SARA DALLIN & KEREN WOODWARD: REALLY SAYING SOMETHING (Penguin Books 2020)
Maailmalla näyttää jylläävän yhtä hurja elämäkertabuumi, kuin Suomessakin. Tuntuu, että jokaisesta vähänkin joskus jotain tehneestä pitää julkaista jonkinlainen kirja ja teosten taso on melko kirjava. Ulkomailla elämäkertojen aiheita on tietenkin runsaammin, kuin kotoisessa Suomessa, ja läheskään kaikkea ei kannata kääntää suomenkielelle. Itse olen intohimoinen muusikkoelämäkertojen suurkuluttaja ja suomalaisista suuruuksista kertovat opukset alkaa pikkuhiljaa olla luettu/kuunneltu (uusia odotellessa). Nautin mielenkiintoisista elämäntarinoista usein riippumatta siitä, kiinnostaako kyseisen artistin tai yhtyeen musiikki edes minua.
Lue lisää: Retropopparin 15 parasta muusikkoelämäkertaa
Ulkomaalaisissa kiinnostavia hahmoja on huomattavasti enemmän ja oivalsin tämän mahdollisuuden vasta vähän aikaa sitten. Englannin kielikin taittuu sen verran, että lukeminen on suhteellisen sujuvaa, kun ei ihan jokaiseen yksittäiseen outoon sanaan jaksa sanakirjan kanssa takertua. Onhan tuota kieltä tullut harjoiteltua jo vuosikaudet englanninkielisiä musiikkilehtiä ja wikipediaa tavatessa. Oikeastaan vähän harmittaa, kun olen aristellut liian paljon kokonaisen kirjan lukemista. Hyvinhän se sujuu ja nyt on takana jo muutama kannesta kanteen tavattu elämäkerta.
Viimeksi sain päätökseen brittiläisestä Bananarama-yhtyeestä kertovan kirjan ”Really Saying Something”. Tyttöjen vuoden 1982 hittibiisin mukaan nimetty teos ilmestyi vuonna jo 2020, joten mitään tuoreita kirjoja en tässä blogissani aio käsitellä. Kerron niistä kirjoista, jotka milloinkin sattuvat käsiini osumaan. Tämän tilasin Amazon-nettikaupasta muutaman muun popparielämäkerran kanssa samassa paketissa. Ja kun ei ihan uunituoretta uutuutta heti luettavakseen halaja, niin pehmeäkantisia opuksia saa hankittua mukavampaan hintaankin.
Bananarama-kirja on sen nykyisten kahden jäsenen Saran ja Kerenin itsensä kirjoittama ja oikeastaan ennemminkin tarina heidän ystävyydestään, kuin itse bändistä. Sara Dallin ja Keren Woodward tutustuivat toisiinsa jo lapsina ja he ovat olleet sydänystäviä koko elämänsä. Kirjassa molemmat kertovat elämänsä vaiheista vuorotellen eri pituisiksi tekstinpätkiksi jaksotettuna. Tavoitteena mitä ilmeisimminkin on ollut jaksottaa tarinanpätkät käsittelemään aina samaa elämänvaihetta. Täysin ei siis toistoltakaan pysty välttymään, vaikka tokihan naisten ladut ovat kulkeneet toisinaan eri reittejäkin.
Vaikka molemmat osaavat kirjoittaa hauskasti ja elämänmakuisesti, ongelmaksi muodostuu ettei heidän elämässään ole tapahtunut mitään kovin järisyttävää. Mehukkaat paljastukset loistavat poissaolollaan. Melkein kiinnostavimmaksi anekdootiksi muodostui se, että Bananaraman kolmannen jäsenen Siobhan Faheyn sisaren Mairen elämänkumppani Victoria on Pet Shop Boysin Chris Lowen sisko.
Siobhan Fahey sekä lyhyesti Bananaramassa kolmantena jäsenenä piipahtanut Jacqueline O’Sullivan jäävät Saran ja Kerenin tarinoissa auttamattomasti sivurooleihin. Fahey saa ehkä vähän jopa kritiikkiä osakseen ulkopuolisuudestaan tai vaikkapa siitä, että Saran ja Kerenin mielestä hän pimitti heiltä suhteensa Eurythmics-yhtyeen Dave Stewartiin ja suunnitelmaansa erota yhtyeestä. Mitään jännää ei saada revittyä myöskään Kerenin pitkästä suhteesta Wham!-yhtyeen Andrew Ridgleyhin.
Musadiggarin näkökulmasta musiikintekemistä käsitellään jälleen kerran liian vähän. Pitkän linjan muusikkokirjoja vaivaa yleensäkin ongelma, että uran alkuvaiheet kerrotaan sopivan perusteellisesti mutta myöhemmät albumit ja kiertueet mainitaan vain ohimennen. Bananaraman tapauksessa sentään suurin osa mainitaan. Tietynlainen näkökulmattomuus tulee tietty probleemaksi, kun kertojina ovat vain Sara ja Keren.
Mittasuhteet siihen, mitä kerrotaan ja kuinka paljon mistäkin aiheesta kerrotaan, on aina ongelma. Yksi lukija haluaa enemmän musajuttuja ja toinen enemmän feministisiä näkökulmia. Naismuusikoista kertovissa kirjoissa nousee esiin väistämättä miesvaltaisen alan arvostelu. Tietynlainen kritiikki on varmasti paikallaan, mutta ei tästäkään aiheesta kyllötykseen asti passaisi paasata. Vaikka jonkun muun mielestä ei taatusti voi koskaan paasata liikaa?
Onhan nykyvinkkelistä toki hämmästyttävää, jos Bananaramaa pidettiin menneenä suuruutena pelkästään sen vuoksi että kaikki sen jäsenet olivat synnyttäneet lapsen. Sen sijaan en meinannut itsekään uskoa silmiäni, kun luin että Bananarama ja Jody Watley olivat vuoden 1984 Band Aid -projektin ainoat naispuoliset artistit. Piti ihan tarkistaa asia ja näinhän se oli. Mutta oliko se sovinismia vai sattumaa?
Lue lisää: Pophistoria Band Aid – Do They Know It’s Christmas?
Saran ja Kerenin ystävyys on kyllä upea saavutus. Naiset ovat olleet parhaita ystäviä yli 50 vuotta ja työtovereita yli 40 vuotta. Molemmilla on yksi lapsi, Kerenillä poika Tom ja Saralla tytär Alice, jotka ovat myös kiinteä osa heidän elämäänsä. Siitä tuleekin mieleen vielä yksi muusikkokirja vakionäkökulma. Lasten ylistys. Kuinka lahjakkaita ja upeita he ovatkaan. Ikään kuin samalla yritettäisiin vähän boostata heidänkin uraansa. ”Really Saying Something” on omistettu Tomille ja Alicelle.
Aivan lukemieni muusikkoelämäkertojen kärkikastiin ei Bananarama-kirja yllä, mutta helppoa ja viihdyttävää luettavaa se tarjoili. Kuten tuli todettuakin, itse olisin ehkä painottanut käsiteltäviä aiheita hieman toisin, mutta mitään puuduttavia jaksoja ei mukaan sentään mahtunut. Paljon mielenkiintoista taustaa mahtui mukaan esimerkiksi Bananaraman alkuperäiskokoonpanon comeback-konserttikiertueesta. Välillä toki jäin miettimään, olisiko joltakin muultakin pitänyt kysyä menikö kaikki jutut just näin kuin Sara ja Keren ne muistavat.
Lue lisää: Bananaraman kaikki albumit Retropopparin Levymittarissa
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti