MICHAEL (2026), 127 min.
Ohjaus: Antoine Fuqua
Vuonna 2009 kuolleesta ”popin kuninkaasta” Michael Jacksonista kertova elämäkertaelokuva ”Michael” on saanut ensi-iltansa. 1980-luvun musiikin ja muusikkobiopicleffojen ystävänä ryntäsin tietenkin teatteriin ensimmäisten joukossa. Ehdin etukäteen bongailla muutamia arvosteluja ja yleisempiä uutisjuttuja, joissa on kerrottu teoksen saamista nihkeistä arvosteluista. Suurin synti tuntuu olevan, ettei elokuvassa kerrota mitään Jacksonin mahdollisista pedofiilisistä taipumuksista. Henkilökohtaisesti en oikeastaan sellaista odottanutkaan, eivätkä odotukseni muutenkaan olleet kovin korkealla. Niin paljon kuin muusikkotarinoista pidänkin, todella onnistuneet elokuvat ovat harvassa. Pyrin kuitenkin nauttimaan elokuvaelämyksestä avoimin mielin.
”Michael” jää valitettavasti sinne samaan keskikastiin, kuten niin moni muukin vastaava tarina. Ankaran isän Joseph ”Joe” Jacksonin (Colman Domingo) hallitsemasta köyhästä kodista ponnistanut lahjakkuus raivaa tiensä tähtiin. Tällä kertaa demoneina häärivät vyöllä jälkikasvuaan kurittavan isän lisäksi yksinäisyys ja lapsenmielisissä haavemaailmoissa leijailu. Se tavallinen tarina eli alkoholiin tai huumeisiin sortuminen loistaa poissaolollaan. Peter Pan on Michaelin lempikirja, jota selataan usein, mutta kirjan pohjalta nimetylle ”Neverland”-ranchille ei leffassa ehditä. Lopussa viitataankin, että ”His story continues”, eli onko elokuvalle mahdollisesti tulossa jatkoa? Itse asiassa sellaista voisi päätellä jo tämän elokuvan mainoslauseesta ”His story begins”?
Tämä elokuva päättyy vuoteen 1988 ja Michaelin ”Bad” -kiertueen konserttiin Lontoossa. Vuodet kerrotaan elokuvassa selkeästi, kuin dokumentissa konsanaan. Päätösesitykseen hypätään suoraan vuodesta 1984, jolloin Michael veljineen konsertoi Yhdysvalloissa Jacksons -yhtyeen ”Victory Tour” -kiertueen merkeissä. Siellä Michael ilmoitti veljesparven managerina toimineen isänsä yllätykseksi ja järkytykseksi lavalla, että tämä oli yhtyeen jäähyväiskonsertti ja hän siirtyy pysyvästi soolouralle. Muista veljeksistä ei ilman Michaelia ole ollut vastaavanlaiseksi rahasammoksi Jacksonien perheelle. Perheen pojista toiseksi menestynein eli Jermaine viritteli hänkin omaa soolouraansa ja oli jo osittain eronnut Jacksonseista.
Nämä mainitut ja niin monet, monet muut konserttiesitysten reinkarnaatiot hallitsivat elokuvaa, joka alkoi tuntua lähes kuvitetulta ”Michael Jacksonin ja Jackson 5:n parhaat” -soittolistalta. Kaikki esiintymiset ja musiikkivideoiden uudelleenkuvitukset olivat kieltämättä pikkutarkasti ja taitavasti toteutettuja, mutta jopa kaltaiseni musafanin ja jonkin sortin Michael Jackson -faninkin silmissä tuskastuttavan pitkiä. Kappaleet soivat kokonaisuudessaan, eivätkä suinkaan minään montaasia kuljettavana potpurina. Kyllähän meikäläinen osaa hyvästä musiikista nauttia, mutta katkaiseehan moinen draaman kaaren, jos pitäisi kokonaisuutta arvioida jonkin sortin elokuvallisin perustein. Odotankin fanien työstämiä YouTube-videoita, joissa vaikka ”Thriller” -videon tanssijaksoa verrataan elokuvan vastaavan. Onko kaikki tismalleen yksi yhteen? ”Thriller”-videon tyttö ainakin on ihan saman näköinen.
Nimihenkilöä esittävä Jaafar Jackson, joka on muuten Michaelin Jermaine -veljen poika, ei sen sijaan ole kovin esikuvansa näköinen. Mutta hän paikkaa asiaa pehmeän Michaelmaisella puheenparrellaan ja erityisesti taitavilla tanssimuuveillaan. Varsinkin jälkimmäisiä hän pääsee esittelemään leffan lukuisissa ja taas lukuisissa esiintymisnumeroissa. Jaafarin roolisuorituksessa ei muutenkaan ole moitittavaa. Hänen katseessaan ja hymynsä takana on aistittavissa erilaisuuden aiheuttaman yksinäisyyden tuomaa tuskaa, jota eivät äiti-Katherinen (Nia Long) lempeän kannustavat puheet paljon lohduta. Michaelin ainoita ystäviä ovat eläimet, joille hän avautuu elämästään. Ärsyttävin niistä on Bubbles-simpanssi, joka näyttää niin CGI:llä luodulta että menee jo melkein animaatio-osastolle. Liekö CGI ollut käytössä myös Michaelin nenässä, joka kutistuu pikkuhiljaa 1980-luvulle siirryttäessä?
Colman Domingo Michaelin isän roolissa on ehkä hieman ylikorostetun niljakas, mutta roolissaan mies paikallaan. Ankaruudestaan huolimatta hän ei kuitenkaan sorru vyöllä läimittävää selkäsaunaa rankempiin hirmutekoihin ellei mukaan lasketa henkistä väkivaltaa. Vähän kesy ”pahis”. Muut perheenjäsenet – jopa lepsukka äiti – jäävät auttamatta taustatapetiksi. The Jackson 5 (myöhemmin The Jacksons) -yhtyeeseen kuuluvat veljet eivät montaa repliikkiä lausu ja sisko LaToya ei taida päästää suustaan sanaakaan. Michaelia nuorempia sisaruksia Randya ja Janetia ei elokuvan maailmassa ole olemassakaan. Oikeassa elämässä vain vuoden Michaelia vanhempi Marlon on leffassa samankokoinen muun veljeskolmikon kanssa.
Michael harvoihin ihmisystäviin kuuluva henkivartija Bill Bray (KeiLyn Durrel Jones) on sivuhahmona sympaattinen. Pienistä yksityiskohdista minua liikutti eniten 10-vuotiaan Michaelin ystävyys Motown-levy-yhtiön Berry Gordyyn (Larenz Tate). Pieni hetki kun poika halaa levymogulia ja omaa isäänsä hän ei halannut kertaakaan. Lapsi-Michaelia näytellyt Juliano Valdi oli myös osuva roolitus. Mike Meyers pienessä levy-yhtiö-pamppu Walter Yetnikoffin osassa oli myös piristävä ja hauska hetki.
”Michaelista” jäi kuitenkin valitettavan ulkokultainen jälkimaku. Elokuvassa ei käytännössä ollut mitään Michaeliin liittyvää negatiivisuutta. Hänet esitellään määrätietoisena ja hyväntahtoisena ystävällisyyden perikuvana, joka lelukaupassa asioidessaankin jaksaa jakaa nimikirjoituksia väsymättä muille asiakkaille ja lahjoittaa suuria summia hyväntekeväisyyteen. Ainoa särö tasaisessa uratarinassa oli onnettomuus Pepsi-mainoksen kuvauksissa, jossa Michaelin hiukset syttyivät palamaan. Muistan tapauksesta aikoinaan lukeneenikin, mutta en tiennyt tilanne oli niin vakava kuin elokuvassa kuvataan. Elokuvassa asia pannaan myös Michaelin isän syyksi, sillä hän oli sopinut mainoskuvauksista ja sairaalassakin oli eniten kiinnostunut siitä, milloin kuoleman kielissä kamppaileva poika olisi valmis palaamaan sorvin ääreen.
Elokuvan alkuperäinen käsikirjoitus päättyi kuulemma kohtaukseen, jossa poliisi tulemaan hakemaan Michael Jacksonia kuulusteluihin pedofilia-epäilyjen vuoksi. Tekijät piti kuitenkin kutsua takaisin lisäkuvauksiin, sillä elokuvantekijöille selvisi Jacksonin vuonna 1993 tekemä sopimus hän syyttäneen Jordan Chandlerin kanssa. Jackson maksoi Chandlerin hiljaiseksi ja tämä edellytti ettei häntä saa mainita missään elokuvassa vastedes. Näin kertoo viihdelehti Variety, mutta olisiko asian voinut silti sisällyttää leffaan jotenkin anonyymisti? Haiskahtaa minusta enemmän tekosyyltä ja koska ”Michael” -elokuvan tuottajina on häärinyt koko Jacksonin perhe niin voisi kuvitella että perheen kuuluisin vesa on haluttu esitellä positiivisessa valossa.
Enkä tarkoita, että Michaelista olisi ehdoin tahdoin pitänyt leipoa parantumaton hyväksikäyttäjä. Ymmärtääkseni häntä ei kuitenkaan koskaan tuomittu mistään rikoksesta, vaikka pysyvän mainehaitan saikin. Onhan näin vakavien ristiriitojen esittäminen toki hankalaa, mutta ei aihetta täysin olisi tullut sivuuttaakaan. Jollain tapaa moniselitteisesti asiaa olisi voinut sivuta ja katsoja olisi sitten voinut tehdä omat johtopäätöksensä. Nyt kaikki ikään kuin lakaistiin maton alle ja edes koko mahdollista synnin pesää eli Neverland -ranchia ei ollut olemassakaan, vaikka asuihan Michael Jackson siellä jo vuonna 1988 johon elokuvan tarina päättyy.
Itse olen monesti painottanut, etten rinnasta artistin henkilökohtaista elämää hänen tekemäänsä musiikkiin, ja esimerkiksi Michael Jacksonin kohdalla olen jatkanut hänen musiikkinsa kuuntelua syytöksistä huolimatta. Kuuntelen monien muidenkin hankaliksi ihmisiksi leimattujen tyyppien musaa. Joskus mitta tulee kyllä minullakin täyteen ja esimerkiksi oman paikallisen pedofiilimme Jari Sillanpään fanittaminen on päättynyt. Pohdin, että se johtuu ehkä enemmän Siltsun käytöksestä teon jälkeen kuin itse teoista. Tai sitten popin kuninkaan tekoset on vain helpompi antaa anteeksi, kuin tangokuninkaan?
Elokuvassa Michael Jackson esitetään maailman mahdollisesti lahjakkaimpana ihmisenä, jonka lauluäänen vire oli täysin virheetön ja jokainen häntä elävänä kuullut ja nähnyt pyörtyy tai vähintään purskahtaa itkuun. Siltä perinteiseltä muusikko-biopic-kohtaukselta ei vältytä tälläkään kertaa. Siis siltä, että artisti menee ensimmäistä kertaa studioon ja lasin takana teknikot alkavat hytkyä ja nyökkäillä hymyillen toisilleen. Konserteissa vollottavat niin naiset kuin miehetkin ja Jacksonin tapauksessa korostetusti myös mustat ja valkoiset fanit. Mike Myersin esittämä Yetnikoff soittaa vasta perustetun Music Televisionin johtajalle ja käskee laittamaan ”Billie Jean” -musavideon pyörimään kymmenen minuutin sisään tai hän vetää kanavan rotaatiosta kaikki CBS-yhtiön artistien videot pois saman tien. MTV kun ei alkuvaiheessa pyörittänyt mustien artistien videoita. Jackson kaatoi raja-aidat ja sitä jaksetaan korostaa.
Runsaasta sisällöstä huolimatta ”Michael” -elokuva oli loppujen lopuksi vähän tylsä ja pari kertaa ehdin jo vilkaista kelloa. Laulaakohan hän vielä montakin kappaletta? Itse tarina eteni tasapaksuna ja koska ura oli koko ajan nousujohteinen, jäi draaman vastavoima laimeaksi. Vain isäukko yritti pistää kapuloita rattaisiin. Ehkä jotain pohjaa isäsuhteelle yritettiin rakentaa Michaelin pyrkimyksillä itsenäiseksi aikuiseksi. Toistuvana teemana hän aina uhosi sanovansa isälleen suorat sanat, mutta pisti kuitenkin aina jonkun muun asialle. Koska pääpaino sisällössä oli pitkillä musiikkiesityksillä, jäi kaikki muu sen jalkoihin. Inhimillisyys ja liha luiden ympäriltä loisti poissaolollaan. Ehkä mahdollisessa jatko-osassa päästään sisälle artistin rosoisempaan puoleen?
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti