BONO: SURRENDER – 40 LAULUA, YKSI ELÄMÄ (Tammi 2022)
Paul Hewson eli tutummin Bono (s. 10.5.1960 Dublin, Irlanti) on kirjoittanut kirjan itsestään. Omaelämäkerta ei kuitenkaan oikeastaan kerro muusikosta nimeltä Bono eikä maailmankuulusta yhtyeestä U2, jonka keulahahmo ja laulaja hän on. ”Surrender – 40 laulua, yksi elämä” kertoo aktivistista, perheenisästä, aviomiehestä, kristitystä ja vähän hankalasta henkilöstä nimeltä Bono. Itse jäin kaipaamaan enemmän U2:n musiikin taustoittamista. Toki sitäkin on mukana, mutta turhan ripotellen ja harvoihin asioihin keskittyen. Näin siitäkin huolimatta, että teos on jaettu neljäänkymmeneen kappaleeseen, jotka on otsikoitu U2-laulujen nimillä. Kappaleiden nimet otsakkeina kuvastavat enemmän kutakin elämäntilannetta, josta kerrotaan, kuin kyseistä laulua.
Muutenkin kirja etenee turhan poukkoilevasti. Tapahtumissa hypähdellään toisiin jopa 30 vuoden aikahypyillä. Joskus satunnaisesti, joskus muistetaan sentään mainita, että ”siirrytään hetkeksi vuoteen 2015”. Aika usein Bono kirjoittaa myös pohdiskelevasti ”olenko jo muistanut mainita”, ikäänkuin hän ei itsekään olisi täysin kärryillä omasta tajunnanvirrastaan. Kronologian uupuminen on pidemmän päälle tuskastuttavaa, onhan opuksella mittaa järkelemäiset 600 sivua. Itse tosin kuuntelin teoksen äänikirjana ja silläkin oli pituutta yli 18 tuntia, mikä on äänikirjamaailmassa aika paljon. Lukijana toimiva Mikko Leskelä tuntui tulkitsevan tekstiä tavallista vuolaammin keston aisoissa pysymiseksi, ja onnistui tehtävässään selkeäsanaisesti ja korvaa miellyttävästi. Myös suomentaja Tero Valkonen on tehnyt huolellista työtä.
Mittavan uran tehnyt rock-yhtye U2 jää kirjassa tosiaan hieman lapsipuolen asemaan. Albumit vain vilisevät korvissa, etenkin uran alkuvaiheessa. 1980-luvun alun tuotoksien synnystä olisin kernaasti kuullut paljon enemmänkin. Myös uran käynnistyminen kuulosti kirjan perusteella tapahtuneen hyvinkin helposti ja näppärästi. Bono vain matkusti Lontooseen ja vei demokasetin levy-yhtiöön. Ei paljoakaan siitä, miten tai missä kyseinen demo syntyi. Vastaavissa pitkän linjan muusikoista kertovissa elämäkertateoksissa alkuvaiheet ovat mielestäni yleensä sitä kiinnostavinta antia. Bonon bändikaverit kitaristi David ”The Edge” Evans, basisti Adam Clayton ja rumpali Larry Mullen jr eivät hekään paljon palstatilaa saa. Kenties tai jopa toivottavasti saamme tulevaisuudessa nauttia heidän omista elämäkertakirjoistaan, joissa kerrotaan myös enemmän musiikista.
Rakkaita nuo miehet tuntuvat Bonolle kuitenkin olevan, sillä aina kun heidät mainitaan, ovat kehut ylitsevuotavia. Jokainen on päähenkilön mielestä lähes maailman paras alallaan. Itseään hän sen sijaan ei väsy vähättelemästä, vaikka pilkettäkin on todennäköisesti silmässä. Isänsä sanojen mukaan Bono pitää itseään ”baritonina, joka luulee olevansa tenori”. Erilaiset henkimaailman asiat tuntuvat olevan myös lähellä Bonon sydäntä. Mies esimerkiksi uskoo, että hänen taitavana tenorina tunnettu isänsä siirsi kuoltuaan äänensä poikaansa. Tai ainakin isän kuoleman jälkeen Bonon ääniala kuulemma laajeni kahdella sävelaskeleella ja hänestä tuli ihan oikea tenori.
Moinen itsekritiikki tuntuu toisinaan vähän liioitellulta ja päälleliimatulta, sillä jotenkin olen ymmärtänyt että juuri Bonoa on yleisesti aina pidetty erittäin lahjakkaana muusikkona. Laitetaan se sitten vaikka itseironian piikkiin, mutta häneen itseensä kohdistuvat vitsit toistuvat läpi tarinan. Oli sitten kyseessä vaikka vuoden 1985 legendaarinen Live Aid -konsertti Lontoon Wembleyllä, jota artisti ei mielellään katsele koska näkee kuvissa ainoastaan kamalan takatukkansa. Poppareiden hyväntekeväisyystempaukseen liittyy vahvasti myös jouluhitti ”Do they know it’s christmas”, jossa Bonolle lankesi kappaleen hankalin värssy. Kuuleman mukaan hän oli todennut, että laulaa ihan mitä tahansa paitsi kyseisen kohdan. Mutta idean isä Bob Geldof ei antanut periksi ja ”Well tonight thank God it’s them instead of you” kajahti ikimuistoisesti Bonon kitapurjeista.
Aktivisti-Bono valtaa kirjasta melkoisen osan ja hankkeita kuvataan jopa kiusallisen yksityiskohtaisesti. Etenkin Aids-lääkitys Afrikkaan ja köyhien maiden velkojen mitätöinti ovat olleet tärkeitä kohteita. Niitä ajaessaan Bono on tutustunut maailman merkkihenkilöihin ja suurella kernaudella muistaa kyllä mainita keiden kaikkien kanssa on ollut tekemisissä. Valkoisen talon ovaalitoimistossa on vierailtu Bill Clintonin, George W. Bushin ja Barack Obaman isännöintivuoroilla. Donald Trumpin kanssakin yritettiin, mutta eihän moisen ”kuvottavan valehtelija” suhteen onnistunut. Paavin sormusta on suukotettu ja itse asiassa Bono lahjoitti hiippalakille jopa tunnusomaiset aurinkolasinsa, joita humoristinen kirkonmies sovitteli nenälleen. Mutta valitettavasti paavin somevastaava ei antanut lupaa valokuvien julkaisuun. Condoleezza Rice on Bonolle tuttavallisesti vain Condi. Neuvostoliiton viimeinen presidentti Mihail Gorbatshov piipahti Bonon kotiin yllätysvisiitille muusikon hämmästyneen vaimon avatessa oven. ”Unohdin mainita, että Gorba saattaa piipahtaa”. Laseja on kilistelty Frank Sinatran, Harry Belafonten, Nelson Mandelan, Prinsessa Dianan, Steve Jobsin, Bill Gatesin, Paul McCartneyn ja ties kenen kanssa. Lista on loputon. Hatunnoston Bono joka tapauksessa ansaitsee kaikesta hyvästä, mitä hän maailmamme parantamiseksi tehnyt tai yrittänyt tehdä. Vaikka täysin vailla ristiriitoja ei hänen hyväntekijän maineensa olekaan. Kirjan sivuilla Bono ei malta olla kertomatta erilaisia faktoja maailmantilanteesta ja välillä lukija pysähtyy miettimään, onko asiat oikeasti noin vai esittääkö kertoja vain fiksumpaa kuin onkaan? Pitäisi kai itsekin alkaa ottaa asioista enemmän selvää.
Bonon avioliitto on osoittautunut pitkäksi ja kestäväksi. Hän meni naimisiin Alisoninsa (o.s. Stewart) kanssa vuonna 1982 molempien ollessa vain hieman päälle parikymppisiä. Edelleen jatkuvan liiton vaiheista kerrotaan rehellisen tarkasti ylä- ja alamäkineen, ja Ali vaikuttaa Bonon kertomana varsin napakalta rouvalta. Ehkä juuri sellaiselta, jonka moinen jääräpäämusikantti rinnalleen tarvitsee. Heillä on neljä lasta, tyttäret Jordan (s. 1989) ja Eve (s. 1991) sekä pojat Elijah (s. 1999) ja John (s. 2001). Tytöt ja pojat ovat syntyneet hauskasti kymmenen vuoden välein. Mainittakoon sellainenkin knoppi, että 7. heinäkuuta syntynyt Eve sai nimensä englanninkielisen numeron ”seven” kolmen keskimmäisen kirjaimen mukaan.
Omat kappaleensa kirjassa saavat lukuisat henkilöt, joiden kanssa Bono on tehnyt myös musiikillista yhteistyötä. Yksi tärkeistä ystävistä oli Inxs-yhtyeestä tuttu Michael Hutchense, johon ystävyys päättyi vähän selittelevästi silloin kun Hutchensen huumeongelma pahentui. Bono kieltäytyi sen varjolla jopa ystävänsä lapsen kummiudesta. Luciano Pavarotti esitellään miehenä, joka jyrää tahtonsa läpi vaikka harmaan kiven. Princeä neuvottiin tekijänoikeusasioissa. Mutta kaikkein lähimmistä eli U2-yhtyeen jäsenistä ei paljon yksityiskohtia heru. Adam Claytonin päihderiippuvuus käsitellään, tosin vain kappaleessa jossa U2 joutui tekemään nopeasti poikkeusjärjestelyjä isoon konserttitaltiointiinsa Claytonin jouduttua sairaalaan. Kuvauksia tehtiin kahtena iltana, joten muut bändiläiset vain toivoivat että Clayton toipuu lavalle seuraavaksi illaksi jolloin purkkiin saataisiin basistinkin osuudet. Kuulosti vähän raadolliselta.
Bono osoittautuu kuitenkin aika veijarimaiseksi kynäniekaksi ja parhaimmillaan kirja on hyvinkin hauskaa luettavaa/kuunneltavaa. Joskus hän tosin intoutuu proosailemaan vähän liikaakin ja etenkin kirjan alku tuntuu vähän sekavalta. Ehdin jo pelätä, että koko nide olisi samaa sorttia jolloin kuuntelukokemuksesta olisi muodostunut tuskallinen. Onneksi tilanne korjaantuu tarinan päästessä vauhtiin. Samaten kappaleet, joissa käydään läpi yksityiskohtaisesti kehitysmaiden velkaneuvottelut Yhdysvaltain hallinnon kanssa alkavat uuvuttaa. Onneksi välillä muistetaan edes ohimennen mainita, että tehtiin uusi albumikin – ja kiertue. U2 on kuitenkin tehnyt lukuisia merkittäviä Grammy-palkittuja menestyslevyjä, joista olisi varmasti ollut kerrottavaa. Puhumattakaan vähemmän kiitosta saaneista levyistä. Ne sivuutetaan melkein ohimennen. Esimerkiksi se kaiken menestyksen kulminaatio, vuoden 1987 ”The Joshua tree” joka myi yli 25 miljoonaa kappaletta, ei paljon mainintoja ansaitse. Se kyllä muistetaan mainita, että Quincy Jones istui Grammy-gaalassa Bonon edessä ja hävisi parhaan albumin palkinnon U2:lle. Jones oli samana vuonna tuottanut Michael Jacksonin ”Bad”-albumin. Myöhemmin Bono pääsi tietenkin Jonesin luokse ikuista ystävyyttä hieromaan. Hyvin Bono muistaa myös muiden artistien ja yhtyeiden hitit, jotka joko toimineet inspiraation lähteinä tai esikuvina tai soineet muuten vain eri tilanteissa elämän varrella. Kuinka Bonon veli Norman rallatteli Dexy’s midnight runnersien hittiä ”Come on Eileen” hääpäivän aamuna partaa ajaessaan.
Vaikka purnaan musiikillisten edesottamusten vähäisyydestä, peilaan sitä suhteessa kirjan kokonaispituuteen. Jos kaiken musiikkiin liittyvän tiivistäisi omiksi luvuikseen, materiaalia on todellisuudessa jonkin verran. Muistetaan esitellä tuottajat Brian Eno, Daniel Lanois ja Flood. Kaikkea muuta vain on niin paljon enemmän ja kaikki asiat kerrotaan vähän ristiin rastiin. Kokonaisuus on kuin Bonon tajunnanvirtaa asioista, jotka ovat pälkähtäneet mieleen sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tai kenties se onkin juuri niin ja useinhan elämä muistetaan juuri niin. Siksi teos olisi tarvinnut ulkopuolisen tekijän, joka olisi toimittanut ja jäsentänyt 62-vuotiaan supertähden ajatukset selkeämpään järjestykseen ja ennenkaikkea haastatellut muitakin Bonon elämään vaikuttaneita ihmisiä. Nyt kaikki pelaa päähenkilön muistin varassa. Hän kirjoittaa jopa pitkähköjä sanatarkaksi miellettäviä vuoropuheluja eri henkilöiden kesken, vaikka jälkisanoissa oikookin että keskustelut on litteroitu siten kuin hän ne muistaa. Kiitosta taiteilija ansaitsee kyllä rehellisyydestä, sikäli mikäli muistikuvat pitävät paikkansa sekä jo mainituista itsekritiikistä ja itseironiasta. Bono pystyy myöntämään heikkoutensa ja puutteensa, joista hänet myös julkisuudessa tunnetaan. Ärhäkkyys, äkkipikaisuus ja suusta pääsevät sammakot ovat mieheen usein liitettyjä luonteenpiirteitä, joiden tiimoilta vaimokin on suositellut hänelle peräti ammattiapua.
Kirjoittajaksi Bono toki jo tiedettiin, onhan hän kynäillyt lähes kaikki U2:n kappaleiden tekstitkin. Osaan niistä saadaan kirjassa taustatietoa ja lihaa luiden päälle. Kuten vaikkapa legendaarisiin lauluihin ”Sunday bloody sunday” tai ”With or without you”, joka meinasi studiosessioissa lentää roskakoriin. Onneksi se kaivettiin sieltä takaisin ja muunneltiin kaikkien tuntemaan klassikkomuotoonsa. Myös erilaiset musiikilliset tyylisuuntakokeilut saavat perusteluja. Kuten 1990-luvun alun teknologiakokeilut ”Achtung baby” ja ”Zooropa” -albumien aikakaudella. Sen sijaan niitä seurannut ”Pop” -albumi lytätään täysin keskeneräiseksi epäonnistumiseksi. Helppohan se on tietenkin näin jälkikäteen lytätä, kun levyä ei aikoinaankaan otettu avosylin vastaan. Bonon monilahjakkuus taiteilijana tulee esiin myös kirjan piirrosten kautta. Hän on piirtänyt taidetta jokaiseen 40:een kirjan kappaleeseen. Niiden kautta kirja on ennenkaikkea myös tekijänsä näköinen. Se mitä se kullekin lukijalle antaa, lienee yksilöllistä. Kannattaa antaa Bonolle mahdollisuus.
RETROPOPPARI 