THE SPARKS BROTHERS, 140 min, S, Netflix
Ohjaus: Edgar Wright
Miten yksi bändi voi olla samaan aikaan menestynyt, aliarvostettu, vaikutusvaltainen ja unohdettu? ”The Sparks Brothers” on musiikillinen matka viiden ihmeellisen vuosikymmenen läpi veljesten Ron ja Russell Mael kanssa. Näin kuvaillaan YouTubessa Sparksista kertovan dokumenttielokuvan trailerin esittelytekstissä. Sparks on todentotta bändi, jonka voit etsiä Wikipediasta etkä tiedä heistä yhtään mitään! Näin toteaa itse elokuvaan haastateltu pitkäaikainen Sparks-fani Julia Marcus. Ääneen pääsee hänen lisäkseen huima liuta haastateltavia aina Sex Pistolsien Steve Jonesista Duran duranin Nick Rhodesiin ja John Tayloriin, Red hot chili peppersien Fleasta Jane Wiedliniin ja Vince Clarkesta Giorgio Moroderin kautta tuntemattomampiin nimiin. Hauskimmat kommentit tulevat kuitenkin veljeksiltä itseltään. Itseironiaa ei ole säästelty.
Itsekin täytyy tunnustaa etten näköjään tiennyt Sparkseista paljoakaan. Kaltaiseni kasarin lapsi on tietenkin törmännyt bändiin eri yhteyksissä aina aika ajoin, mutta jotenkin se tarkempi tutustuminen jäi aina tekemättä. En tiennyt sitäkään, että Maelin veljekset ovat kotoisin Kaliforniasta. Sen verran eurooppalaiselta he ovat aina korviini kuulostaneet. Tai kuulostivat ainakin 1980-luvulla. Ja Euroopassa he löivätkin läpi isommin. Elokuvassa käydään läpi kronologisen tarkasti kaikki alkaen kokeellisista amerikkalaisista art-rock-projekteista läpimurtohitteihin Isossa-Britanniassa. Niiden kautta edetään outoihin elokuvaunelmiin, joista osa toteutui ja osa ei, sekä järjettömän haastavaan konserttikiertueeseen jossa he soittivat uransa 21 ensimmäistä albumia kokonaisuudessaan livenä 21:nä peräkkäisenä iltana.
Dokumentin ohjaaja Edgar Wright on niittänyt mainetta mm. elokuvien ”Shaun of the dead” (2004), ”Scott Pilgrim vs. The World” (2010), ”Baby driver” (2017) ja aivan viimeksi ”Last night in Soho” (2021) ohjaajana. Hänen energinen tyylinsä pitää dokumentin otteessaan koko sen lähes kaksi ja puolituntisen kestonsa ajan. Hän on tutkinut perusteellisesti Sparksin arkeologiaa, ja mikä parasta, onnistuu sekä purkamaan että säilyttämään sen huolellisesti viljellyn mystisen ilmapiirin, joka ympäröi kaksikkoa. Katsojalle jää silti mahdollisuus ikäänkuin löytää Sparks uudelleen tai jopa ensimmäistä kertaa. Samalla tekijät heittelevät ”oikeita tai vääriä” tärppejä, joissa katsoja jää ihmettelemään, onko koko juttu vain hieno fiktio. Kaikki huipentuu lopputekstien välissä veljesten luettelemaan kymmeneen ”Sparks-faktaan”, joita et taatusti tiennyt aiemmin. Etkä tiedä sen jälkeenkään, olivatko ne totta.
Sparksin varsinainen läpimurto tapahtui 1970-luvun puolivälissä, vaikka he olivat levyttäneet jo vuonna 1969. Yhtye pääsi esittämään Britannian Top of the pops -ohjelmaan intensiivisen hittinsä ”This town ain’t big enough for both of us”. He aiheuttivat jännitystä ja hämmennystä ulkonäöllään. Onko tuo käärmemäinen laulaja poika vai tyttö? Mitä kieltä he laulavat? Ja miksi Charlie Chaplin soittaa koskettimia? Legendan mukaan John Lennon soitti Ringo Starrille kertoakseen, että Marc Bolan esiintyi televisiossa Adolf Hitlerin kanssa. Chaplinilla ja Hitlerillä viitattiin tietenkin Ron Maelin tuonaikaiseen viiksityyliin. Tämä, kuten monet muutkin dokumentin kohtaukset, on herätetty eloon animaattori Joseph Wallacen hauskoilla väliklipeillä. Wallace toteutti myös Sparksin vuoden 2017 singlen ”Edith Piaf (Said It Better Than Me)” musiikkivideossa, jossa hän sekoittaa stop-motion-nukketeatteria paperikollaasileikkauksiin. Dokumentissa maestro osaltaan varmistaa, että Wrightin elokuva pysyy yhtä elokuvallisena kuin sen kohteetkin.
Maelit olivat pitkään kuvitelleet itsensä myös teatterin ja elokuvan tekijöinä pelkän popmusiikin tekemisen lisäksi, mikä antaa Wrightille siistin läpimenolinjan yhdistää Sparksin kappaleet elokuvallisuuteen. Opiskeluaikoinaan Russell Mael oli tehnyt myös elokuvan, josta hän dokumentissa toteaa ettei se välttämättä ollut kovin hyvä. Johon aina teräväkielinen Ron kommentoi ”Älä ole turhan vaatimaton” ja nauraa rempseästi päälle. Maelien villit elokuvaprojektit käydään nekin läpi pieetillä. Milloin niihin on liittynyt Jacques Tati, milloin japanilainen Manga ja milloin Tim Burton. Yksi toteutunut elokuva oli, kun Sparks esiintyi omana itsenään katastrofielokuvassa ”Rollercoaster” (1977), jota Ron Mael luonnehtii katastrofiksi kaikin puolin. Viimein vuonna 2021 valmistui musiikillinen elokuva ”Annette”, jonka Maelit kirjoittivat ja sävelsivät. Sen ohjasi Leos Carax ja pääosissa nähdään Adam Driver ja Marion Cotillard.
Dokumentti luo live-esitysten ja musiikkivideoiden myötä kattavan kattauksen Sparksin mittavan monipuolisesta tuotannosta. Huomion saavat useat poikkitaiteelliset ratkaisut niin videoissa kuin vaikkapa levyjenkansissa. Mikään ei ole veljeksille pyhää. Sparks ei ole koskaan kumarrellut mihinkään suuntaan. Menestyksensä korkeimmalla aallonharjallakin he ovat tehneet, mikä tuntuu hyvältä. Eivät esimerkiksi etsineet uutta hittiä edellisen jatkoksi. Pudotuksiakin on siis koettu, mutta aina on jatkettu sinnikkäästi eteenpäin valitulla tiellä. 1990-luvun alussa he pitivät levytyksissään pisimmän taukonsa ja sieltä parrasvaloihin palattuaan, nuorempi toimittajapolvi syytti heidän matkivan tyyliään esimerkiksi Erasurelta tai Pet shop boysilta. Bändeiltä, joiden esikuvina he itse olivat aikoinaan olleet. Erasuren Vince Clarke kertoo olevansa Sparksille velkaa kaikesta mitä on tehnyt, kun taas Pet shop boysin Neil Tennant kuulemma jopa tuohtui toimittajan kysyessä, miksi he eivät koskaan puhu Sparksista.
74- ja 77-vuotiaat veljekset ovat edelleen aktiivisia ja luovia. Uusi albumi on valmiina toukokuiseen julkaisuun ja se on järjestyksessään 26:s. Levyn nimikkokappale ”The girl is crying in her latte” on jo julkaistu singlenä ja musiikkivideona. Videolla Sparksin tanssii kaksinkertainen Oscar-voittaja Cate Blanchett, joka oli jälleen tänä keväänä kahdeksannen kerran ehdolla palkinnon saajaksi. ”The Sparks brothers” -dokumentti tekee ainakin allekirjoittaneelle sen, minkä jokaisen erinomaisen bändidokumentin toivoisi tekevän. Kertoo yhtyeestä asioita, joita et tiennyt aikaisemmin. Lisäksi minusta se teki Sparks-fanin, jollainen en edes tiennyt olevani. Suosittelen jokaista oitis katsomaan elokuvan, ihan vaikkapa elokuvallisten ansioiden vuoksi. Sinun ei tarvitse rakastua Sparksin musiikkiin tai huumoriin, mutta niillekin kannattaa antaa mahdollisuus. Yksi oivallinen tapa siihen on vaikkapa etsiä Spotify-suoratoistopalvelusta kuunteluun ”Sparks for beginners” -soittolista, joka sisältää reilut kaksi tuntia täyttä tykitystä.
LINKKI SPOTIFY-SOITTOLISTAAN ”SPARKS FOR BEGINNERS”
RETROPOP 
Vastaa