Levyarvio: Alison Moyetin uutuus on uuvuttava kuuntelukokemus

ALISON MOYET: KEY (Cooking vinyl 2024)

Alison Moyet (s. 1961) nousi listakomeetaksi puoliksi vahingossa, kun Depeche Moden jättänyt Vince Clarke kaipasi laulajaa seuraavaan projektiinsa. Syntyi Yazoo-duo, joka levytti kaksi studioalbumia vuosina 1982-1983 ja lohkaisi niiltä muutaman mojovan hittisinglen. Moyetin sooloura käynnistyi heti seuraavana vuonna vauhdikkaasti supermenestyksekkäällä albumilla ”Alf”, joka myi maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa kappaletta ja toi artistille Brit Awards -palkinnon vuoden naisartistin kategoriassa.

LUE LISÄÄ: Yazoon albumista ”Upstairs at Eric’s” (1982)

Neljän vuosikymmenen aikana Alison Moyet on julkaissut tasaisen harvakseltaan uutta musiikkia yhdeksän pitkäsoitollisen verran, mutta platinakantaan ei ole ylletty enää vuoden 1987 toisen sooloalbumin ”Raindancing” jälkeen. Artistin tyylikin on toki levy levyltä muuttunut aina seesteisempään ja taiteellisempaan suuntaan. Täydellisten pop-biisien sijaan Moyet-fanit etsinevät hänen tuotannostaan ennemmin ihon kananlihalle nostattavia tulkintoja ja koskettavia tarinoita.

LUE LISÄÄ: Alison Moyetin albumista ”Alf” (1984)

Pop-Alisonia rakastavalle Retropopparille artistin kymmenes sooloalbumi ”Key” on auttamatta pettymys. Itse en laskisi levyä välttämättä edes studioalbumiksi, sillä se sisältää kahta uutta laulua lukuun ottamatta vain uusia versioita kappaleista vuosien varrelta. Mukana on yllättäen enimmäkseen vähemmän tunnettuja lauluja ja ainoastaan pari iso hittiä on laitettu uusiksi.

Ratkaisu on toisaalta levyn voimavara, sillä itselleni rakkaat esikoislevyn kasarihitit ”All cried out” ja ”Love resurrection” eivät kaivanneet uusia sovituksia. Alkuperäiset ovat täydellisiä sellaisenaan. Etenkin vasta levyn loppupuolella kuultava ”Love resurrection” on sovitettu ihmeellisen halvan kuuloiseksi humpaksi ja se onkin pitkäsoiton ainoa nopeatempoinen kappale.

”Raindancingilta” mukana on vain TOP-3-hitti ”Is this love?”, joka sekin olisi saanut jäädä uusimatta. ”Key”-versio kuulostaa kuin seitsemäntuumaista singleä pyöritettäisiin LP-levyn nopeudella. Sen jälkeiset Alison Moyet -albumit ovat jääneet alkuperäisinäkin itselleni hieman vieraiksi, mutta silti hakeuduin ”Key”-levyn kuuntelun jälkeen mieluummin niiden pariin ja viime päivinä Retropoppilassa onkin soinut Alison Moyetin 1990- ja 2000-lukujen tuotanto.

Sain todeta, että esimerkiksi ”Hoodoo” (1991) ja ”Essex” (1994) ovat varsin päteviä kokonaisuuksia. ”Essex” -albumin bonusraidoista löytyi vielä varsin mainio uptempo-single-remix kappaleesta ”Whispering your name” ja kaiken kukkuraksi singleltä löytyy kappaleesta vielä Vince Clarke remix. Vaikka näillä löydöksillä ei ole mitään tekemistä tuoreen ”Key”-albumin kanssa, mutta ne ovat ainoa ilo jonka uutuus elämääni toi.

”Keyn” parasta antia ovat ehkä yllättäenkin ne kaksi aivan uutta laulua. Niitä ei ainakaan pysty vertaamaan takavuosien klassikoihin. Etenkin ensimmäisenä maistiaisena julkaistu ”Such small ale” kosketti ja olen luukuttanut sitä paljon. Toinen uutuus ”The impervious me” menee sen sijaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

”Keyn” kappaleet ovat valikoituneet melko tasaisesti vuosien varrelta. Vain toiseksi tuoreimmalta sooloalbumilta ”Other” (2017) ei mukaan ole kelpuutettu ainoatakaan sävelmää. Eikä luonnollisesti myöskään vuoden 2004 ison orkesterin kanssa tehdyltä viihteelliseltä cover-albumilta ”Voice”. ”Keyn” erikoisuuksina voitaneen pitää vuoden 2002 ”Hometime”-singlen ”Should I feel that it’s over” B-puolta ”Tongue tied” tai vuonna 1994 Lightning Seeds -yhtyeen ”Jollification” -albumiraitana kuultua kappaletta ”My best day”.

Vuonna 1994 Alison Moyet levytti albumin ”Essex”, mutta levy-yhtiö ei ollut tyytyväinen lopputulokseen ja hänen piti levyttää se osittain uudelleen. Uudeksi tuottajaksi pestattiin Lightning Seedsin Ian Broudie, jonka kanssa yhteistyö pelasi niin hyvin että Alison vieraili myös heidän albumillaan yhdellä kappaleella. Nyt siitä kuullaan uusi ”Key”-versio, mutta tässäkin tapauksessa on vanhassa vara parempi.

Kahdeksantoista raidan ”Key” -kokonaisuus osoittautuu uuvuttavaksi kuuntelukokemukseksi. Kappaleiden sovituksissa eivät eroa toisistaan ja laahaavat raidat puuroutuvat tasapaksuksi räsymatoksi. Vaikka levyn tuottajana on häärinyt aiemmin ihan päteviäkin juttuja työstänyt Sean McGhee. Alison Moyetin ennen niin vangitseva tapa tulkitakin on muuttunut flegmaattiseksi ja monotoniseksi. ”Hoodoolta” napatussa ”This housessa” solisti intoutuu revittelemään, mutta se menee jotenkin överiksi.

Alison Moyet oli uransa alussa uudenlainen naisartisti, joka ihastutti aitoudellaan ja rehevyydellään. Hän rikkoi eräänlaisen ulkoisilla avuilla myyneiden solistien lasikaton. Muutama vuosi sitten koko ikänsä ylipainoinen Moyet saapui julkisuuteen hätkähdyttävän hoikistuneena. Vahva epäilyni on, että muodonmuutos tapahtui nykyään suositun lihavuusleikkauksen avulla. Mutta jäikö leikkauspöydälle myös osa artistin persoonasta ja sielusta?

Alison Moyet lähtee kuulemma keväällä 2025 myös kiertueelle esittämään ”Key”-laulujaan, mutta nyt en ole lainkaan varma haluaisinko edes mennä paikan päälle jos sattuisi jonnekin lähistölle tulemaan.

Kappaleluettelo:

1. Where hides sleep
2. All cried out
3. Such Small ale
4. All signs of life
5. Can’t say it like I mean it
6. Fire
7. Filigree
8. The impervious me
9. More
10. Is this love?
11. Tongue tied
12. My right A.R.M.
13. So am I
14. My best day
15. World without end
16. This house
17. Love resurrection
18. You don’t have to go