PASI KOSTIAINEN: DINGO (Johnny Kniga 2026)
Tuleekohan joskus eteen hetki, että kaikki suomalaisen pop- ja rock-musiikin historiasta on kirjoitettu eikä enempää julkaistavaa tule. Ainakaan ennen kuin uuden sukupolven popparit tekevät lisää muisteltavaa. Sen verran runsaalta tuntuu valloillaan olevan elämäkertabuumin kirjatarjonta. Enpä usko, että malttavat olla julkaisematta, kun elämäkertoja väkerretään jo esimerkiksi 21-vuotiaasta Mirellasta joka on levyttänyt yhden albumin. Voisiko joku tehdä vaihteeksi dokumenttielokuvia takavuosien suomalaistähdistä. Nekin ovat maailmalla muotia, ainakin mitä kansainvälisestä tarjonnasta voi päätellä.
Nyt vuoronsa kirjan muodossa saa Dingo. Ei toki ensimmäistä kertaa, mutta mikäli tekijän omiin jälkisanoihin on uskominen, kyseessä on ensimmäinen ”kunnollinen Dingo-kirja”. Pasi Kostiaisen toimittama teos kantaa yksinkertaisesti nimeä ”Dingo”. Kirjan äänikirjana kuunneltuani ostan väitteen, että kyseessä on kunnon Dingo-kirja. Kyseessä onkin nimenomaan Dingo-kirja, joka kertoo tapahtumajärjestyksessä yhtyeen kaikki vaiheet aina tähän päivään asti. Kirjassa ei siis keskitytä yhtyeen biisintekijän ja laulusolistin Neumannin eikä muidenkaan bändin jäsenten yksityiselämään, muuten kuin niiltä osin kuin yksityiselämän tapahtumat vaikuttivat bändin toimintaan.
Tokihan sellaisiakin vaikuttimia riittää aina terveyshuolista päihdeongelmien kautta laulusolistin avioeroihin ja yhtyeen jäsenten välisiin ristiriitoihin. Eniten ehkä silti kummastutti Dingon tarinasta rönsyäminen kymmeniksi sivujuoniksi, joista osa ei suoranaisesti edes liittynyt bändiin. Kun yhtyeen meikkaavia jäseniä homoteltiin 1980-luvulla, intoutuu Kostiainen toviksi selvittämään homoseksuaalisuuden historiaa Suomessa. Lisäksi kaikista kirjaan lausuntonsa antaneista tai muuten siinä mainituista henkilöistä luonnehditaan kattavuudeltaan eritasoiset henkilökuvat. Esimerkiksi kun Dingo esiintyi vuonna 1984 Levyraati-ohjelmassa, jota pidetään yleisesti yhtyeen läpimurtona suuren yleisön tietoisuuteen, katsoo Kostiainen aiheelliseksi kertoa pitkästi ohjelman juontajan Jukka Virtasen uran vaiheista.
Sen sijaan pidin tarkkuudesta, jolla Kostiainen raportoi bändin vaiheista. Kirjassa luetellaan esimerkiksi useita markantarkkoja (myöhemmin euron) rahasummia, joiden voimasta asioita tapahtui. Esimerkiksi paljonko bändi nettosi per keikka pahamaineiselta jäähallikiertueelta tai mikä oli Dingon managerin Lasse Norreksen kuukausipalkka vuonna 1984 (aika paljon verrattuna omaani). Mukavaa oli myös se, että kun eri henkilöt muistelivat summien olleen erilaisia, sekin kerrottiin eikä luotettu vain sinisilmäisesti yhteen haastateltavaan mikä on usein tällaisten historiikkien helmasynti.
Jotenkin oletin, että ”Dingo” olisi keskittynyt yhtyeen 1980-luvun kultakauteen 1984-1986, mutta sain yllättyä iloisesti kun tarina jatkui ja jatkui aina vuoteen 2026 asti. Mielestäni oli osittaisesti pyyhkiytynyt, että bändihän tosiaan teki kokonaan uusia studioalbumeja myös 1990- ja 2000-luvuilla. Lukuisista eri kokoonpanoilla tapahtuneista comeback-keikoista puhumattakaan. Periaatteessahan Dingo ei koskaan hajonnut, vaikka se on pitänyt vuosien varrella monen mittaisia taukoja. Tänä päivänähän on Dingo varsin vahvasti olemassa ja keikkailee ahkerasti, vaikka alkuperäisestä kokoonpanosta mukana on Neumannin lisäksi enää kitaristi Jonttu Virta.
LUE LISÄÄ: Dingon albumista ”Nimeni on Dingo”
Kirjan jälkipuheissa todetaan suoraan, että kirjailija Kostiaista varoiteltiin etukäteen Neumannin hankalasta persoonasta. Idea uudesta kirjasta oli kuitenkin lähtöisin Neumannilta ja kustantaja Johnny Kniga pyysi nimenomaan Kostiaista sen tekemään. Neumann ei ollut hankala, vaan erittäin yhteistyökykyinen ja sen aistii myös kirjasta. Siinä kerrotaan yhtyeen vaiheet uskottavasti nousuineen ja laskuineen, ja Neumannkin myöntää olleensa toisinaan myös hankala. Dingon alkuperäisjäsenistä rumpali Juha ”Quuppa” Seittonen ja kosketinsoittaja Pete Nuotio sen sijaan pitänevät entistä bändikaveriaan edelleenkin hankalana, sillä he kieltäytyivät antamasta lausuntoja kirjaa varten, eivätkä halua olla Neumannin kanssa ”missään tekemisissä”.
Dingon ensimmäisellä albumilla ”Nimeni on Dingo” bassoa soittanut Jarkko Eve puolestaan riitaantui Neumannin kanssa jo vuonna 1984, mutta osallistui silti kirjan tekoon. Ehkä molemmat miehet olivat omalla tavallaan hankalia. Tosin herrat lienevät nykyään paremmissa väleissä, soittivathan he yhdessä Dingossa vuosina 2004-2008. Even jälkeen bassoon tarttunut Pepe Laaksonen kuoli vuonna 2024. Edesmenneistä Dingo-vaikuttajista manageri Lasse Norres ehti ennen poistumistaan vuonna 2025 antamaan runsaasti kommentteja kirjaa varten. Hänen mukanaoloaan ei kirjailija Kostiainen väsy kiittelemästä. Ilmeistä onkin, että miehet olivat ystäviä myös kirjanteon ulkopuolella. Lievä toisto vaivaa muutenkin joissakin kohdin kirjaa. Samoja asioita kerrataan eri yhteyksissä ja vieläpä melko samanlaisin sanankääntein.
”Dingo” -kirja puoltaa paikkaansa Dingo-historiassa ainakin siinä mielessä, että siitä löytyy kaikki oleellinen. Kostiainen on kahlannut läpi kaikki aiemmat Dingo-kirjat, Dingoon liittyvien henkilöiden omat elämäkerrat ja Suomi-rockia käsittelevät yleisteokset sekä runsaasti muutakin arkistomateriaalia ja jäsentänyt ne ansiokkaasti kronologiseen järjestykseen. Tuoreet henkilöhaastattelut täydentävät sopivasti arkistojen löytöjä, vaikka niiden tuoreutta korostetaan ehkä turhaan päivämäärillä. Tapa tekee kirjasta jotenkin liian ajankohtaisen, varsinaisen jälkipolville säilyvän historiankirjoituksen sijaan.
Toinen oleellinen puolustus Dingo-kirjan julkaisulle vuonna 2026 on tietenkin se, että nyt – 40 vuotta myöhemmin – pystymme paremmasta perspektiivistä arvioimaan Dingo-hysterian tai -ilmiön syitä. Siihen Kostiainen parhaan kykynsä mukaan pyrkiikin, mutta analyysi jää jotenkin kotikutoiseksi. Hän vetää rinnalle vertailuun mm. Topi Sorsakoski & Agents ja Leevi and the Leavings -kokoonpanot. Toistolta ei vältytä tässäkään kappaleessa, vaan sotavuodet, joista Dingon ilmestymisen aikaan oli 40 vuotta eli saman verran kuin Dingo-ilmiöstä on, mainitaan useaan otteeseen. Itse olisin ehkä jättänyt analysoinnit tekemättä ja kertonut vain faktat.
Musadiggaria kirja tyydytti kuitenkin monin tavoin. 1980-luvun ja miksei tuoreemmankin suomalaisen musabisneksen saloja avataan kiinnostavasti, mutta vielä enemmän olisin toivonut tarinaa itse levytetyn musiikin synnystä. Sitä oli mukana yllättävänkin vähän ja suurin osa siihen liittyvästi tekstistä oli ainakin allekirjoittaneelle entuudestaan muista lähteistä tuttua. Esimerkiksi Dingon menestyslevyt tuottaneen Pave Maijasen elämäkerrassa ”Elämän nälkä” käsitellään ensimmäisiä Dingo-levytyksiä melkein kattavammin. Loppulauselmana voin joka tapauksessa hyvällä omalla tunnolla todeta, että jos aiot lukea yhden Dingoa käsittelevän kirjan, lue tämä.
LUE LISÄÄ: Dingo-elokuvan ”Levoton Tuhkimo” arvostelu
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
Vastaa