TOMMI SAARELA: ON ELÄMÄ LAULU – ESA NIEMISEN TARINA (Otava 2022)
Aiemmin ainakin Pave Maijasen elämäkerran kirjoittanut Tommi Saarela uppoutuu nyt Esa Niemisen uraan. Kirjoittajana hän on perusteellinen, mutta samalla vähän jahkaileva ja huumorintajuton. Plussaa tulee asiantuntevuudesta, mutta myös miinukset tulevat samoista syistä. Takerrutaan asioihin, jotka kiinnostavat pahimmillaan vain alan ihmisiä ja jotka eivät suoranaisesti kosketa kirjan kohdehenkilön elämää. Siis soitettiinko Fis-mollista vai A-duurista. Ymmärrän, että musiikin tekemiseen perehtyneitä moinen kiehtoo ja kiehtoo vähän myös kaltaistani vähemmän musiikin teoriaa tuntevaa fanipoikaakin. Mutta sitten kun samassa teoksessa käsitellään perheen koiran seikkailuja ja Niemisen mieltymystä ruuanlaittoon ja viinien maisteluun, alkaa punainen lanka kadota harmaaseen sarkaan. Olkoonkin, että sama henkilö pitää sekä musiikista että matkustelusta.
Esa Nieminen nostetaan kirjassa palkintokorokkeen ylimmälle askelmalle ja kaikki mihin hän on konsanaan ryhtynyt, esitetään jonkinasteisena onnistumisena. Mies on ollut aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan, turvannut selustansa erilaisissa yllättävissäkin tilanteissa ja muutenkin hoitanut asiansa siinä määrin mallikkaasti, että voi nyt eläkepäivillään siemailla rakastamaansa rosé-viiniä Etelä-Afrikkalaisella viinitilalla. Koska puna- ja valkoviinit ovat niin noloja. Toisto on muutenkin kirjan suurin ongelma. Samoja asioita jankutetaan eri henkilöiden kertomina kerrasta toiseen. Kuinka Esa osasikaan turvata selustansa juuri silloin, kun Suomeen tuli lama. Esipuheessa toki selvennetään kirjan rakennetta ja sitä, että se poikkeaa siitä kaikkein perinteisimmästä kronologisesta elämäkertatyylistä. Nyt monessa mukana olleen muusikon uraa käydään läpi projekti kerrallaan. Esimerkiksi yhteistyö Paula Koivuniemen kanssa läpileikataan omassa kappaleessaan. Siitä mistä kaikki alkoi ja mihin se päättyi. Välirikkoonhan se päättyi, kuten yllättävänkin moni Niemisen yhteistyö vuosikymmenten varrella. Tästä rakenteesta koituu kuitenkin lukijalle se ongelma, että samat asiat toistuvat muissa kappaleissa. Yhteistyötä Paulan kanssa sivutaan läpi kirjan muissakin kappaleissa, vaikka olihan se pitkä ja tuottelias.
Omat kappaleensa saavat kaikki Esan pitkäaikaisimmat yhteistyökumppanit, kuten Katri Helena, Frederik ja Yölintu. Kaikissa nostetaan päällimmäiseksi Niemisen erinomaisuus tuottajana ja hittienluojana. Epäonnistumisia hänelle on sattunut verrattain harvoin, vaikka kyllä niistäkin kerrotaan inhimillisyyden nimissä. Usein tosin tyyliin, että Esa Niemisen Helsingin kaupunginteatterille säveltämä musikaali ”Äidin maa” ei menestynyt koska teatteri teki virheitä aikataulutusten sekä muiden käytännön järjestelyjen suhteen ja käsikirjoittajakin pohti syyllisyyttään, että ”kirjoitinko niin huonon tarinan”. Esan musiikissa ei ollut kriitikoiden mielestä vikaa ja hän olikin pahoillaan syyllisten puolesta. Eivät he nyt niin huonoja olleet. Reilua Esalta. Tarinan edetessä pidemmälle hämmästyin, että Esa Niemisen usein esiin nostamat hyvät tyypit olivat vaikkapa tenniskaveri Frederik tai elokuvaohjaaja Timo Koivusalo, joita taas itse en arvosta viihteentekijöinä kovinkaan korkealle. Esa Nieminen on tehnyt musiikkia useisiin Koivusalon elokuvantapaisiin, mikä tuli minulle uutena tietona. Mutta sitten taas vaikkapa Arja Koriseva haukutaan maanrakoon. Korisevalle oli kuulemma tärkeämpää päästä studion laulukopista Eeva-lehden kansijutun kuvauksiin, kuin äänittää hyvää musiikkia. Myös Korisevan ”hitittömyys” muistetaan kerrata tässäkin teoksessa.
Esa Niemisen ylivertainen lahjakkuus musiikin saralla tuodaan kirjassa niin monessa kohtaa esille, että lukijalta alkaa savu nousta korvista samaan tapaan kuin iskelmätuottajalta Arja Korisevan studiosessioiden keskellä. Hän esimerkiksi lupautui Seinäjoen Tangomarkkinoiden tuomaristoon vain siitä syystä, että tuomaristossa olisi kerrankin yksi musikaalinen henkilö joka osaa oikeasti arvioida kilpailijan lahjakkuuden. Kirjan lukijalle ei todellakaan jää epäselväksi se, että Nieminen osaa nuotit ja on itsekin virtuoosimainen laulaja. Hänellä jos jollakin on Suomessa varaa arvostella ketä tahansa muusikkoa ja sen hän kirjassa tekeekin. Minua lähinnä hämmästytti kuinka monta artistia ja projektia Nieminen lyttää alimpaan maanrakoon, vaikka hänellä itsellään ei ole osaa eikä arpaa niiden toteutuksessa. Kikka-vainaa-raukkakin saa esimerkiksi tuta haurastuneissa nahoissaan, kuinka hyväksikäytetty hän oli. Pariinkin otteeseen, vaikka Niemisellä ei ollut mitään tekemistä Kikan kanssa.
Muutenkin kirjassa saa turhan paljon palstatilaa asiat, jotka eivät liity Esa Niemisen uraan mitenkään. Mestarit-projekti haukutaan epäonnistuneeksi moneen kertaan, mutta sen sijaan Mestareita avoimesti kopioinut Leidit lavalla -ilmiö nostetaan jalustalle tapauksena, jossa on onnistuneesti otettu opiksi kaikista Mestareiden virheistä. Tässäkin toisto alkaa puuduttaa lukijaa kirjan lähestyessä loppuaan. Mestarit oli huono – Leidit oli loistava. Kiitos kirjailija Saarela! Viesti tuli perille. Kirjailijan syyksihän tämä jatkuva toisto on laitettava, sillä hänen tehtäviinsä kuuluu muodostaa tekstistä sellainen ettei vaikkapa Esa Niemisen pojan esiintyminen ”Hits for kids”-cd-levyllä toistu moneen kertaan eli aina kun mainitaan Esan jälkikasvun kiinnostus musiikkiharrastukseen. Toisaalta on kiintoisaa lukea yhdeltä istumalta vaikkapa koko yhteistyöputki Katri Helenan levytysten kanssa, mutta jos samat asiat tupsahtelevat esiin pitkin matkaa muissa kappaleissa useita kertoja alkaa paatuneintakin musafriikkiä kyllöttää.
Edellämainitut eivät suinkaan ole ainoita, jotka saavat Esa Niemisen avaamaan sanaisen arkkunsa. Euroviisut esimerkiksi tuntuvat olevan kaukana hänen sydämestään, vaikka hän omien kuvitelmiensa mukaan onkin itse säveltäjänä tarjonnut kilpailuun aina musiikkia jota sinne kaivataan. Esimerkiksi Niemisen säveltämät euroviisukarsintaehdokkaat ”Sano Susanne” (Markku Aro 1979) ja ”Musiikki on niinku se on” (Paula Koivuniemi 1987) kuvaillaan kirjassa radiosoittoa saaneiksi hiteiksi. Itse olen elänyt kaikki nämä vuodet toisessa uskossa. Sen sijaan muiden esitykset, kuten CatCatin ”Bye bye baby” saa pitkän ja perusteellisen ryöpytyksen niskaansa koko Suomen viisumaineen banaalina pilaajana ja kappaleena, jota kukaan ei halua enää kuunnella. Itse tiedän kokemuksesta, että CatCat vetää edelleen tänä päivänä pubit täyteen bileporukkaa pelkästään tämän yhden kappaleen varassa ja että samanniminen albumi myi kultaa. Samaan syssyyn vedetään myös jopa viisuvoittaja Lordi kölin ali. Kukaan ei kuuntele ”Hard rock hallelujaata”. Miten he liittyvät Esa Niemisen elämään? Vuonna 1992 Nieminen istui Suomen euroviisukarsinnan tuomaristossa ja syyttää nyt railakkaasti, että asiantuntijaraatiin pestatut ruotsalaistuomarit pitivät Pave Maijasen ”Yamma yammaa” ainoana oikeana vaihtoehtona ja että hän tiesi koko ajan, ettei moisella renkutuksella ole saumoja. Iloisesti Nieminen kuitenkin nosti täydet pisteet muiden tuomareiden vanavedessä Paven esitykselle ja tuomitsi siten osaltaan Maijasen uran turmioon.
Muutenkin euroviisut saavat tarpeettoman paljon lokaa niskaansa. Nieminen arvostelee koko instituution ja tukeutuu yli kymmenen vuotta vanhoihin mantroihin, kuinka show’sta on tullut minimittaisiin glittermekkoihin sonnustautuneiden laulutaidottomien neitokaisten temmellyskenttä, jossa eroavaisuuksia kappaleisiin haetaan ylimääräisillä efekteillä. Milloinkohan Nieminen on viimeksi katsonut Eurovision laulukilpailujen finaalin? Itsensähän hän tässäkin asiassa toki nostaa itse rakentamalleen jalustalle ja kehuu, kuinka hän on tarjonnut aina hyviä vaihtoehtoja Suomen edustajiksi. Sellaisia ikivihreitä, kuten Dannyn taustakuorona tunnetun D’voices tyttötrion kappale ”This is the song”? Kerkko Koskisen Esan yhdelle suojatille Annika Eklundille säveltämä ”Shanghain valot” saa sekin lokasangon niskaansa, sillä eihän moisella mahtipontisella paatoksella ole mitään käyttöä euroviisujen ulkopuolella. Sen sijaan Esan samalle vuodelle Annikan esittämäksi säveltämä ”Sinussa on jotain” saa säveltäjältä itseltään omakehut ja kuvaileepa maestro kappaletta termillä ”draamaballadi”.
Esa Nieminen on aika hanakka kehumaan itseään ja moittimaan muita. Hänen uransa iskelmäalbumien tuottajana alkoi Finnlevyllä 1970-luvun loppupuolella ja koska sattui iskemään heti kättelyssä kultalevykantaan Frederikin ”Tsingis khanin” ja Paula Koivuniemen ”Vie minut pois” -albumien tiimoilla, niin jatkoahan seurasi. Tosiasiassahan valtaosa alkuvuosien menestyslevyjen hiteistä olivat käännöskappaleita, olkoonkin että niiden löytämisestä Nieminen ottaa kunnian itselleen. Ehkä näin on ollutkin? Paulan läpimurtoalbumin hittihän oli ”Tummat silmät, ruskea tukka”. Lisäksi Esa kulutti kirjan mukaan päiväkausia kuunnellen kymmeniä mitä harvinaisempia keski-eurooppalaisia levyjä, jotta löytäisi lisää vastaavia hittejä. Löytyi ainakin ”Aikuinen nainen” ja ”Sata kesää, tuhat yötä” Paulalle, mutta Reetulle sävellettiin ihan alkuperäishitti ”Kolmekymppinen”. Kovin montaa ikivihreää Niemisen itsensä säveltämää alkuperäishittiä ei sitten sen seuraksi löydykään. Paula Koivuniemen ”Kun kuuntelen Tomppaa”, Anna Erikssonin ”Kun katsoit minuun” ja Matti Eskon alunperin 45 sekunnin mainosralliksi sävelletty ”Rekkamies” lienevät ne kirkkaimmat helmet.
Leidit lavalla produktio saa kirjassa luonnollisestikin myös paljon palstatilaa. Itse olen lukenut kymmeniä suomalaisten musiikin ammattilaisten elämäkertoja ja aika moni tuntuu ottavan kunnian idean keksimisestä itselleen. Totta kai myös Esa Nieminen, joka ihan varta vasten ajoi Keski-Suomeen houkuttelemaan Katri Helenan mukaan, sillä muut leidit eivät olisi lähteneet tuotantoon ilman Katria. Tai siis ”likat”, kuten Esa koko kappaleen ajan heitä nimittää. Sana toistuu tarinassa siinä määrin, että aloin jo miettiä miksi show ei ollut nimeltään ”Likat lavalla”. Likkoihin kuului Katri Helenan ja Paula Koivuniemen lisäksi Marion Rung ja Lea Laven. Suurimman osan mielestä ehkä ihan tuttavallista, mutta minusta vähän asenteellista ja halventavaa. Miksei leidit tai vaikka ihan vaan naiset? Joka tapauksessa oli kiintoisaa lukea näin perusteellinen ja seikkaperäinen tarina tästä ikimuistoisesta show’sta. Jos jotain, niin kirjailija Saarelan ja muusikko Niemisen kunniaksi on laskettava heidän perusteellinen paneutuminen aiheeseen. Todella hard corea ja voi olla, että kepeää pintaraapaisua odottaneille vähän liiankin.
Bumtsibum -musiikkiviihdeohjelmaa käsitellään ansaitusti omassa kappaleessaan, toihan se viimeistään Esa Niemisen koko kansan tietoisuuteen. Alkuperäistä, Marco Bjurströmin juontamaa, ohjelmaa esitettiin vuosina 1997-2005 ja Esa oli mukana koko kahdeksan vuoden ajan. Ei tosin loppuaikoina enää ihan jokaisessa jaksossa, sillä viimeisinä vuosina kolmanneksi pianistiksi Esa Niemisen ja Seppo Hovin rinnalle liittyi Tuomas Kesälä, jotka vuorottelivat kilpailijajoukkueiden kapteeneina. Kirja avaa mukavasti ohjelman tekemisen taustoja ja kertoo mm. että pianistit itse valitsivat kilpailijat joukkueisiinsa. Toki kompromissejakin tehtiin ja alussa kilpailijoiden mukaan houkutteleminen oli hankalampaa, mutta suosion räjähdettyä käsiin oli mukaan suorastaan tunkua. Tästäkään pestistä ei selvitä ilman pieniä kehaisuja Niemisen suuntaan. Siitä kuinka ylivertainen kapteeni hän oli Seppo Hoviin verrattuna. Osasi huikean määrän lauluja ja pystyi itsekin niitä laulamaan ja kuinka suurin osa mukaan halajavista tähdistä halusi nimenomaan Niemisen joukkueeseen, koska se useimmiten voitti. Omasta nuoruudestani, ohjelmaa aktiivisesti seuranneena, muistan kuinka minua vähän ärsytti Esan tapa hyökätä laulamaan kovalla ja vähän rumalla laulusaundillaan kaikkien päälle. Sekä kuinka aina vaikutti vähän siltä, että jos tuli tappio niin meni myös herne nenään. Kirjan toisissa luvuissa saatetaan tuolle näkökulmalle vähän antaa perustettakin, sillä monet kuvailevat Esaa hyvin kilpailuhenkiseksi ihmiseksi. Suuren mielipahan tuntui aiheuttavan myös, että Esaa ei Seppo Hovin ja Marco Bjurströmin tavoin kutsuttu tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Syyksi hän arvelee sen, että Hovi esiintyi Tarja Halosen vaalikampanjassa ja kostoksi Nieminen esiintyi Kokoomuksen kampanjassa vuonna 2005.
Kirjan edetessä tuli aina vain voimakkaampana tunne, kuinka Esa Nieminen haluaa ottaa kunnian kaikesta ja luo illuusion itsestään ikuisena onnistujana. Kenties sellainen saa vähän peruskateellisen suomalaisen niskavillat pystyyn ja tästäkin arviosta tuli enimmäkseen epäkohtia ruotiva. Nieminen katsoo ansiokseen esimerkiksi Katri Helenan ”Anna mulle tähtitaivas” -megahitin menestyksen, koska hän sovitti ja tuotti albumin. Kappaleen ”amatööriksi” nimeämänsä säveltäjän Jukka Kuoppamäen, joka oli vain rämpyttänyt kitarallaan kasetille demon, hän kertoo hämmästelleen sovituksen lopullista muotoa ja rytmiä. Klassikon synnystä olen kuullut muitakin versioita, kuin tämän että juuri Nieminen poimi Kuoppamäen demolauluista kappaleen Katri Helelenalle. Miten yhdellä miehellä voikaan olla kaikki maailman lahjat? Kirjassa kerrotaan Niemisen tuottaneen noin 160 iskelmäalbumia, mutta jos katsoo vaikka Paula Koivuniemen katalogia on huteja paljon enemmän kuin hittejä. Määrä ei ehkä sittenkään ole korvannut laatua, vaikka ammattitaitoa ei käy kiistäminen?
Liikaa sivuja käytetään myös kaikenlaisten musiikkibisneksen ilmiöiden kritisoimiseen. Esa ei arkaile avata sanaista arkkuaan kertoessaan mielipiteensä nykypäivän radiosoittokulttuurista, suoratoistopalveluista, biisileireistä, television kykyjenetsintäkilpailuista ynnä muista. Nykypäivän levy-yhtiöpamput kun eivät ymmärrä musiikista mitään ja heidän työhuoneissaan ei ole pianoa, jonka ääressä he voisivat testata tähdiksi pyrkivien laulajien taitoja. Enemmän olisin toivonut Four cats -lauluyhtyeen taivalta kuvaavan kappaleen kaltaisia asioita, jotka olivat positiivisia ja liittyivät olennaisesti Esa Niemisen uraan. Sen sijaan, että haukuttaisiin vaikka tietotekniikkaa musiikintekemisessä hyödyntävät tahot. Ironista sekin, että Esa itse vuoden 1987 euroviisukarsintojen haastattelussa ylistää tietokoneita musiikin sovittamisen välineinä juontajana toimineelle konkarimuusikko Lasse Mårtensonille, joka tuhahtelee paheksuvasti.
”On elämä laulu” -kirjan suurimmaksi kompastuskiveksi nousee Esan ”lempeään pottuiluun” taipuvaisen persoonan ja liian suuren suun lisäksi juuri alussa kuvailtu rakenne. Yksi musiikkiprojekti käsitellään kattavasti, jonka jälkeen tulee oma kappaleensa vaikkapa yhteistyökumppani Leri Leskisestä, joka kertoo suurelta osin uudelleen samat asiat. Olisiko perinteinen kronologinen rakenne ollut sittenkin kiinnostavampi? Ymmärrän, että Esa Niemisen kaltaisen kymmenissä ellei sadoissa projekteissa mukana olleen ammattimiehen töitä ole helppo järjestää kerronnallisesti helposti ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Jos Frederikin, Koivuniemen, Katri Helenan ja Yölinnun albumituotannot vuorottelisivat iloisesti lomittain. Jotain tiivistystä olisi kuitenkin tarvinnut tehdä, sillä huomasin tuhahtelevani itsekseni lukiessani kolmatta kertaa samasta yksityiskohdasta eri kohdassa kirjaa. Niin vannoutunut musafriikki kuin olenkin ja nautin monista kulissien taakse kurkistavista kappaleista, niin parasta antia kirjassa olivat kuitenkin Esa Niemisen yksityiselämään keskittyneet osiot. Nuoruusvuodet ja Pirre-vaimon omin sanoin kertomat muistelot. Oli sitten Esa Niemisestä ja hänen mielipiteistään mitä mieltä tahansa, sisältää kirja ansiokkaan katsauksen suomalaiseen iskelmäbisnekseen 1970-luvun lopulta tähän päivään. Esa Nieminen palveli varusmiehenä merivoimissa, kuten minäkin. Hänet kotiutettiin kersanttina ja viimeisenä sormenheristyksenä totean kirjailija Saarelalle, että merivoimien univormussa ei ole kauluslaattoja.
RETROPOPPARI 