TIMO KALEVI FORSS: JOUTSENLAULU – JUSSI HAKULISEN ELÄMÄKERTA (LIKE 2026)
Yö-yhtyeen läpimurtohitit säveltänyt ja sanoittanut Jussi Hakulinen sai oman elämäkertansa. Teoksen on kirjoittanut Timo Kalevi Forss, jonka tyyliin kuuluu enemmän tarkka musiikin analysointi, kuin varsinaisen yksityiselämän hahmottaminen. Musadiggarina osaankin arvostaa häntä tekijänä enemmän, kuin muusikoiden yksityiselämän toilailuihin keskittyvää elämäkerturia. Forssin aiemmista teoksista itselleni tuttuja ovat ainakin pari Leevi and the Leavingsiä käsittelevää kirjaa sekä Reino Helismaan ja The 69 Eyes -yhtyeen tarinat. Kuuntelin kirjan ”Joutsenlaulu – Jussi Hakulisen elämäkerta” (Like Kustannus 2026) äänikirjana, jonka Forss luki itse. Valitettavasti hän ei lukijana ole yhtä vakuuttava kuin kirjoittajana. Pariin otteeseen meinasin jättää kuuntelun kesken vain hänen monotonisen äänensä vuoksi.
Vallitsevan elämäkertabuumin aikakaudella kirjoja väännetään vaikka kenestä, mutta Jussi Hakulinen todellakin ansaitsee omansa. Vaikka ihan niin supermerkittävänä tekijänä en häntä pidäkään, kuten teoksessa useaan otteeseen korostetaan. Forssin mielestä Jussi Hakulinen on jopa yksi kaikkien aikojen merkityksellisimmistä suomalaisista rock-biisien tekijöistä. Lähdin oikein asiaa miettimään ja Yön kahden ensimmäisen albumin lisäksi mieleeni tuli vain myöhempien aikojen Yö-klassikko ”Rakkaus on lumivalkoinen”. Tälle korostetulle merkittävyydelle ei kirjan edetessäkään tahdo löytyä perusteita, vaan pikemminkin biisianalyyseissa toistuu fakta, että Hakulisen biisit jäivät vähäiselle huomiolle. Mikä ei tietenkään poista niiden mahdollista laadukkuutta.
LUE LISÄÄ: Yö-yhtyeen albumista ”Varietee”
Kaltaiseni tilastonikkari ilahtui pedantista käsittelytavasta, jossa jokainen Jussi Hakulisen säveltämä tai edes osittain säveltämä kappale käydään läpi ja kaikista niistä saadaan aikaiseksi jokin kommentti. Toisista pidempi ja toisista ohimenevämpi. Se kaikkein merkittävin teos, jonka mukaan koko kirja on nimettykin, saa luonnollisesti pisimmän analyysin. Jopa niin yksityiskohtaisen, että tilastonikkariakin alkaa vähän kyllöttää. Musiikin syntytarinat ovat aina innostaneet allekirjoittanutta ja niitä Forss on löytänyt ansiokkaasti, vaikka itse tekijä onkin poistunut keskuudestamme eikä siten ole päässyt itse kirjassa ääneen.
Jos saan yhden huomautuksen tehdä kaiken, niin Jussi Hakulinen on tehnyt vuoden 2010 albumilleen ”Tähtipölyä” kappaleen ”Rahat vai kolmipyörä”, jonka absurdilta kuulostavaa otsikon alkuperää Forss ei tiedä. Tahdon sivistää, että biisin nimi on tietenkin napattu klassisesta Carl Barksin Aku Ankka -tarinasta, jossa Aku osallistuu tietokilpailuun ja joutuu lopussa valitsemaan palkinnon rahatynnyrin ja kolmipyöräisen polkupyörän välillä. ”Tähtipölyä”, kuten käytännössä kaikki 1980-luvun jälkeen tehdyt Hakulisen sooloalbumit jäivät käytännössä vaille ostavaa yleisöä. Sen sijaan keikkarintamalla artisti sai aika ajoin jonkinasteista suosiota myös ilman Yö-yhtyettä.
Jussi Hakulisen rinnalle kirjan päähenkilöksi nousee Yö-yhtyeen keulahahmo Olli Lindholm, jonka sanoja lainataan kirjassa melkein yhtä paljon kuin Hakulisenkin. Myös Lindholm on poissa ja lainaukset ovat lähtöisin painetusta tai kuvatallenteille taltioituneesta arkistomateriaalista. Lindholmista on kirjoitettu useampikin kirja, joten lainattavaa riittää. Kiinnostavaksi elementiksi nousee Hakulisen ja Lindholmin väliset ristiriidat, välirikot ja sovut. Kuten kaikki suomirockia seuranneet tietävätkin, niitä riitti vuosien varrella. Ensimmäinen koitti vuonna 1985, kun Jussi Hakulinen päätti jättää Yö-yhtyeen ja ryhtyi soolouralle.
Soolourakin näytti alkuun hyvältä, kun Hakulisen ensimmäinen omaa nimeä kantanut soololevy ja sitä seurannut Kinsky-yhtyeen nimellä tehty albumi saivat kohtalaisen suosion. Sen jälkeen alkoi alamäki niin Hakulisella kuin ilman hänen sävellyksiään jääneellä Yöllä. Nostetta seurasi käytännössä vasta kun Lindholm otti 1990-luvun alussa hatun kauniisti käteensä ja pyysi Hakuliselta uusia kappaleita Yölle. Vaikka uusia Hakulisen säveltämiä isoja hittejä ei oikeastaan siunaantunutkaan ennen vuoden 2003 ”Rakkaus on lumivalkoinen” -laulua, antoivat hänen sävelmänsä uutta potkua Yön takkuilevalle taipaleelle. Kirjassa todetaan moneen kertaan Hakulisen äänellä, että hän koki laulunteon erityisen mieleiseksi, kun tiesi että ne päätyvät Olli Lindholmin laulettavaksi. Hakulinenhan ei kirjoittanut musiikkia paljoakaan muille kuin Yölle ja itselleen.
Yltäkylläisesti musiikintekemiseen liittyvää informaatiota sisältävän teoksen huonoksi puoleksi jää päähenkilönsä muun elämän vähäinen käsittely. Lisäksi äänikirjan kuulijana häiritsi turhan runsaat lainaukset laulujen sanoituksista. Typerältä kuulostavin äänenpainoin puhuttuina tekstit eivät sytyttäneet. Painettua kirjaa lukiessa olisin ohittanut ne ilman omantunnon kolkutusta. Hakulisen elämä ja persoona tulee tästä huolimatta jokseenkin riittävissä määrin esiin. Vaikka en paljon häntä koskevia juttuja ole aiemmin lukenutkaan, käsitys jotenkin hankalasta hahmosta on piirtynyt mieleeni. Tätä seikkaa ei kirjassakaan yritetä peitellä.
Toisaalta Jussi Hakulinen oli vahvojen periaatteiden mies, mutta toisaalta hänen itsepäisyytensä aiheutti hallaa lähinnä taiteilijalle itselleen. Joskus olisi ollut viisainta vain ottaa lusikka kouraan. Esimerkiksi viimeinen riita menestyksensä aallonharjalla ratsastaneen Yön eli Olli Lindholmin kanssa syntyi siitä, kun Hakulinen ei saanut esittää ”Kun nuoruus katoaa” -kappaletta bändin juhlakonsertissa. Lisäksi Hakulinen näyttäytyy jollain tapaa vainoharhaisena. ”Jussin perusajatus tuntui aina olevan se, että nyt häneltä viedään jotain”, sanoo Yö-yhtyeen kosketinsoittaja Mikko Kangasjärvikin kirjassa.
Parhaimmillaan kirja on alkupuolellaan, kun käydään läpi Yö-yhtyeen alkuvaiheet ja puolessavälissä teos muuttuu jollain tapaa luettelomaiseksi ja musafriikkikin alkaa pikku hiljaa leipiintyä jokseenkin turhanpäiväisten biisien analysointiin. Vaikka mikä minä olen sanomaan, mikä Hakulisen biiseistä on toista turhanpäiväisempi. Ajattelen asiaa ehkä laulujen tunnettavuuden kautta.
Forss listaa analyyseissaan myös esimerkiksi suoratoistopalveluiden kuuntelumääriä, jotka eivät hänen mukaansa kuitenkaan ole täysin vertailukelpoisia sävellysten legendaarisuuden mittarina, koska tuittupäinen biisinikkari poisti aikoinaan kappaleensa Spotifyn valikoimista. Tuoreessa muistissa on myös Vain elämää -ohjelmassa syntynyt kalabaliikki, kun Samu Haberin versioimaa ”Joutsenlaulua” ei saatu Hakulisen kiellosta johtuen julkaista missään.
Hakulisen elämää varjostaneet päihde-, perhe- ja (mielen)terveysongelmat käydään toki läpi, mutta ne jäävät loputtoman biisimateriaalin jalkoihin. Taiteilijan herkkyys tulee esiin vähän negatiivisessa valossa. Usein lukijana harmistuin hänen käytöksestään. Ihan tavalliselle ihmiselosta kiinnostuneelle tallaajalle en siis uskalla kirjaa lähteä suosittelemaan. Hakulisen elämään tutustuminen vaatii mielestäni kiinnostuksen musiikintekemistä tai yleisesti muusikkoutta kohtaan. Forssin tapa kirjoittaa on asiallinen ja huumoria tai itseironiaa on mukana niukanlaisesti. Kenties sekin kuvastaa, että Jussi Hakulinen oli vakava ihminen ja halusi tulla otetuksi erityisen vakavasti. Jussi Hakulinen poistui keskuudestamme elokuussa 2022 vain 57-vuotiaana. Hänet löydettiin kotinsa lattialta kitara sylissään.
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
Vastaa