GARY NUMAN: RESURRECTION, 85 min, K-7, YLE Areena
Ohjaus: Randall Wright
Gary Numan ponnahti kaikkien yllätykseksi supersuosioon Britanniassa 1970-luvun lopulla. Hän yllätti myös itsensä. Vuonna 2022 valmistuneessa dokumentissa ”Gary Numan: Resurrection” hän kertoo omistaneensa syntetisaattorin muutaman kuukauden ja oli yhtäkkiä vuonna 1979 listaykkösenä sekä single- että albumilistalla. Aika oli kaiketi otollinen uuden ajan konemusiikille, mutta pian Gary sai tuta myös supersuosion varjopuolet. Ilkeänä tunnettu Britti-lehdistö moukaroi tuoretta listajyrää kaikilta mahdollisilta kanteilta. Kolmen peräkkäisen kultaa myyneen ykkösalbumin ”Replicas” (1979), ”The pleasure principle” (1979) ja ”Telekon” (1980) jälkeen Gary oli täysin piipussa. Media kritisoi kovaa paitsi artistin lahjakkuutta, myös konemusiikkia yleensä. The Human league ja Depeche mode nostelivat vasta sekvenssereitään esille tehtaan pahvilaatikoista. Gary Numan oli todellinen uranuurtaja.
Suosion vuodet huipentuivat vuonna 1981 Wembleyllä pidettyihin jättikonsertteihin, joiden päätteeksi Gary ilmoitti suurieleisesti lopettavansa uransa. Päätös kesti tasan yhtä kauan, kuin artistilla kesti kävellä estradilta takahuoneeseen. Hänen halunsa tehdä uutta musiikkia ei ollut kadonnut mihinkään, vaikka julkisuuden valokeila killittikin inhottavan häikäisevästi miestä silmiin. Dokumentti alkaa jäähyväiskonserteista ja Gary toteaa dramaattisen ilmoituksen olleen hänen uransa suurin virhe. Hän pohtii, että olisi vain pitänyt pitää pieni tauko, vetää henkeä ilman suurta julistusta. Sen jälkeen Gary on pitänyt ainoana tavoitteenaan päästä jonain päivänä takaisin Wembleylle konsertoimaan. Ikään kuin korjaamaan neljän vuosikymmenen takainen virhe.
Uutta musiikkia ilmestyi jo heti seuraavana vuonna 1981 ”Dance” -albumin muodossa. Se, kuten vuotta myöhemmin ilmestynyt ”I, assassin” nousivat nekin vielä Britannian albumilistan topteniin, mutta sen jälkeen listasijoitukset alkoivat taantua. Luomisvimma ei sen sijaan taantunut piiruakaan, vaan uutta musiikkia on syntynyt tasaiseen tahtiin aina näihin päiviin asti. Dokumentin yksi mielenkiintoisista anneista on Gary Numan työskentelemässä upeassa kotistudiossaan ja esittelemässä musiikkinsa syntyvaiheita. Kuinka paljon aikaa ja vaivaa hän näkee esimerkiksi uusien äänien etsimiseen. Garyn saundit eivät todellakaan löydy Casion tehtaalla asennetusta valmiista äänikirjastosta. Konemusiikin pioneeri on lisäksi myös imagoleikittelyn edelläkävijä ja jokainen albumi on paketoitu kokonaisuus ulkoista tyyliä myöten.
Gary Numanin kappaleet saattavat ehkä perehtymättömään korvaan kuulostaa toistensa kaltaisilta ja hänen naukuva lauluäänensäkin varmasti jakaa mielipiteet, mutta samalla musiikki kestää syvempää tutustumista. Kannattaa keskittyä myös lyriikoihin, jotka taiteilijan itsensä mukaan syntyvät usein helpostikin. Gary on niin vimmainen uuden luomisessa, ettei mielellään soittaisi konserteissaan edes vanhoja ykköshittejään kuten ”Cars” tai ”Are friends electric?”. Kuka niitä muka kaipaa? Hänen vaimonsa joutuu vakuuttelemaan, että miehen fanit rakastavat niitä ja ne ovat osa Gary Numanin perintöä. Ulkoisesti etäisen ja kovan imagon takana on epävarma mies, jolla on diagnosoitu aspergerin syndrooma ja jota hurja itsekriittisyys kaihertaa.
Gary Numan on toiminut suunnannäyttäjänä ja esikuvana monille konemusiikin tekijöille. Heistä dokumentissa ääneen pääsevät ainakin Nine inch nailsin Trent Reznor ja Jean-Michel Jarre. Gary itse osoittautuu monella tapaa erittäin syvällisesti ajattelevaksi persoonaksi, jonka mietteitä maailmanmenosta kuuntelee melkein kuin Dalai Laman suurina elämänviisauksina. Elokuvaa voi suositella katsottavaksi kaikille, jotka haluavat tutustua hienoon persoonaan vaikka metalliselta saundaava konemusiikki ei olisikaan se omin juttu. Gary Numan on lihaa ja verta, isosti elävä ja tunteva ihminen.
Nykyään kuusikymppinen Numan osoittautuu yllättäen kotioloissa huumorintajuiseksi ja erittäin perhekeskeiseksi setämieheksi. Myös hänen tyttärensä Persia, Raven ja Echo ovat musikaalisia. Garyn perheenjäsenet ovat samalla hänen suurimmat faninsa. Tarinan mukaan lasten äiti ja Garyn vaimo Gemma päätti 11-vuotiaana Gary Numanin superfanina, että jonain päivänä hänestä tulee idolinsa puoliso. Haave toteutui ja vuonna 1997 he avioituivat. Liitto on osoittautunut rakkauden täyteiseksi ja kestäväksi ja Gemma onkin miehensä paras tukihenkilö epävarmuuden hetkellä. Sellainen koittaa dokumentin lopussa, kun Gary pääsee vihdoin palaamaan Wembleylle konsertoimaan ja ramppikuume iskee yllättäen. Se rakkaus ja yhteishenki, joka pariskunnan välillä vallitsee, saa paatuneimmankin mustaan pukeutuvan industrial-fanin herkistymään.
KUUNTELE RETROPOPIN SOITTOLISTAA ”GARY NUMAN FOR BEGINNERS” SPOTIFYSSA
RETROPOP 
Vastaa