LAURA FRIMAN & MIKKO MATTLAR: KULTA-TURBO – SUOSIKKI-LEHDEN TARINA (Johnny Kniga 2024)
Minun täytyy heti kättelyssä tunnustaa, että en kuulu Suosikki-lehden ihailijoihin. Olin teini 1980-luvulla ja lehti tuli minulle muutaman vuoden jopa kotiin kannettuna, mutta jotenkin ymmärsin jo silloin ettei siinä ollut mitään järkeä. Hieman vartuttuani vaihdoinkin tilauksen Rumbaan. Ostin muutama vuosi sitten itselleni levymessuilta nipun Kasari-Suosikkeja ihan vain nostalgiasyistä, mutta niiden selaaminen vain vahvisti ajatuksen siitä, että olin oikeassa jo 1980-luvulla. Suosikki oli surkea.
Suosikki-lehden tarinan kertova kirja ”Kulta-turbo” ei onnistu kääntämään päätäni. Siinähän oikeastaan vain todistetaan se, että Suosikin jutuissa ei ollut päätä eikä häntää. Pelkkää lukijoiden sumutusta ja Hymy-lehden tyylistä sensaatiohakuisuutta, jolla ei ollut kuin yksi tavoite. Mahdollisimman paljon maksavia tilaajia ja irtonumeroiden ostajia. Mahdollisimman paljon rahaa kustantajan kassaan.
Pahimmillaan Suosikkiin keksittiin kansijutuksi emävalheita tyyliin ”Elvis Helsingissä”. Onneksi myöhemmin ei sentään toimittu näin räikeästi. Vaikka monesti kannen valokuva valittiin ensin ja sitten vasta mietittiin mitä kyseisestä henkilöstä voisi kirjoittaa. Populaarimusiikin historian tutkimisen näkökulmasta Suosikki on totaalisen arvoton, mutta jonkinlaista populaarikulttuurin ja erilaisten ilmiöiden ajankuvaa vanhoista numeroista voi ehkä ammentaa.
”Kulta-turbo”-kirjan tekijät Laura Friman ja Mikko Mattlar näyttävät suhtautuvan teokseensa lempeällä huumorilla ja nostalgialla. Kirja on kaksijakoinen. Aluksi vähän oudoksuin, kun sivutilaa annetaan niin paljon takavuosien Suosikki-lehtien jutunaiheille. Mitä kaikkea nykyihmisen silmissä huvittavaa lehdessä onkaan aikoinaan kirjoitettu. Minua ei naurattanut.
Varsinainen lehden tekemisen historiointi jää lapsipuolen asemaan. Lopussa sitä on enemmän. Ehkä siksi, ettei Ysäri-Suosikkien kirjoittelu ollut enää niin ratkiriemukasta, että niistä kannattaisi kirjoissa jauhaa. Mutta omaksi yllätyksekseni kirja muuttui vieläkin puuduttavammaksi. Ensin kaipasin jotain muuta kuin menneisyydelle irvailua, mutta sitten aloin kaipaamaan sitä takaisin.
Paljon keskitytään tietenkin myös lehden pitkäaikaisimpaan päätoimittajaan Jyrki Hämäläiseen, jota en myöskään arvosta erityisen korkealle omassa hahmogalleriassani. Hämäläisen myöhempien vuosien kirjalliset tuotteet lukeneena, voin vain todeta liioittelevan ja runsaasti värikynää käyttävän linjan jatkuneen hautaan asti. Hänen legendan asemansa perustuu johonkin mitä en voi fanittaa. Pelkkä superlatiivien liiallinen viljely ei tee miehestä sen suurempaa. Pidän esimerkiksi Hämäläisen omaelämäkertaa kelvottomana lähdeaineistona. Voiko kukaan uskoa siitä sanaakaan?
Suosikin pitkäaikaisiin toimittaja-avustajiin kuului näköjään myös Hellevi Pouta, joka on entisen esimiehensä Jyrki Hämäläisen ohella toinen elämäkertakirjailija jonka elämien kertailuja en nosta suureen arvoon. Hänen tapansa kirjoittaa artisteista on edelleen fanityttöä ja 1970-luvun naisten lehden tyylejä yhdistelevää lähteistä piittaamatonta proosaa. Nyt kun Suosikki-tausta paljastui, en ole siitä lainkaan hämmästynyt.
Olihan lehdessä valheellisesti juttujen lisäksi toki paljon hyvääkin. Sellaisiksi luen erilaisten vakiopalstat, joissa keskityttiin nuorten asioihin. Yksi ikimuistoisimmista on tietenkin lääkäripalsta ”Bees & Honey”, josta vitsiä riittääkin kerrottavaksi sivutolkulla. Varmasti aikalaisnuorten ongelmat olivat kuitenkin ihan todellisia ja palsta oli heille hyödyllinen. Kaikki lehden vakioaiheet saavat kirjassa asiallisen käsittelyn.
Suosikin hurmaava sarjakuva ”Nyrok City” huomioidaan jopa omalla seitsensivuisella kappaleellaan ja sen piirtäjä Mauri Kunnas pääsee ääneen. Ehkä tällainen lähestymistapa olisi koko kirjaa ajatellen ollut antoisampi. Kukin aihepiiri olisi käyty läpi omassa kappaleessaan. Nyt kokonaisuus jää kirjallisena teoksena sekavaksi. Lisäksi kirjan kuvitus on jokseenkin ankea. Jos kerran nimi on ”Kulta-turbo” olisiko kirja voinut olla samaa kokoluokkaa ja täynnä räiskyviä kohuotsikoita.
LUE LISÄÄ: Mauri Kunnaksen ”Nyrok City” -kirjan arvostelu
Artistit ja yhtyeet kautta koko lehden viiden vuosikymmenen olemassaolon ajan halusivat Suosikin kanteen. Suosikki brändäsi itsestään tähdentekijän ja kun onnistuit sen sivuille pääsemään, tie tähtiin oli avoinna. Samaan aikaan Hämäläinen oli mustasukkainen, jos joku artisti erehtyi antamaan haastattelun kilpailevalle lehdelle. Silloin ei ollut enää asiaa Suosikkiin.
Tosin Suosikin kyseenalaiseen tyyliinhän kuului ostaa kilpailijat pois markkinoilta ja pitää nuorisolehden monopoliasema yksissä kansissa. Lähes poikkeuksetta kaikkia kilpailevia musalehtiä pidettiin aina toimituksellisesti laadukkaampina, kuin Suosikkia ja lukijoita useimmiten harmitti, kun hyväksi havaittu julkaisu lopetettiin ja sulautettiin Suosikkiin. Ei kovin tervettä kilpailua mielestäni.
Hämäläisen jätettyä päätoimittajapestinsä, Suosikki rimpuili muutaman vuoden yrittäessään muuttua asialliseksi ja luotettavaksi nuorisolehdeksi. Samaan aikaan tosin internet teki tuloaan ja musadiggarit saivat oikeellista ja luotettavampaa tietoa nopeammin. Kerran kuukaudessa ilmestyvä painettu lehti alkoi käydä tarpeettomaksi ja Suosikki ei päässyt kunnolla muutokseen mukaan verkossakaan.
On Suomessa taatusti turhemmistakin asioista historiikkeja naputeltu, kuin Suosikki-lehdestä ja varmasti ”Kulta-turbo” palvelee joitakin toisia nostalgiannälkäisiä sisällöllään. Eihän se, että minä en pidä kirjan aiheesta, tee siitä kirjallisesti huonoa teosta. Itselleni Suosikin muisteleminen aiheutti kuitenkin enemmän harmitusta, kuin lämpimiä muistoja. Minä mieluummin melkein unohtaisin.
LUE LISÄÄ: 1980-luku oli musiikkilehtien suuri vuosikymmen
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti