Tässä artikkelissa käydään läpi brittiläisen yhtyeen Soft Cell kaikki studioalbumit levy levyltä.
Non-Stop Erotic Cabaret (1981)
Marc Almond ja Dave Ball tutustuivat Britannian Leedsin opiskelijapiireissä. Marc tunnettiin seudulla omintakeisena taideopiskelijana, kun taas Dave oli innostunut erilaisista musiikin tekemiseen liittyvistä teknisistä vempaimista. Toisin sanoen syntetisaattoreista. Nuorukaiset löivät hynttyyt yhteen ja alkoivat tehdä musiikkia duona.
Aluksi levy-yhtiöt eivät kiinnostuneet heidän demoistaan, mutta sinnikkään nuoren managerinalun Stevo Pearcen avustuksella he saivat kappaleensa Some Bizarre -levymerkin uusia kykyjä esittelevälle kokoelmalevylle. Some Bizarren takana oli maailmanlaajuinen Phonogram-yhtiö, jonka listoille Soft Cell signattiin.
Ensimmäinen kaksois-A-puoli-single ”A Man Can Get Lost”/”Memorabilia” floppasi listoilla, mutta varsinkin biisistä jälkimmäisestä muodostui pieni underground-piirien hitti. Singlen tuotti Daniel Miller, joka oli juuri perustanut oman Mute Records -levymerkkinsä. Miller oli myös tarjonnut Soft Cellille levytyssopimusta ja pian hän tekikin sopimuksen Depeche Moden kanssa.
Soft Cellin levy-yhtiö Some Bizarre oli valmis luovuttamaan jo tässä vaiheessa, mutta manageri sai heidät antamaan duolle vielä yhden mahdollisuuden. Toisena sinkkuna julkaistiin varmuuden vuoksi cover-kappale ”Tainted Love”, koska he eivät luottaneet 100-prosenttisesti omiin teoksiinsa.
”Tainted Loven” alkuperäinen esittäjä oli Gloria Jones, jonka levytys oli julkaistu vuonna 1965. Kappaleen säveltäjä Ed Cobb on varmasti myöhemmin nauranut matkalla pankkiin, jossa hän on kuitannut tililleen Soft Cellin version tekijänoikeuskorvaukset. Marc Almond onkin sadatellut, että osa niistä olisi kuulunut heille – niin uniikki ja erilainen Soft Cellin sovitus hänen mielestään on.
Mikä ikävintä, Soft Cell laittoi ajattelemattomuuksissaan myös ”Tainted Love” -singlen kääntöpuolelle cover-kappaleen. Siellä soi The Supremes -yhtyeen ”Where Did Our Love Go”. Näin ollen duo jäi ilman levymyynnin tekijänoikeuskorvauksia myös sen osalta.
Syyskuussa 1981 ”Tainted Love” nousi kaikkien yllätykseksi pikkuhiljaa Britannian listan ykköseksi. Kappaleesta tuli niin suuri menestys, että levy-yhtiö päätti satsata myös albumin tekemiseen ja sen tuottajaksi pestattiin Mike Thorne. Thorne oli eräänlainen Some Bizarren vakio-tuottaja, joka myöhemmin tuotti mm. Bronski Beat -yhtyeen esikoisen.
”Tainted Lovesta” tuli Soft Cellille samalla koko uran kivijalka, mutta myös rasite. Jossain vaiheessa Marc Almond alkoi vihata koko kappaletta ja kyllästyi laulamaan sitä. Mutta kuten niin monen muunkin artistin ja yhtyeen kohdalla muulloinkin, ei koskaan kannata hylätä lauluja joita yleisö rakastaa.
”Non-Stop Erotic Cabaret” syntyi kuudessa viikossa, koska biisimateriaalia oli valmiina runsaasti. Levylle valittiin vain parhaat demot päältä. Marc Almond on kertonut, että Thorne ja Ball uurastivat musiikkitaustojen parissa ja hän oli ”vain laulaja”. Niinpä Almondilla oli aikaa hummata New Yorkin yössä erilaisia päänsekoittajia nautiskellen. Elämäkertakirjassaan ”Tainted Life” laulajapoika luokittelee Soft Cell -albumit eri päihteiden vaikutuksen alaisina tehdyiksi. Esikoisalbumi on yhtyeen ”Ecstasy-levy” tuon ajan uuden trendikkään piristeen mukaan.
Ennen albumin julkaisua markkinoille saatettiin vielä uusi single ”Bedsitter”, joka nousi komeasti Britti-listalla neljänneksi. ”Non-Stop Erotic Cabaret” oli varmasti yllätys monille kepeitä hittejä janoaville faneille. Soft Cell osoittautui heti esikoislevyllään huomattavasti aikalaisiansa rosoisemmaksi tapaukseksi.
Albumi ammentaa tarinansa Lontoon Sohon syntisistä öistä, erilaisista perversioista ja teatraalisuudesta. Kappaleet kuten ”Seedy Films” tai ”Sex Dwarf” saivat kriitikoidenkin kulmakarvat kohoamaan. Sen sijaan albumin päättävä balladi ”Say Hello, Wave Goodbye” sykähdytti taas kaikessa tyylikkyydessään. Kappale julkaistiinkin albumin kolmantena singlenä tammikuussa 1982 ja se kohosi listalla kolmanneksi.
”Non-Stop Erotic Cabaret” oli korkeimmillaan Britannian albumilistalla sijalla viisi ja se myi platinaa eli yli 300.000 kappaletta. Almond kertoo olevansa levystä ylpeä, vaikka se tehtiinkin kiireessä. Hän olisi omien sanojensa mukaan voinut esimerkiksi ottaa lauluosuuksistaan useampia ottoja, mutta koska tuottaja Thorne ei niitä vaatinut, tyydyttiin niihin jotka levylle päätyivät.
Laulaja kertoo esimerkiksi, että klassisen ”Say Hello, Wave Goodbye” -kappaleen loppunuotit eivät mene täysin kohdalleen. Mutta kun hän vuonna 1991 teki kappaleesta uuden version hiottuine lauluosuuksineen, fanit eivät pitäneet kuulemastaan. Heidän mielestään pieni roso kuuluu biisiin ja tekee siitä juuri sen vuoksi ikivihreän.
Lue lisää: Soft Cellin albumista ”Non-Stop Erotic Cabaret”
Toukokuussa Soft Cell julkaisi kokonaan uuden singlen ”Torch”, joka ponnahti Britti-listalla peräti toiseksi. Kappale jäi kuitenkin ns. ”stand-alone”-singleksi eli sitä ei otettu mukaan duon seuraavalle pitkäsoitolle. Myöhemmin Almond onkin nauranut vahingoniloisesti itselleen, että kuka artisti on niin tyhmä ettei sisällytä TOP-2-hittiä albumille?
Soft Cell kulki muutenkin omia uraauurtavia latujaan. Elokuussa 1982 julkaistiin toinen uusi single ”What”, joka oli cover-versio Melinda Marxin vuoden 1965 soul-levytyksestä. Melinda on koomikko Groucho Marxin tytär. Tämäkin levytys nousi Britti-listalla kolmanneksi, joten duolla oli plakkarissaan viisi peräkkäistä TOP-5-hittiä.
”What” oli mukana myös Soft Cellin seuraavalla julkaisulla, joka oli jälleen yksi edelläkävijöistä. Yhtye nimittäin julkaisi kesällä remix-EP:n ”Non Stop Ecstatic Dancing”, joka sisälsi vain kuusi raitaa. Almond on kuitenkin todennut, että myös The Human League iski samoille apajille julkaistessaan remix-levyn samoihin aikoihin eli aivan uniikki tuote ei ollut kyseessä.
Levy oli tanssittavampi kuin esikoinen, muttei varsinaisesti kuitenkaan mikään klubihittikimara. Mukana olivat ensimmäiset julkaisut ”A Man Can Get Lost” ja ”Memorabilia”, joita ei kuultu esikoisalbumilla. Lisäksi levyltä löytyy ”Tainted Love”-singlen B-puoli ”Where Did Our Love Go”, mutta ei ”Tainted Love”-hittiä.
Ensimmäiseltä albumilta mukaan on hyväksytty albumiraidat ”Chips on My Shoulder” ja ”Sex Dwarf” uusina versioina. Tavallaan julkaisu tehtiin, koska Dave Ball halusi pienen hengähdystauon ja keskittyi tuoreeseen parisuhteeseensa. Marc Almond tahollaan piti itsensä kiireisenä toisen projektinsa Marc and the Mambas parissa. Ryhmittymä työsti tyystin Soft Cellista poikkeavaa musiikkia.
Soft Cellin ”Non Stop” -julkaisujen sarjan kruunasi ”Non-Stop Exotic Video Show” -videoalbumi, joka sisälsi varsin poikkitaiteellisia ja hämmentäviäkin musiikkivideoita lähes kaikista esikoislevyn kappaleista sekä muista sinkkubiiseistä, kuten ”Memorabilia”, ”Torch” ja ”What”.
The Art of Falling Apart (1983)
Soft Cell oli elänyt hektiset kaksi vuotta ja monessa käänteessä duon huhuttiin jo hajonneenkin. Jossain vaiheessa Marc Almond ehti kirjoittaa julkisuuteen jopa dramaattisen eläkkeellesiirtymisilmoituksen.
Dave Ballin kunnianhimo ajoi kuitenkin heidät jälleen New Yorkiin levyä työstämään ja tällä kertaa syntikkavelho keskittyi todenteolla luomaan uudenlaista saundia. Hän ei pitänyt esikoislevyn heppoiselta kuulostavia saundeja suuressa arvossa. Noihin aikoihin Marc Almondille maistuivat erilaiset päihteet ja tätä toista studioalbumia hän kutsuu elämäkerrassaan ”Kokaiini-levyksi”.
Suurin hypetys Soft Cellin ympärillä alkoi kuitenkin laantua ja uudet singlet ”Where the Heart Is” ja ”Numbers” eivät enää yltäneet TOP-20:een. Tästä huolimatta kokopitkä ”The Art of Falling Apart” nousi albumilistalla sijalle viisi. Kolmanneksi singlelohkaisuksi suunniteltu ”Forever the Same” kuitenkin hyllytettiin.
This Last Night in Sodom (1984)
Kolmatta levyä lähdettiin työstämään jo asetelmasta, että se jää Soft Cellin viimeiseksi. Almond ja Ball kokivat kuitenkin, että heillä on vielä sanottavaa. Dave Ball inhosi keikkailua ja erityisesti sitä, että hänen musiikkinsa ei kuulostanut livenä riittävän laadukkaalta. Marc Almondille taas lavalla esiintyminen oli henki ja elämä. Hän ei erityisemmin pitänyt studiossa hinkkaamisesta.
Dave Ball ei kuitenkaan halunnut enää tehdä yhteistyötä Mike Thornen kanssa, joka oli tuottanut Soft Cellin kaksi aiempaa albumia. Ball ja Almond tuottivat ”This Last Night in Sodom” -albumin itse. Dave Ball soitti käytännössä levylle kaiken. Ainoastaan Gary Barnaclen saksofonia kuultiin satunnaisten Marc Almondin kolistelemien percussioiden lisäksi. Maineikas studiopuhaltaja Barnacle myös keikkaili Soft Cellin kanssa noihin aikoihin. Dave Ballin vaimo Gini Ball lauloi taustoja.
Loppuvuodesta 1983 julkaistu ensimmäinen single ”Soul Inside” nousi Britanniassa listan sijalle 16. Lisäksi albumilta lohkaistiin toinen single ”Down in the Subway”, jonka korkein sijoitus listalla oli 24. Tätä albumia Almond kutsuu Soft Cellin ”Amfetamiini-levyksi”. Pitkäsoitto kohosi Brittien albumilistan sijalle 12.
Marc Almond oli julkaissut Marc and the Mambas -konklaavinsa kanssa jo kaksi albumia ja jo vuoden lokakuussa 1984 markkinoille pukattiin ensimmäinen sooloalbumi ”Vermin in Ermine”. Almond osoittautui tulevaisuudessakin varsin tuotteliaaksi julkaisujen suhteen, vaikkakaan määrä ei aina ole korvannut laatua. Osa julkaisuista tuntuu vähän hätäisesti toteutetuilta ja elämäkerrassaan hän itsekin myöntää sen avoimesti.
Soft Cell ei hajonnut mihinkään riitoihin, vaan Marc Almondin ja Dave Ballin tiet erkanivat hyvässä yhteisymmärryksessä. Molemmat osapuolet tajusivat, että heidän motiivinsa musiikintekemiseen ovat erilaiset. Extrovertti Almond nautti estradeista ja huomion keskipisteenä olosta, kun introvertti Ball taas oli enemmän kotonaan studion hämärissä. Dave Ball on teki hänkin Some Bizarrelle sooloalbumin ”In Strict Tempo” vuonna 1983 ja 1990-luvulta lähtien musiikkia syntyi The Grid -projektissa yhdessä Richard Norrisin kanssa.
Vuonna 1986 Some Bizarre julkaisi luonnollisesti kokoelmalevyn ”The Singles”, joka sisälsi kauniin kronologisesti kaikki Soft Cellin yksitoista singlejulkaisua ”Memorabiliasta” ”Down in the Subwayhin”. Vettä ei kuitenkaan ollut virrannut Thames-joessa vielä riittävästi ja Soft Cell -nostalgia ei käynyt kaupaksi. Kokoelman korkeimmaksi listasijoitukseksi jäi 58.
Sen sijaan, kun viisi vuotta vierähti, niin suurelle yleisölle kelpasi kymmenen vuoden tauon jälkeen jälleen ”Tainted Love”. Vuonna 1991 kokoelmaa ”Memorabilia – The Singles” varten Marc Almond äänitti suurimman osaksi duon takavuosien hiteistä uudelleen. Kiekkoa markkinoitiin 1991 vuoden versioilla sinkkubiiseistä ”Tainted Love ’91” ja ”Say Hello, Wave Goodbye ’91”.
Yhdentoista kappaleen joukkoon mahdutettiin myös kolme Marc Almondin soolohittiä, suurimpana Britannian listaykkönen ”Something’s Gotten Hold of My Heart” jonka hän oli levyttänyt hitin alkuperäisen esittäjän Gene Pitneyn kanssa vuonna 1989. Mukana oli myös Bronski Beat -yhtyeen kanssa tehty Donna Summer cover ”I Feel Love” joka nousi vuonna 1985 Britti-listan kolmoseksi.
Cruelty Without Beauty (2002)
Vuonna 2000 Marc Almond ja Dave Ball löivät jälleen hynttyyt yhteen pienimuotoiselle nostalgia-mini-kiertueelle. Yhdessä soittaminen ja laulaminen tuntui niin mukavalta, että vuonna 2001 he riensivät yhdessä myös studioon. Yhteistyö oli hedelmällistä ja lopputuloksena oli kokonainen albumillinen uutta musiikkia.
Ensimmäinen uusi single ”Monoculture” nousi Britannian listalla sijalle 52. Toisena sinkkuna lohkaistiin cover-versio The Four Seasons -yhtyeen kappaleesta ”The Night”, jota Soft Cell soitti livenä jo ennen ensimmäistä albumiaan. Itse asiassa ”The Night” oli tarkoitus julkaista toisena singlenä, mutta aivan viime metreillä he keksivätkin levyttää ”Tainted Loven”. Dave Ball kommentoi, että historia on osoittanut että he tekivät oikean valinnan vuonna 1981. ”The Night” sijoittui vuonna 2003 Britti-listalla sijalle 39.
Soft Cellin neljäs studioalbumi, ensimmäinen lähes kahteenkymmeneen vuoteen, ”Cruelty Without Beauty” ei osoittautunut myyntimenestykseksi ja levyn korkeimmaksi listasijoitukseksi kirjattiin 116. Duo lähti kuitenkin levyn tiimoilta Britannian kiertueelle ja konserteista on tallennettu yhtyeen ensimmäinen live-levy ”Live” julkaistiin lokakuussa 2003.
Pedanttina muusikkona tunnettu Dave Ball julkaisee myös mielellään monenlaisia versioita Soft Cell -arkistoistaan. Varhaisia demoja koottiin vuonna 2005 ”The Bedsit Tapes” -julkaisulle. Vuonna 2008 oli vuorossa erilaisia remix-versioita sisältänyt ”Heat: The Remixes” -tuplakokoelma.
30.9.2018 Soft Cell esiintyi Lontoon O2-Areenalla suuressa jäähyväiskonsertissa. Konserttia edelsi kaksi uutta levytystä ”Northern Lights” ja ”Guilty (Cos I Say You Are)”, jotka olivat mukana jälleen uudella kokoelmalevyllä ”Keychains & Snowstorms”. Levy julkaistiin tavanomaisena tuplakokoelmana sekä yhdeksän CD:n boxina, joka sisälsi huikean määrän arkistojen aarteita sekä DVD:n jolta löytyi mm. vuoden 1982 ”Non-Stop Exotic Video Show” kokonaisuudessaan.
Samoihin aikoihin julkaistiin myös live-albumi ja konsertti-DVD ”Say Hello, Wave Goodbye”. Vaikka konserttia markkinoitiin jäähyväisinä ja viimeisenä konserttina Britanniassa palasivat Almond ja Ball samalle estradille jälleen vuonna 2021 esikoisalbumin 40-vuotis juhlan kunniaksi.
Happiness Not Included (2022)
Kun kerran yhteys oli jälleen luotu, menivät miehet jälleen kerran myös studioon. Comeback on näemmä hyvä tehdä ainakin kerran kahdessakymmenessä vuodessa. Vuonna 2022 ilmestyi nimittäin Soft Cellin viides studioalbumi ja edellisestä oli vierähtänyt tasan 20 vuotta.
”Happiness Not Included” -pitkäsoittoa edelsi singlet ”Bruises on all my Illusions”, ”Nostalgia Machine” sekä yhdessä Pet Shop Boysin kanssa levytetty ”Purple Zone”. Singlejä ei noteerattu listoilla, mutta pitkäsoitto nousi Britannian listan sijalle seitsemän. Viimeksi duon studioalbumi oli komeillut kärkikymmenikössä vuonna 1983.
Lue lisää: Soft Cellin albumin ”Happiness Not Included” arvostelu
Soft Cellin diskografia on harvinaislaatuisen monimutkainen. Live-albumeja, erilaisia kokoelmia, deluxe-painoksia, remix-albumeja ja singlejä lukuisine eri versioineen on pukattu ilmoille huikea määrä, vaikka varsinaisesti uutta musiikkia sisältäviä studioalbumeja on reilun neljänkymmenen vuoden aikana julkaistu vain viisi kappaletta. Jäähyväisetkin on huikattu Hectorin ja Dannyn tapaan jo pariin otteeseen, mutta vieläkö Marc Almond ja Dave Ball sanovat kerran ”Hello” ennen kuin heiluttavat ”Goodbye”?
Kuuntele Retropopparin soittolistaa ”The Essential Soft Cell” Spotifyssa:
Lähteet:
Marc Almond: Tainted Life – The Autobiography (Pan Books 2000)
Non-Stop Erotic Cabaret deluxe-painos kansilehti
Wikipedia
Discogs
RETROPOPPARI 