kotiin tai päinvastoin. Kaupunki metropolialueineen asuttaa noin 545 000 ihmistä eli se on pienempi kuin Helsinki. Jälkiviisaana olisi ehkä sinä yhtenä toimettomana keskiviikkona voinut tehdä retken jonnekin lähiseudulle, sillä esimerkiksi Liverpooliin ei junamatka olisi kestänyt kuin tunnin. Mutta toisaalta Liverpoolissakin on varmasti nähtävää muutamaksi päiväksi, joten teemme sinne mitä todennäköisimmin oman reissunsa joskus tulevaisuudessa. Sinne ei ole suoria lentoja, mutta lennämme Manchesteriin ja hyppäämme siellä junaan tai bussiin. Myös maksaminen debit- ja credit-korteilla oli vaivatonta. Ne kävivät käytännössä joka paikassa, joten käteistä rahaa emme tarvinneet missään vaiheessa. Sääliksi kävi vain kymmeniä Manchesterin kaduilla nukkuvia kerjäläisiä, kun ei ollut heille minkäänlaista almua heittää. Käteinen lienee kai vielä Britanniassa voimissaan, sillä pankkiautomaatteja oli joka nurkalla ja pankkien konttoreiden seinissä jopa neljän rivistössä. Samaten sellainenkin historiallinen monumentti, kuin puhelinkioski, ei ole Britanniassa harvinaisuus.

Pakkausoperaation jälkeen kirjauduimme ulos hotellista viime tingassa eli klo 11:00. Lentomme lähti vasta iltasella klo 18:20, joten aikaa oli kerrakseen tapettavana. Yritimme kuluttaa sitä istuskelemalla puistossa jäätelöä syöden. Tosin hämmästykseksemme Spar-marketissa ei myyty lainkaan yksittäispakattuja jätskipuikkoja tai tuutteja, joten tyytyminen neljän puikon monipakkaukseen. Suomessa kun on kaupassa kuin kaupassa laaritolkulla valikoimaa. Sitten askelsimme mahdollisimman rauhallisin askelin Pret-a-mangeriin salaattilounaalle/välipalalle ja sieltä kohti rautatieasemaa. Yläkerran ravintolamaailmasta löytyi hyvin tilaa ja litkimme alkoholitonta olutta WiFin äärellä. Sehän on myös hyvä muistaa, että nyt kun Britannia ei enää kuulu EU:hun, ei myöskään kännykkäliittymä, jolla voi surffata mielin määrin EU-alueella, toimi. Oli vähän paluuta menneeseen, kun piti aina kytätä WiFiä. Onneksi aika monesta paikasta sellainen löytyi ja vieläpä hyvätasoisena ilman kovin suuria kirjautumisrituaaleja tai salasanoja. Ja jos ei löytynyt, niin pieni some-taukohan teki vain eetvarttia. Kun kyllästyimme istumiseen, päätimme lähteä todella hyvissä ajoin kohti kenttää. Ruuhkauutisethan suosittelivat muutenkin paikalle saapumista vähintään 2-3 tuntia ennen lennon lähtöä. Sitten taas automaatille junalippujen ostoon ja nyt seuraavana lähtevään junaan sopivat liput maksoivat vain 3,90 puntaa. Mutta ne olivat nyt sellaiset vain tietyn yhtiön junaan sopivat. Lentokenttäjunien laituri olikin sitten vähän kauempana kuin muut laiturit ja sinne piti siirtyä erityisen sillan kautta. Tätä emme tajunneet tullessa, kun vain kävelimme innostuneina kohti Manchesteria. No aikaa oli ja laituri löytyi, mutta oikean yhtiön junaa saikin sitten vähän odotella.

Manchesterin kenttään tutustuimme vasta nyt paremmin, kun tullessa näimme vain laukkuhihnan, joka tulikin laukkuja odotellessa erittäin tutuksi. Kenttä osoittautui todella vanhanaikaiseksi ja sokkeloiseksi sumpuksi. Juna-asemalta kun saavuimme jonkinlaiseen aulaan, ei ollut juuri mitään opasteita mihin pitäisi seuraavaksi edetä. Seinällä oli vain pieni taulukko, jossa kerrottiin mistä terminaalista lähtee minkäkin lentoyhtiön koneet. Finnairin terminaalia kohti mars. Sen jälkeen laskeuduimme omituiseen valkoseinäiseen kellariin ja kuljimme väkijoukon mukana kapeaa labyrinttiä, joka päättyi turvatarkastukseen. Nauhoin eristetty sokkelo osoittautui pitkäksi. Juuri kun luulit sen päättyvän, tuli vielä ylimääräinen kierros kohti takaseinää ja takaisin. Turvatarkastus sujui kuitenkin vauhdikkaasti, eikä ongelmia laukkujen sisällön suhteen tullut. Entisaikojen tapaan nesteet piti olla pikkupussissa ja ne piti nostaa esille. Lisää sokkeloa oli luvassa tax-free-alueella, jonka myymäläosuus vaikutti loputtomalta. Ravintolat sijaitsivat vasta sen jälkeisellä alueella. Nälkä olisi ollut kova, mutta kaikki paremmat ravintolat olivat ammuttuna täyteen ja jono tarjoilijan mukaan oli puolesta tunnista tuntiin. Niinpä oli tyytyminen Burger Kingiin ja paperinyyttiruokailuun.

Sitten taas aikaa tappamaan aulan penkeille, kun lentomme portti-informaatiota venytettiin viimeiseen minuuttiin. Check-in alkaisi klo 17:40 ja näytöllä luki vain ”relax”. Kännykkälatauspisteet eivät toimineet, mutta löysimme pistorasian wc-käytävältä. Siellä sitten istuskelimme ja vartioimme lattialla lojuvia puhelimiamme ihmisten kiiruhtaessa asioilleen. Lopulta portinnumero suvaittiin ilmoittaa ja pääsimme siirtymään sinne odottelemaan. Sekin oli omituisen mutkan takana. Jouduimme laskeutumaan portaat alas, kävelemään pienen tunnelinpätkän ja nousemaan taas portaat ylös. Omituista koijaamista, mutta kun asiaan päästiin hoitui homma malliin yksi-ilmeisesti. Suomessahan jouduimme mennen tullen kulkemaan myös passintarkastuspisteen läpi, mitä oletinkin, kun EU:n ulkopuolelle kerta matkustettiin. Britanniassa passeja vilautettiin ainoan kerran vasta check-in-henkilölle. Lasillinen mustikkamehua myöhemmin laskeuduimme lopultakin Helsinki-Vantaalle ja edessä oli enää junamatka kotiin, jonka oveen sovittelimme avaimia lauantaiaamuna klo 01:00 Suomen aikaa eli klo 23:00 Britannian aikaa. Aikaa oli hotellista lähdön jälkeen kulunut siis sellaiset 12 tuntia. Toivottavasti Star Trek -tv-sarjasta tuttu sädetys-systeemi keksitään jonain päivänä: ”Scott, sädetä meidät Britanniaan!”