Pophistoria: Taco – Puttin’ on the Ritz / After eight (1982)

Kun Irving Berlin kirjoitti kappaleen ”Puttin’ on the Ritz” vuonna 1927 hän tuskin aavisti, minkälaisen klassikon tulikaan tehneeksi. Tarttuva korvamato soi seuraavat sata vuotta aina uusina sovituksina eikä yksinkertainen tarina vanhene koskaan. Kukapa ei haluaisi Ritz -loistohotelliin maailman kerman keskuuteen nauttimaan vauraan väestön etuoikeuksista.

”Puttin’ on the Ritz” ehti soida lukuisissa elokuvissa ja musikaaleissa, ja sen levytti liuta artisteja Fred Astairesta Judy Garlandiin, ennen kuin hollantilainen Taco keksi tehdä kappaleesta 1980-luvun syntetisaattoriversion. Version, josta tuli kaikkein suosituin ja myydyin.

Taco Ockerse syntyi 21.7.1955 Jakartassa, Indonesiassa musikaaliseen perheeseen. Hänen vanhempiensa juuret olivat Alankomaissa, mutta he työskentelivät pienessä siirtokunnassa. Kotona soi aina jazz ja swing. Sitä kautta amerikkalainen musiikki tuli Tacolle tutuksi. Myöhemmin perhe muutti Singaporeen, jossa Taco kävi amerikkalaista koulua. Hollantilainen kulttuuri jäi vieraaksi ja hän tunsi itsensä englanniksi ajattelevaksi amerikkalaiseksi. Kunnes perhe muutti jälleen, nyt määränpäänä oli Saksan Hampuri.

Tulevaisuuden suunnitelmat eivät olleet Tacolle päivänselvät, mutta isä suositteli eloisalle vesalleen kouluttautumista näyttelijäksi. Opittuaan hieman saksan kieltä, hän näyttelikin teatterissa pienissä avustajan rooleissa. Taco tienasi hieman rahaa ja opiskeli teatteria ja tanssia. Nuorukainen sanoi olleensa naivi, mutta samalla kunnianhimoinen. Hänelle kelpasi rooli kuin rooli, kunhan vain sai olla esillä.

Vapaahetkinään Taco hengaili musiikkiklubeilla ja tutustui Hampurin muusikkopiireihin. Pian hän huomasi olevansa studioilla laulamassa taustoja erinäisille äänitteille. Piirit olivat pienet ja sana laulutaitoisesta miehestä kiiri nopeasti eteenpäin. Hän sai ensimmäisen levytyssopimuksensa ja levytti levy-yhtiön vaatimuksesta kaksi saksankielistä schlager-singleä. Ensimmäinen ”Keiner Gewinnt” oli cover-versio Elton Johnin ”Nobody wins” -kappaleesta. Kappaleella ”Träume brauchen Zeit” Taco osallistui Saksan euroviisukarsintoihin vuonna 1981. Huikeista tanssiliikkeistä huolimatta hän sijoittui kisan viimeiseksi. Taco ei kokenut tyyliä omakseen, joten hän purki levytyssopimuksen. Hänen ystävänsä pitivät miestä hulluna.

1980-luvun alussa disco-aikakausi oli tullut tiensä päähän, mutta monimuotoisempi tanssi- ja pop-musiikki valtasi alaa syntetisaattoreineen. Taco huomasi uuden aallon saapuneen ja ymmärsi, että kukaan ei vielä yhdistellyt vanhan maailman elementtejä uuteen tyyliin. Hän yritti löytää yhteistyökumppaneita, mutta kukaan ei oikein ollut kiinnostunut. Lopulta Taco törmäsi klubilla brittiläiseen David Parkeriin, joka tuntui hiffaavan mistä olisi kyse. Parker puolestaan tunsi Werner Langin Peer-Southern -kustannusyhtiöstä. Kolmikko istui alas keskustelemaan konseptista.

Parker soitti pienessä kotistudiossaan Casiolla Irving Berlinin ”Puttin’ on the Ritzia” ja kaikki innostuivat. He päättivät luoda klassikkoon kokonaan uuden taustan testailemalla erilaisia saundeja. Steppausosa äänitettiin oikeasta tanssista, jossa Taco koreografiystävänsä kanssa naputteli steppikengillä lattiaan. Lisäksi Tacolla oli idea, jossa kappaleen loppuun lisättäisiin melodianpätkiä muista 1920-luvun klassikoista, mutta Berlinin perikunta kielsi muiden sävelteosten yhdistämisen maestron sävelmiin. Niinpä lopun medleyhin tuli pätkiä Irving Berlinin muista sävellyksistä, kuten ”White christmas” ja ”Alexander’s ragtime band”.

Toiveet olivat Tacolla korkealla. Joko hän nyt viimeinen saisi haluamansa tilaisuuden. Taco tunsi hieman yli 25-vuotiaana saavansa ikään kuin viimeisen mahdollisuuden. Hän muutti imagonsa täysin, jotta uutta Tacoa ei rinnastettaisi aikaisempiin epäonnistuneisiin yrityksiin. Tilalle tulivat meikatut kasvot, geelillä suitut hiukset ja vaatteet Chicago show-tyyliin. Taco olisi halunnut vaihtaa myös taiteilijanimensä, mutta hänen ystävänsä sai käännettyä hänen päänsä.

”Puttin’ on the Ritz” ei vain tuntunut kelpaavan kenellekään. Taco ehti jo ajatella kaiken olevan ohi ja hylkäyksien olevan hänen elämäntarinansa. David Parkerilla oli kuitenkin kustannussopimus RCA-levy-yhtiön kanssa ja kerran he juottivat paikallisen levy-yhtiö-pampun humalaan. Parkerilla oli toisia artisteja, jotka RCA halusi ja hän kiristi heitä ottamaan Tacon ikään kuin kylkiäisenä. Vuosia myöhemmin Taco nauraa, että ”Ei kovin glamoröösi tarina”.

”Puttin’ on the Ritz” -single julkaistiin, mutta levyt eivät näyttäneet liikahtaneen kaupoista mihinkään. RCA ei tietenkään käyttänyt (Saksan) markkaakaan markkinointiin, koska he eivät alun perinkään olleet kiinnostuneita Tacosta. RCA:lla työskenteli muuan Tacon ystävä, jonka mielestä oli sääli että hyvä levy painuisi unohduksiin. Niinpä Taco päätti lähteä omalla kustannuksellaan promoamaan singleä ympäri Saksaa suuren musiikkikauppaketjun liikkeisiin. Eräänkin myymälän näyteikkunassa Taco esitti pantomiimia ”Puttin’ on the Ritzin” soidessa kaiuttimista. Suuri työ ei kuitenkaan sekään tahtonut tuottaa tuloksia, eivätkä kiekot edelleenkään menneet kuumille kiville.

Taco ajatteli pelin olevan menetetty ja hän meni osa-aikatöihin isänsä omistamaan vaateputiikkiin. Eräänä päivänä myymälän puhelin soi ja langan toisessa päässä pyydettiin Tacoa tulemaan Ruotsiin markkinoimaan singleä. Saatuaan auki loksahtaneet leukansa taas sijoilleen, hän suostui oitis tarjoukseen. Tukholman lentokentällä odotti limusiini ja Taco oletti Liberacen saapuneen samalla lennolla. Kuljetus oli kuitenkin häntä varten ja farkkuihin sonnustautunut artisti pujahti autoon. Tacolla ei ollut aavistustakaan, että ”Puttin’ on the Ritz” oli lähtenyt myymään Ruotsissa. Hän pohti vain kuumeisesti, mitä hän voisi tehdä uransa hyväksi. Kataloogissa oli vain yksi 7-tuumainen single eli kaksi biisiä, ”Puttin’ on the Ritz” ja B-puolelle levytetty toinen Irving Berlin -sävellys ”Cheek to cheek”.

Illalla Taco esiintyi tukholmalaisessa yökerhossa ja joutui laulamaan ”Puttin’ on the Ritzin” ainakin viisi kertaa. Hänelle kerrottiin, että single on Ruotsin listan ykkönen ja paikallisen RCA-yhtiön edustajat kertoivat että levy pelasti heidän yhtiönsä. Ruotsissa Tacoa vietiin kuin pässiä narussa promotilaisuudesta toiseen, radioon, lehtiin ja televisioon. Kun samaan aikaan Saksassa ei tapahtunut yhtikäs mitään.

Ruotsin RCA vaati singlemenestyksen jatkoksi albumia ja mielellään nopeasti. Tacolla ja David Parkerilla oli suurinpiirtein kaksi viikkoa aikaa saada pitkäsoiton materiaalit kasaan. Jo lentokoneessa paluumatkalla Saksaan Taco kirjasi ylös käyttökelpoisia ideoita. Toiseksi singleksi valikoitui oikeutetusti toinen klassikko ”Singin’ in the rain”, johon veden lorinaa äänitettiin Tacon omasta suihkusta. Noin puolet albumin kappaleista oli Tacon ja Parkerin alkuperäistä materiaalia.

Lopulta Saksan RCA ymmärsi, miten iso juttu Taco oli Skandinaviassa. Ruotsin lisäksi ”Puttin’ on the Ritz” nousi Suomen listan ykköseksi marraskuussa 1982. Saksalainen emoyhtiö laittoi lisää rahaa markkinointiin ja maksoi myös albumin tekoon liittyvät kustannukset. Levy julkaistiin nimellä ”After eight”, mutta myöhemmin se nimettiin kuluttajaystävällisemmin albumin suurimman hitin mukaan ”Puttin’ on the Ritz”. Myös pitkäsoitto nousi Suomen listan kärkeen ja myi kultalevyyn oikeuttavat 25.000 kappaletta.

Taco teki töitä yötä päivää. Hauskanpitoon ja rentoon menoon tottuneelle kaverille tulevat pari vuotta olivat rankkoja. Hän oli päässyt asemaan, jota oli tavoitellut ja päätti keskittyä siihen täysillä. Keskity! Älä sairastu! Lopulta hän ei enää muistanut, mitä sana ”vapaapäivä” tarkoitti. Seuraavaksi oli valloitettava vielä Yhdysvaltojen markkinat. Amerikan RCA:ta ei ”Puttin’ on the Ritz” kiinnostanut, mutta kun levy nousi Kanadan listan sijalle kaksi ja myi siellä kultaa, alkoi kiinnostus herätä. Amerikan levy-yhtiössä ymmärrettiin, että kun ihmiset käyvät ostamassa levyn Kanadasta, he häviävät silkkoja dollareita. Lopulta single julkaistiin ja korkeimmillaan se oli Billboard-listan sijalla neljä ja myi yksin Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta.

Levy-yhtiö jatkoi ”After eight” -albumin lypsämistä ja eri markkina-alueilla julkaistiin singlenä myös ”Puttin’ on the Ritz” -singlen alkuperäinen kääntöpuoli ”Cheek to cheek”. Koska levy menestyi eri puolilla maailmaa eri aikoina ja Tacon piti kiireisenä sen markkinointi, viivästyi myös kakkosalbumin tekeminen. Taco ei ajatellut tekevänsä samaa juttua uudelleen, mutta levy-yhtiö ei taaskaan antanut vaihtoehtoja. Toinen LP ”Let’s face the music” noudatteli pitkälti esikoisen linjaa. Nimikkokappaleeksi lohkaistu single löytyi jälleen Fred Astairen ohjelmistosta.

Uudenlaista Tacoa tarjoilivat singlet ”Under my tight skin” ja ”Superphysical resurrection”, mutta niitä ei otettu mukaan albumille. Ennen pitkää ”Puttin’ on the Ritz” -hysteria alkoi haalistua, eikä Taco löytänyt sille yhtä vahvaa seuraajaa. Töitä musiikin parissa on kuitenkin riittänyt ja uusia kappaleita on julkaistu aina viime vuosiin asti. Tietenkin myös retro-konsertit haluavat Tacon repertuaariinsa ja artisti esittää hittiään mielellään. Pääsääntöisesti Taco kuitenkin haluaa elää tässä päivässä, eikä haikaile menneeseen. Ei vaikka erilaiset televisio-ohjelmat, joiden konseptina on ”Missä hän on nyt?” tai ”Vieläkö hän elää?” tyyppiset pohdinnat ottaisivat myös mielellään Tacon vieraakseen. Taco jätti persoonallisella tyylillään omintakeisen jälkensä 1980-luvun pophistoriaan.

Kappaleluettelo:

1. Singin’ in the rain
2. Tribute to Tino
3. Puttin’ on the Ritz
4. I should care
5. Carmelia
6. La vie en rose
7. Cheek to cheek
8. After eight
9. Livin’ in my dreamworld
10. Encore (Sweet gipsy rose)
11. Thanks a million

Lähteet:
James Arena: Stars of 80s dance pop (Author house 2015)
Wikipedia
Discogs
Suomen listalevyt