BILLY IDOL SHOULD BE DEAD (2025)
Ohj: Jonas Åkerlund
Pop-maailmaa riivaa armoton nostalgiabuumi ja yhdestä jos toisestakin artistista tai yhtyeestä tehtaillaan elämäkertoja ja dokumentteja ennätysmäiseen tahtiin. Nyt Billy Idol on saanut oman dokumenttinsa ”Billy Idol Should Be Dead” lisättyä tähän kaanoniin. YLE esittää helmikuussa ensi-iltansa saaneen, Jonas Åkerlundin ohjaaman dokkarin tuoreeltaan. Omintakeisen nimensä dokumentti on saanut artistin vastuuttomasta elämäntyylistä. Hän on käynyt lähellä kuolemaa niin useasti, että hengen olisi jo pitänyt lähteä.
Idolin elämäkertakirja ”Dancing with Myself – Elämäni” ilmestyi jo vuonna 2014 (suomeksi 2015), joten kovin paljon uutta tietoa kirjan lukeneille ei elokuva tarjoile, sillä Idolin elämässä ei viimeiseen kymmeneen vuoteen ole tapahtunut kovin paljon. Tulihan häneltä toki viime vuonna uusi albumi ”Dream Into It” reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta siitä ei paljon ole lapsille kerrottavaa eikä aihetta juurikaan sivuta dokumenttielokuvassa.
LUE LISÄÄ: Billy Idolin albumin ”Dream Into It” arvostelu
Dokumentin lopussa soiva laulu ”Dying to Live” on uusi, elokuvaa varten tehtailtu balladi vaikka sen kertosäkeistössä lauletaan myös ”Dream Into It”. Mielenkiintoista on sen sijaan, että Billy Idolin äiti Joan Broad on vahvasti mukana dokumenttiin kuvatussa materiaalissa, vaikka hän kuoli jo viisi vuotta ennen leffan valmistumista vuonna 2020. Yhden paljastuksen dokumentti tekee, sillä vuonna 2023 paljastui että Billy Idolilla on kolmas lapsi. Vuonna 1985 syntynyt Brant paljastui satunnaisesti tehdyn DNA-testin pohjalta tähden biologiseksi lapseksi. Idol otti Brantin avosylin vastaan perheeseensä ja hän oli mukana poseeraamassa jo samana vuonna, kun Billy Idol sai tähtensä Hollywoodin Walk of Famelle.
Musiikkivideoistaan ja muista musiikillisista dokumentaatioistaan tuttua Jonas Åkerlundia ohjaajana voitaneen pitää jonkinlaisena laadun takeena. Hänen kädenjälkensä erottaakin Billy Idolin tarinan useista samankaltaisista tusinatuotteista. Nopeat leikkaukset ja vauhdikkaat animaatiot elävöittävät tavanomaisen arkistomateriaalin keskellä puhuvia päitä. Animaatiot ovat myös varsin oivaltavia esimerkiksi huumehöyryistä Idolia kuvatessaan. Silloin rocktähti muuttuu hirviömäiseksi sekopääksi.
Erityisesti arvostin Billy Idolin musiikillisen uran kronologista ja monia muita rock-dokumentteja perusteellisempaa käsittelyä. Vaikka monissa arvioissa onkin kritisoitu ettei musiikkiin keskitytä riittävästi, mielestäni tällä kertaa siitä kerrottiin enemmän kuin keskivertodokkarissa. Monia kiinnostavia yksityiskohtia tuli esiin. Kun Idol esimerkiksi halusi punkin mentyä pois muodista, muuttaa musiikkiaan tanssittavampaan suuntaan, hän oli suoraan yhteydessä juuri Oscarin voittaneeseen discomusiikin kuninkaaseen Giorgio Moroderiin. Moroder ei ollut kiinnostunut, mutta tehtävän tuottaa Idolia sai hänen oppipoikansa Keith Forsey.
Kaikkihan ei tietenkään kahteen tuntiin mahdu, mutta tällä kertaa painotukset olivat juuri oikeissa asioissa ja uran vaiheissa. Kenties runsaaseen huumeidenkäyttöön liittyvät jutut saivat taas kerran liikaa tilaa, mutta ne varmasti hallitsivat Idolin elämää muutenkin juuri tässä mittasuhteessa. Enemmän nautin kuitenkin uran käänteisiin liittyvistä musiikillisista nippelitiedoista. Sen sijaan moottoripyöräonnettomuuden jälkiseurausten kuvaus oli liiankin tarkkaa kaltaiselleni herkälle miehelle.
Kiitosta antaisin Billy Idolille itselleen, joka jopa poikkeuksellisen avoimesti kertoo elämästään varjoisia hetkiä häpeilemättä. Hänen huumorinsa ja karismansa kannattelee koko dokumenttia. Hän osoittautuu myös varsin perhekeskeiseksi ja jopa lapsirakkaaksi mieheksi, mitä ei aina hänen räväkästä imagostaan olisi voinut päätellä. Myös muu haastateltavien galleria on runsas, kiinnostava ja osin jopa yllättävä. Jopa Duran Duranin John Taylor pääsee ääneen. Olihan hän teininä Generation X:n keikalla Birminghamissa.
Sitä perisyntiä ei tämäkään dokumentti kyennyt syrjäyttämään, että huumeidenkäyttöä jollain tapaa ihannoidaan ja niiden vaikutuksen alaisena tehdyille idioottimaisuuksille naureskellaan vähän vähättelevään sävyyn. Se nyt vain oli sellaista sekoilua silloin kultaisella 1980-luvulla. Vaikka ollaan olevinaan katuvaisia, niin he eivät onnistu täysin allekirjoittanutta vakuuttamaan.
Vaikka aiemmin kehaisin kronologista rakennetta, niin joissakin kohdin elokuvan aikajana hieman poukkoili. Mutta pidin sitä elokuvallisena keinona pitää katsojan mielenkiintoa yllä. Arkistomateriaalin käytöstä sen sijaan antaisin vain suitsutusta. Sitä on runsaasti, se on tarkasti valittua ja mukana on myös harvinaisempaa kamaa. Esimerkiksi erittäin kiinnostava pätkä Billy Idolin koekuvauksesta ”Terminator 2” -elokuvaan. Idolin oli määrä esittää T-1000-tappajarobottia, mutta hän ei ollut vielä toipunut täysin moottoripyöräonnettomuudestaan. Roolihahmorobotilla oli kohtauksia, joissa hänen olisi pitänyt juosta ja se ei Idolilta tuohon aikaan olisi onnistunut.
Joka tapauksessa ”Billy Idol voisi kuollut” on jälleen yksi onnistunut aikamatka 1980-luvulle. Billy Idolin ura Generation X -yhtyeestä Amerikan valloitukseen ja Music Televisionin alkutaipaleen uranuurtajaksi saa arvoisensa kertauksen. Monella tapaa silmiä avaavia olivat myös tietokoneiden vallankumousta edeltäneen Idolin konealbumin ”Cyberpunk” syntyvaiheet. Sen jälkeen ilmestyneitä levyjä ei sitten enää mainittukaan, mutta lopussa Idol esiintyy tänä päivänä täpötäysille stadioneille, kuten jokaisen oikean rock-dokkarin päätähden oman leffansa lopussa kuuluukin.
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
Vastaa