”Raul Reiman – Iskelmäsanoittajan laulut” -muistokonsertti järjestettiin Helsingin Kulttuuritalolla keskiviikkona 10.9.2025. Olen kirjoitellut blogiini ”arvosteluja” konserteista, joissa olen käynyt ja joihin olen omilla rahoillani lippuni hankkinut. Tämä tilaisuus on ajatuksissani jollain tapaa kaiken arvostelun yläpuolella, eikä sydämeni anna minulle lupaa kirjoittaa siitä varsinaista arvostelua tähtiluokituksineen. Tyydyn siis lähinnä kertomaan millaisena tapahtuman koin.
En muistaakseni ole koskaan ollut sanoittajan kunniaksi järjestetyssä konsertissa, mutta Raul Reiman on sellainen jota ehdottomasti kannattaa muistella. Olen konserttia edeltävät viikot elänyt jonkinlaisessa Reiman-kuplassa, kun tuttavapiirini on tapahtumaa ennakkoon hehkuttanut. Toisaalta nyt kun se vihdoin on ohi, voi myös huokaista helpotuksesta ja keskittyä johonkin aivan muuhun.
LUE LISÄÄ: Raul Reiman sanoitti kasarihitit suomeksi
Mutta sitä ennen siis vielä muutama sananen Kulttuuritalon illasta – ikään kuin jonkinlaiseksi sinetiksi tai pisteeksi I:n päälle. Huomasin Reiman-kuplani hieman vuotavan, kun sen ulkopuolella muu maailma ei oikeastaan tiennyt että tällainen tilaisuus järjestetään tai pahimmassa tapauksessa edes sitä, kuka oli Raul Reiman. Kuinkakohan monelle ”tavikselle” tai työkaverille jouduin listaamaan hänen tunnetuimpia sanoituksiaan, mutta sen tehtyäni tuli kyllä innostuneita huokauksia ja ahaa-elämyksiä. Ilmeisesti musiikintekijät eivät suurelle osalle kaduntallaajista ole niin tuttuja tai merkityksellisiä.
Seuraavaan hengenvetoon sainkin selittää, keitä ovat konsertissa esiintyvät artistit. Lea Lavenin muisti suurin osa ja toiset Juhamatinkin, mutta itselleni he olivat ehkä ne vähäpätöisin syy konserttilipun hankintaan. Satu Pentikäinen, Tuijamaria ja BonBon ovat nimiä joita kaltaiseni 1980-luvun discoiskelmän fani ei ihan joka päivä näe estradilla, tuskin enää ikinä tämän jälkeen. Lisäksi mukana oli maukkaita kuriositeetteja, kuten Kati ”Peukaloisen retket” Kaasalainen ja Minna Ikonen, mutta heidän kytköksensä Raul Reimaniin on melko hentoinen. Raul Reimanista puhuttaessa itselleni tulee ensimmäisinä mieleen Kake Randelin, Eini, Meiju Suvas ja Frederik, ja silloin ei olisi kadunmiehellekään enää tarvinnut selitellä ketä siellä konsertissa oikein lauleskelee. Mutta he loistivat poissaolollaan.
Konsertin juontaja ja toinen vasta julkaistun Raul Reiman -elämäkertakirjan kirjoittaja Juha-Matti Tammela kertoi, että kaikkia artisteja kyllä kysyttiin mukaan, mutta erinäisistä syistä he olivat estyneitä. Jopa julkisuudesta vuosikaudet sitten poistunutta Mona Caritaakin metsästettiin, mutta turhaan. Berit ei kuuleman mukaan enää esitä kevyttä musiikkia ja Paula Koivuniemikin on jättänyt esiintymislavat taakseen. Matti Eskon tai Taiskan tilanteesta en osaa sanoa ja Kari Tapio on poistunut keskuudestamme. Jonna (Tervomaa) ei mielellään puhu Raul Reimanin sanoittamasta lapsitähteydestään ja tuskin kapuaisi yhdellekään lavalle ”Minttua ja Villeä” laulamaan. Näin ollen kuulijoiden oli valitettavan useiden klassikoiden kohdalla tyytyminen cover-versioihin.
Iltaan sisältyi onneksi muutamia varsin makoisia alkuperäisesityksiä, jotka itselle olivatkin varmasti se suurin syy lipun ostoon. Eini, Meiju ja Kake on nähty jo monta kertaa ja varmasti tullaan vielä näkemään. Mutta Pirjo Lehti tulkitsemassa iki-ihania ”Portit” ja ”Se on rakkautta oikeaa” hittejään on harvinaista herkkua. Olen aina rakastanut Pirjon tummaa ja soinnikasta ääntä, ja laulu tuntui luistavan yhä. Vireessä saattoi olla puutteensa, mutta sydämellinen tulkinta antoi ne helposti anteeksi eikä liikutuksen kyyneliltä vältytty. Pirjon osuus oli itselleni yksi illan kohokohdista.
Kaiken kaikkiaan konsertissa kuultiin hurja määrä lauluja, lähes viisikymmentä, kun potpureissa kuultavat kappaleet otetaan lukuun. Itse olisin ehkä hieman tiivistänyt kolmetuntista rupeamaa, joka myös vähän venyi aikataulussaan. Ymmärrettävää että valintoja tehtäessä on ollut varmasti suoranainen runsaudenpula ja kaikkia ei voi miellyttää. Monet jäivät varmasti kaipaamaan joitakin kappaleita, kun taas mukavaa oli kuulla jokin ”Pac-man-kuumeen” kaltainen erikoisuus livenä jota harva varmasti osasi odottaa. Toisissa kohdin vaikutti, että mentiin solistin ehdoilla. Kun kerran Päivi Kautto-Niemi ja Tarja Ylitalo olivat lupautuneet mukaan, saimme kuulla heidän alkuperäislevytyksiään vaikka ne eivät ikivihreän kriteerejä täyttäneetkään.
Kati ”Peukaloisen retket” Kaasalainen ja Minna Ikonen ovat tekemässä paluuta laulualalle pitkän tauon jälkeen. Oliko heidät buukattu konserttiin ennemmin markkinoimaan tulevaa kuin muistelemaan menneitä? Kumpikaan ei levyttänyt aikoinaan montaakaan ikimuistoista Raul Reimanin tekstiä. ”Peukaloiset retket” -tv-sarjan tunnari ei nimittäin ole Reimanin kynästä, vaan Erkki Liikasen.
Samaten tangokuningattaret Mira Kunnasluoto ja Charlotta Saari olivat jännä lisä muutenkin turhan runsaslukuisessa artistikaartissa. Heissä ei suinkaan ole mitään vikaa laulajina tai esiintyjinä, mutta kun kytköstä Reimaniin ei ole ja laulajia oli muutenkin talo täynnä, niin eikö heille nimetyt laulut olisi aivan hyvin voinut esittää joku muukin? Uudemman polven laulajista Ville Leinonen sen sijaan puolsi paikkaansa, sillä onhan hän levyttänyt runsaasti uusia versioita Raul Reimanin kappaleista. Äänenvärinsäkin puolesta Ville täytti hyvin Kake Randelinin pikkukengät.
Mutta ei sen puoleen, kaikki artistit kyllä lunastivat läsnäolo-oikeutensa tulkinnoillaan. Kaasalaisen ja Ikosen äänet kuuluivat kiistatta illan parhaimpiin ja lavapreesens oli luontevaa. Muutenkin katsomossa aisti, jos solistilla oli ns. ”kilometrejä” takana ja esiintyjän karisma verenkierrossa. Tosin lähes kaikki tämän konsertin esiintyjät olivat pitkän linjan ammattilaisia, vaikka taukoakin esiintymisissä on ollut. Esimerkiksi Satu Pentikäinen otti tilan haltuun, kuin ei mitään paussia olisi ollutkaan. Rempseä Pentikäinen huudahti esityksensä aluksi vain ”Apua!”. Vauhdikkaimmat vedot tulivat varmaankin Anja Niskaselta, jossa olisi kyllä ollut aineksia ihan iskelmätaivaan kiintotähdeksi. Harmillista, että hän päätti lopettaa uransa 1980-luvun loppupuolella. Nykyäänhän Anja julkaisee uuttakin musiikkia ja tekee pikkuhiljaista paluuta laululavoille.
Rami Loukolan johtama bändi hoiti hommansa perusvarmalla otteella. Joissakin kappaleissa sovitukset kuulostivat vähän arkisilta ja pieni kokoonpano ei kaikkiin kappaleisiin saanut puhallettua vaadittua mahtipontisuutta. Etenkin potpureiden sovitustyö oli jäänyt puolitiehen. Kappaleet vain vaihtuivat lennossa samalla kun solistit heittelivät toisilleen mikrofonia, kuin viestijuoksijat kapulaa konsanaan.
Potpurit olivat kuitenkin ehdottomasti paikallaan, sillä niiden ansiosta saimme nauttia enemmän Reimanin sulorunoutta. Toisen puoliajan päättänyt 16-minuuttinen megapotpuri ei sekään iskelmäfanin korvissa tuntunut liialliselta, vaan sen päätyttyä jäi vain janoamaan lisää. Se oli tosin outoa, ettei yhtäkään Frederikin Reiman-hittiä mahtunut illan ohjelmistoon. ”Titanic” on yksi henkilökohtaisista suosikeistani ja ”Kolmekymppinen” -kappaleen poissaolokin hämmästytti vaikken siitä erityisesti välitäkään. Tärkeämpiä olivat Pirjo Lehden ”Luona keittiön pöydän” tai Päivi Kautto-Niemen ”Miksi jouduit sä naimisiin”?
Konsertin suurin tähti oli varmaankin Lea Laven, joka itseoikeutetusti purjehti toisen puoliajan loppupuolella esittämään suuret Raul Reiman -klassikot ”Aamulla rakkaani näin” ja ”Ei oo, ei tuu”. Vaikka Kulttuuritalon kaiuttimissa ei kaikunut tiedotus ”Lea Laven has left the building”, häntä ei näkynyt enää loppulaulun aikana artistirivistössä. Joka tapauksessa Lavenin kahden biisin esitykseen kiteytyi hienolla vaikkakin erittäin tiivistetyllä tavalla koko Raul Reimanin ura. Kohtalokas balladi ja rempseä iskelmäralli, joiden molempien tekstit ovat jääneet elämään omaa elämäänsä jopa sävelistä irrotettuina.
Viimeisinä viikkoina hurjan paljon Reimanin sanoittamaa musiikkia kuunnelleena olen huomannut, että jokainen hänen kirjoittamansa teksti on uniikki. Vaikka tuotanto on runsaslukuinen, hän ei toistellut samoja fraaseja vaan viljeli erittäin monenkirjavaa ja kekseliästä kieltä, joka istuu sävellettyyn musiikkiin kuin nakutettu. Viimeisenä yhteislauluna raikui Kari Tapion tunnetuksi tekemä ”Olen suomalainen”, johon yhtyäkseen ei yleisönkään puolella tarvinnut kaivaa lauluvihkoa esille.
Valokuvat illan käsiohjelmasta:
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 
Harmi vaan kun missasin kun vasta tänään näin, että tämmöinen ollut. Niin vaikka Minna kuin Tuijamaria olisi ollut mukavaa oikein keikan merkeissä nähdä. Toivoa vaan sopii, että vastaavaa järjestettäisiin lisää ja pitäisi vaan silmät pitää auki silloin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Olin järkyttynyt lukiessani Hesarin arviota konsertista – järkyttynyt siksi, että kuulin siitä siinä vaiheessa ensimmäisen kerran. Syksyn kohokohta meni minulta tyystin ohi.
Olen ollut tietoinen Raul Reimanista ja hänen sanoituksistaan teinivuosistani lähtien. Reiman on ikäänkuin ollut läsnä siinä maisemassa, jossa luettiin levyjen kansista tarkkaan tekijätiedot, kansien valokuvaajat ja kaikki se olennainen, mikä nykypäivän striimauskulttuurissa loistaa poissaolollaan.
TykkääLiked by 1 henkilö
Olen tehnyt YouTubeen soittolistoja (kanavan nimi Fopsilainen) ja muutamia vuosia sitten laadin sinne myös Raul Reiman -listan.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos vinkistä 👍
TykkääTykkää