BELINDA CARLISLE: ONCE UPON A TIME IN CALIFORNIA (Edsel 2025)
Tajusin juuri tänään, että en pidä cover-albumeista. Ilahduin kun huomasin, että Belinda Carlislelta on ilmestynyt uusi studioalbumi, mutta petyin saman tien kun huomasin että se koostuu kokonaan lainakappaleista. Tämä tuntuu nykyään olevan melko suosittu trendi. Eivätkö muusikot enää osaa säveltää uusia kappaleita? Vai onko tämä ”Vain elämää”?
Cover- ja teema-albumit ovat aina olleet mielestäni jonkinlaisia välitöitä, mutta tänä päivänä kun artisti tai yhtye julkaisee uuden pitkäsoiton kahdeksan vuoden tauon jälkeen – soisi sen sisältävän uutta musiikkia. Jäin oikein pohtimaan, miksi antipatiani cover-levyjä kohtaan on niin suurta. Yksittäiset onnistuneet cover-biisit ovat aina olleet paikallaan ja jopa tervetullut lisä monien esiintyjien katalogeihin. Mutta niihin pitää tuoda jotain uutta ja omaa. Kuten Pet Shop Boys pisti uusiksi ”Always on my Mind” ja ”Go West” -klassikot. Parhaassa tapauksessa uuden version luoja vetää vanhan kappaleen kokonaan omiin nimiinsä, kuten vaikkapa Heart teki ”Alone”-biisin kohdalla.
LUE LISÄÄ: 10 hittiä 1980-luvulta joiden et tiennyt olevan lainakappaleita
Silloin kun lähdetään levyttämään lainatavaraa albumimitassa, ollaan vaarallisilla vesillä. Monestihan artisti yrittää koota eri tekijöiden kappaleista jollain tapaa teemallisesti yhteneväisen uuden kokonaisuuden. Lopputuloksena on usein tasapaksuksi mankeloidut, sovituksellisesti toisiaan muistuttavat versiot tutuista sävelistä. Ja pahinta onkin, jos alkuperäisteokset ovat liian tuttuja. Marc Almond onnistui taannoin kohtuullisesti cover-albumin teossa levyttämällä pitkäsoitollisen suurelle yleisölle entuudestaan melko tuntemattomia raitoja. Lisäksi Almond tuotti Dana Gillespielle viime vuonna hienon cover-albumin.
LUE LISÄÄ: Arvostelu Dana Gillespien albumista ”First Love”
Belinda Carlisle ei onnistu tekemään samaa temppua. Ymmärrän mitä levyntekoon ryhtyessä on haettu, mutta motiivit jäävät silti vähän hämärän peittoon. Miksi nämä kappaleet on pitänyt levyttää? Kenelle tämä levy on tehty? Kuka tätä haluaa kuunnella? Kenties kyseessä on artistille itselleen tärkeä projekti. Kaliforniassa nuoruusvuotensa viettänyt Belinda Carlisle löysi musiikista elämälleen merkityksen ja suunnan jo teini-iässä, ja 19-vuotiaana hän oli matkalla kohti omaa uraa. Albumi onkin otsikoitu nostalgisesti ”Once Upon a Time in California”.
Belinda Carlisle tunnetaan parhaiten soolohitistään ”Heaven Is a Place on Earth” sekä ikonisen tyttöbändin The Go-Go’s keulakuvana. ”Once Upon a Time in California” on laulajattaren kahdeksas sooloalbumi ja ensimmäinen sitten vuoden 2017 ”Wilder Shores” -levyn. Uutuuden kymmenen kappaletta on Carlislen mukaan valittu tarkkaan ja kaikki kappaleet liittyvät tavalla tai toisella hänen omiin muistoihinsa Kaliforniasta ja nuoruuden ajoista. Levy on tietenkin äänitetty Los Angelesissa ja tuottajana toimi sama mies kuin kahdeksan vuotta sitten – Gabe Lopez.
LUE LISÄÄ: Belinda Carlislen albumista ”Heaven on Earth”
Valikoima on monipuolinen ja nostalginen, mutta kappaleet ovat tuttuja lähes kaikille – vähän liiankin tuttuja. Carlisle tulkitsee ne suurella sydämellä ja se onkin levyn parasta antia. Olen aina pitänyt hänen äänestään sekä siitä lämmöstä ja tavasta eläytyä tekstiin. Toisaalta kuuntelen mieluummin esimerkiksi Harry Nilssonin (tai Three Dog Night -yhtyeen myöhemmin hitiksi versioimaa) ”One” -kappaletta juuri Belindan laulamana. Siis jos ylipäätään haluaisin kuunnella juuri tuon laulun. Uusi sovitus mukailee kovin tarkkaan 1960-luvun vastaavaa ja kaiken kukkuraksi feidautuu oudosti ennen kuin kolme minuuttia tulee täyteen. Onko tällä haettua autenttista 60-lukulaista meininkiä?
Kun taas levyn avausraitana kuultava suosikkisäveltäjäni Burt Bacharachin legendaarinen Dionne Warwick -kappale ”Anyone Who Had a Heart” on sovituksena samasta vanerista veistetty. Carlislen versio suorastaan huutaa etsimään originaalin kuunteluun. Ainoa vivahdus vaadittuun mahtipontisuuteen on lauluraidassa. Parhaiten toimivat ehkäpä ne itselleni vähän tuntemattomammat kappaleet, kuten The Association -yhtyeeltä pihistetty ”Never My Love”.
Suorastaan harmittaa, kun lähes kaikki sovitukset on tehty kovin kevyesti. Ikään kuin asialla olisi joku risteilyaluksella musisoiva bulgarialainen cover-bändi. Jim Grocen ”Time in a Bottle” saa hienovaraisesti uusia sävyjä, kun alkuperäinen kitara on korvattu intiimimmän tunnelman luovalla pianolla. Väsynein valinta levylle on kiistatta Nilssonin puhki kulunut ”Everybody’s Talkin'”, mutta levy sentään päätetään mukavalla versiolla Marmaladen ”Reflections of My Life” -kappaleesta. Siinä on melodia, jonka jaksaa kuunnella kenen laulamana tahansa.
En pistä pahakseni, jos studioalbumilla on yksi tai vaikka parikin perustellusti valittua cover-versiota, mutta kokonainen levy tätä hissimatkan taustamusiikiksi paremmin istuvaa tuubaa on yhdeltä istumalta liikaa. Vaikka levyllä olisi kestoa vain nämä 35 minuuttia ja vaikka äänessä olisi Belinda Carlisle. Pari vuotta sitten Belinda Carlisle julkaisi viiden Diane Warrenin säveltämän popbiisin EP:n ”Kismet”. Siinä oli itua. Muutama biisi lisää ja tältä levyltä pari osuvaa poimintaa mukaan, niin olisimme saaneet mainion Belinda Carlislen -albumin. Ja jos pääsisin Belinda Carlislen keikalle, haluaisin kuulla ne hänen omat hittinsä!
Kappaleluettelo (ja alkuperäiset esittäjät):
- Anyone Who Had a Heart (Dionne Warwick)
- If You Could Read My Mind (Gordon Lightfoot)
- One (Harry Nilsson)
- Never My Love (The Association)
- The Air That I Breathe (The Hollies)
- Time in a Bottle (Jim Groce)
- Superstar (Carpenters)
- Everybody’s Talkin’ (Harry Nilsson)
- Get Together (The Youngbloods)
- Reflections of My Life (Marmalade)
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti