Elokuva-arvio: Houston we have a problem – Whitney Houstonin elämää käsittelevä elokuva ei ole täysin ongelmaton

I WANNA DANCE: THE WHITNEY HOUSTON MOVIE. 145 min. K12
Ohjaus: Kasi Lemmons
Käsikirjoitus: Anthony McCarten
Pääosissa: Naomie Ackie, Stanley Tucci, Nafessa Williams, Tamara Tunie, Clarke Peters, Ashton Sanders

Vuonna 2012 menehtynyt Whitney Houston sai oman elämäkertaelokuvansa ”I wanna dance with somebody”, jota tosin Suomessa markkinoidaan alleviivammin nimellä ”I wanna dance: The Whitney Houston movie”. Jos joku ei tähden megahittiä sattuisi täällä muistamaan. Alkuperäinen otsikko on itse asiassa aika osuva ja sinänsä ehkä hieman yhdentekevältä kuulostavan popkappaleen nimessä on syvällisempi merkitys, kuten elokuvassakin selviää. Vaikka Whitney ei itse kirjoittanutkaan laulujaan, hän halusi aina että kappaleiden sanoituksissa on sisältöä ja tulkittavaa. Kasi Lemmonsin ohjaaman elokuvan pääroolissa esiintyy Whitney Houstonin ääni.

Elokuvaa markkinoidaan vahvasti neljän vuoden takaisen Freddie Mercury -leffan ”Bohemian rhapsody” käsikirjoittajan Anthony McCartenin nimellä, mikä ei mielestäni ole se myyvin juttu sillä juuri käsikirjoitus ei ollut ”Bohemian rhapsodyn” vahvin lenkki. Itse ainakin löysin siitä eniten valituksen aihetta, vaikka kokonaisuudesta ja eritoten sen muista osasista pidinkin paljon. Mutta uutuuselokuvassa ei paljon muita nimiä ole, joita voisi nostaa elokuvajulisteen yläreunaan. Tunnetuin lienee levytuottaja Clive Davisia esittävä Stanley Tucci, joka oli Oscar-ehdokkaana vuonna 2009 elokuvasta ”The lovely bones”. Lisäksi hänet on palkittu kahdella Golden globella ja viidellä Emmyllä. Myös kirjoittaja McCartenilla on Oscar-ehdokkuuksia, mutta ”Bohemian rhapsody” ei sellaista saanut ja enkä veikkaa sitä ”I wanna dance with somebodyllekaan”.

Elokuvan tapahtumat alkavat vuodesta 1983, kun parikymppinen Whitney (Naomie Ackie) laulaa äitinsä Cissy Houstonin (Tamara Tunie) bändin taustakuorossa ja opiskelee lisää laulua tiukan äitinsä opissa. Sitä edeltäneestä ajasta ei kerrota halaistua sanaakaan. Paikallisen baarin estradilta ura lähtee nopeasti huikeaan nousukiitoon, kun kuppilaan saadaan houkuteltua tuottaja Davis. Davisin pää alkaa nyökähdellä myöntyvään sävyyn heti kun Whitneyn ääni kajauttaa ”The greatest love of allin”. Ja yleisö tietenkin huutaa kurkut suorina seisten suosiotaan osoittaen. Samoihin aikoihin Whitney tutustuu ohimennen puistossa Robyn Crawfordiin (Nafessa Williams), johon hänellä kuumenee myös romanttinen suhde. Whitney Houstonin biseksualisuus lienee julkisuudessa harvemmin käsitelty aihe, mutta elokuvassa se nousee yhdeksi keskeisistä teemoista. Vaikka seksuaalinen läheisyys Robyniin hiipuu Whitneyn uran edetessä, side ystävyyteenä ja myöhemmin työtoveruutena jatkuu vuosikausia. Käsikirjoituksessa kahden naisen suhteen salaaminen laitetaan Whitneyn ankaran isän John Houstonin (Clarke Peters) määräysvallan piikkiin. John Houston toimi Whitneyn musiikkiyrityksen johtajana ja raha-asioiden hoitajana, eikä nähtävästi jauhot pussissa olleet aina ihan puhtaat. Päätös salata suhde oli sinänsä 1980-luvun puolivälissä ihan tavallista, sillä silloin maailma ei vielä ehkä olisi ollut valmis vastaanottamaan naisista pitävää naisartistia – ainakaan Whitneyn saavuttamassa megatähtiluokassa.

Kun leffassa musiikkiura nopeasti urkenee, saa katsoja nauttia myös ylenpaltisesti hyvästä musiikista. Whitney Houstonin tuotannon ystävälle on luvassa korvakarkkia koko lippurahan edestä, ehkä jopa liikaakin. Suuri osa ikonisista esityksistä on saatu ikuistettua mukaan kertomukseen ja ne näytetään vielä täyspitkinä versioina, ei minään hittikimaramontaasina. ”How will I know” -musiikkivideo nostetaan Whitneyn läpimurroksi, vaikka sitä edeltäneet kärkihitit ”You give good love” ja ”Saving all my love for you” saavuttivat jo Billboard-listan sijat kolme ja yksi. Ja kuten niin monessa artistielämäkertaleffassa nykyään musiikkijulkaisujen aikataulujen kanssa ei ole niin tarkkaa. Emme ehdi nähdä edes Whitneyn omaa nimeä kantaneen esikoisalbumin ”Whitney Houston” (1985) julkaisua, kun Amerikka bailaa jo ”I wanna dance with somebodyn” tahdissa. Kappalehan julkaistiin toisen albumin ”Whitney” ensimmäisenä singlenä kaksi vuotta myöhemmin.

Musiikkipuritaaneja tällainen tietenkin harmittaa, mutta ei niihin todennäköisesti maksa vaivaa liiaksi takertua. Esityksiä ripotellaan pitkin matkaa dramaturgisesti sopivin välein, vaikka kronologia heittääkin häränpyllyä. Tällaisia hetkiä ovat mm. ensimmäinen tv-esiintyminen The Merv Griffin show’ssa, kansallislaulun laulaminen Super bowlissa vuonna 1991, esiintyminen Nelson Mandelan kunniaksi järjestetyssä suurkonsertissa tai vuoden 2009 comeback-esiintymiseksi tarkoitettu veto Oprahin vieraana. Ikonisten musiikkivideoiden, kuten ”How will I know” tai ”It’s not right but it’s okay” ylöspanot oli pystytetty myös uudelleen alkuperäisyyttä kunnioittaen. Käsikirjoittajan mielestä kaikkein tärkein lienee kuitenkin American music awards -gaalassa vuonna 1994 laulettu kolmen kappaleen 10-minuuttinen potpuri, josta elokuva alkaa ja johon se päättyy. Alussa Whitney kävelee estradille, mutta varsinainen esitys kuullaan vasta lopussa – lähes lyhentämättömänä. Suomeen asti esityksen ikonisuus ei kuitenkaan ole ihan samassa ikimuistoisuudessa yltänyt, vaikka sitä pidetäänkin täydellisimpänä taidonosoituksena Whitney Houstonin erityislaatuisesta äänenkäytöstä. Autenttisuutta uran vaiheisiin on saatu muutamilla pätkillä, kun kankaalla vilahtaa ihan oikean aikakauden Merv Griffin, Oprah Winfrey tai The Bodyguard -elokuvan vastanäyttelijä Kevin Costner.

Elokuvan päätähti Naomie Ackie suoriutuu tehtävästään jokseenkin kunnialla eli Whitneyn tärkeimmät maneerit, sormenheristelyt ja niskojennakkelut on opeteltu ja niiden johdosta katsojalle syntyy riittävän vahva illuusio oikean Whitneyn läsnäolosta. Ikävä kyllä muuten näyttelijätär ei pääse loistamaan työssään, vaan suoritus jää perustasolle. Sama koskee tosin lähes koko näyttelijäkaartia. Vakuuttavinta työtä tekee vanhempi osasto Tamara Tunie ja Clarke Peters Whitneyn uraa vartioivina vanhempina sekä Stanley Tucci tuottaja-Davisin roolissa. Tosin käsikirjoitus ei suuremmin anna tilaa leppoisan Davisin roolille, vaan hahmo jää peesailevaksi sivustaseuraajaksi. Nafessa Williamsin hahmo Robynina olisi puolestaan kirjoitettu merkityksellisemmäksi, mutta Williams ei oikein saanut siitä mitään irti. Samoin Bobby Brown esitetään turhanpäiväisenä huithapelina eikä Ashton Sanders saa roolissa liekkiä päälle. Muut roolit jäävätkin täysin merkityksettömiksi ja katsoja vaatii avukseen melkein Googlen, jotta tietäisi kuka kukin oli. Kuten esimerkiksi Whitneyn bändin musiikillinen johtaja Rickey Minor, joka keksi sen kuuluisan AMA-potpurin. Tosielämän Minor on toiminut elokuvan musiikkikoordinaattorina. Elokuvassa on vahvat kytkökset tosielämään muutenkin, sillä Clive Davis on yksi tuottajista kuten on myös Whitneyn käly Patricia ”Pat” Houston, joka myös pyörii taustahahmona elokuvassa.

”I wanna with somebody” kulkee rullaavasti – melkein kuin juna – ja 2,5 tuntia kuluu siivillä, mutta kaikesta huolimatta kokonaisuus jää hieman sekalaiseksi kokoelmaksi sattumuksista Whitneyn uran varrelta. Käsikirjoituksesta puuttuu painopisteet. Mukaan on ympätty hieman liikaa kaikkea, mutta silti katsojalle jää jälkimaku että puoliakaan ei kerrottu. Draaman kaari jää likilaskuiseksi, kun dramaattisetkin tapahtumat aviokriisistä keskenmenoon käydään häthätää läpi, kuin ohimennen. Vaikka elokuvassa keskitytäänkin hehkuttamaan Whitney Houstonin ainutlaatuista lauluääntä, on mukana onneksi myös negatiivisiakin puolia. Aika paljon huomiota saa mustan amerikkalaisväestön arvostelu, jossa Whitneyta syytettiin valkoisten mielistelystä. Samoin uran loppuvaiheen ääniongelmia sivutaan. Varsinainen ”Houston – we have a problem” -aihe jää silti melko pintapuoliseksi ja melkein kuin yhtäkkiä Whitney löytyy kodistaan sekavana huumeaddiktina. Siihen tilanteeseen ajautumista ei pahemmin pohjusteta. Elokuvassa annetaan ymmärtää, että pistäytyminen parantolassa paransi hänet ja poismeno glorifioidaan kahdeksan vuotta ennen kuolemaa tapahtuneen vokaaliakrobatian rekonstroinnilla. Sitten onkin jo aika listata valkokankaalle Whitney Houstonin saavutukset: Seitsemän peräkkäistä listaykköstä Yhdysvalloissa ja niin edelleen.

Elämäkertaelokuvat ovat kieltämättä ongelmallisia. Yksi ihmiselämä ei mahdu pariin tuntiin, vaikka kuinka tiivistäisi. Mitä ottaa mukaan ja mitä jättää pois, on se kaikkein haastavin kysymys. Siksi käsikirjoitus onkin avainasemassa. ”I wanna dance with somebody” -elokuvassa ei myöskään ohjaaja ole täysin tilanteen tasalla, vaan tapahtumat ikuistetaan ikäänkuin ulkopuolisen toteavin silmin, vailla sen taiteellisempaa näkemystä. Näyttelijöistä olisi pitänyt piiskata enemmän irti. Kaikki huomio keskittyykin Whitney Houstonin musiikkiin ja siihen ylistettyyn lauluääneen. Musiikkinumerot ovat ensiluokkaisia, mutta liha sen kaiken muun ympärillä jää haaleaksi. Pisteitä ropisee eniten puvustukselle, lavastukselle ja koreografille, jotka siirtävät katsojan muistojen bulevardia pitkin kultaisille 1980- ja 1990-luvuille. Budjetti on mahdollistanut ulkoisen näyttävyyden. Jos ei muuta, niin ainakin allekirjoittaneen elokuva sai palaamaan Whitney Houston musiikillisen tuotannon pariin ja löytämään sieltä uusiakin helmiä. Elokuvasta on julkaistu myös oivallinen soundtrack-albumi, joka sisältää niiden kaikkein tutuimpien hittien lisäksi myös harvemmin kuultua herkkua ja hyvin äänitettyjä live-vetoja, kuten nyt vaikka juuri sen 10-minuuttisen potpurin sieltä American music awards -gaalasta.

KUUNTELE ELOKUVAN SOUNDTRACK ALBUMIA SPOTIFYSSA

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: