Keikka-arvio: Ylläreiden ilta – Mike Oldfieldin ”Tubular Bells” Tallinnan Alexela -konserttitalossa

MIKE OLDFIELDIN THE TUBULAR BELLS – THE 50th ANNIVERSARY TOUR
11.3.2024 Alexala, Tallinna, Viro

Vieraskynä: Sami Lotila

Otetaanpa ne yllärit käsittelyyn heti kättelyssä, sillä loppupeleissä niitä ei ollut kuin kaksi. Niistä ensimmäinen olikin varsin suuri eli se, että sain vasta keikan jälkeen tietää, että lavalla ei häärinytkään johtotehtävissä itse Mike Oldfield vaan heppu nimeltä Robin Smith, joka kuulemma on ollut mukana levyttämässä ”Tubular Bellsin” surkeita jatko-osia, eli ”Tubular Bells kakkosta ja kolmosta”.

Melkoinen yllätys! Jos olisin etukäteen tiennyt, että lavalle ei ilmesty aitoa ja oikeaa Oldfieldiä, niin tuskin olisin vaivautunut konserttiin lainkaan. Herra Smith muistuttaa Oldfieldiä lähes (tai täysin) sataprosenttisesti, pukeutumista ja hiuksia myöten, mikä lienee tarkoituskin. Tästä lähtien täytyy minunkin aina etukäteen varmistaa, että saadaanko lavalle todella se artisti, jonka nimellä – tai jonka levyn nimellä – keikkaa myydään. Esim: saapuuko tulevana kesänä Helsingin Olympiastadionille todellakin SATAPROSENTTISEN AITO Coldplay..?

Sitten se toinen yllätys. Nimittäin, konserttipaikalla eli Tallinnan Alexela-konserttitalossa ei myydä lonkeroa! Suomalainen sivistys ei siis ole ehtinyt vielä sinne asti, vaikka Suomi ja suomalaiset ovatkin olleet näkyvästi edustettuina Tallinnan katukuvassa ja anniskeluravintoloissa jo yli puolen vuosisadan ajan. Vielä on virolaisilla matkaa Suomen kaltaisten kulttuurikansakuntien joukkoon…

Eli ei kun ei — kun lonkeroa ei saa niin sitä ei saa. Piti tyytyä Jack Daniel’s-kola –drinksuihin, joita konserttitalo tarjosi kahdeksan euron “edulliseen” hintaan. Pari sellaista kyytipojaksi, ja kerta kiellon päälle, ja olikin jo aika siirtyä pisuaarin kautta salin puolelle, jossa konsertti alkoi TASAN kello 19. Myöhästyneitä ei päästetty sisään ja niinpä salin ovien takaa kuuluikin raivokasta anelua ja itkuakin monta minuuttia ovien suljettua. Se ei ollut paras mahdollinen startti konsertille.

Kyseessä oli siis Mike Oldfieldin ”Tubular Bells” –juhlakiertueen konsertti, joka suomalaisittain katsoen otti ikään kuin varaslähdön Tallinnassa, sillä Suomeen (Helsinki, Turku) kiertus saapui vasta sieltä. ”Tubular Bellshän on” Oldfieldin ylivoimaisesti menestynein levy ja ylipäätään omalla tavallaan yksi viime vuosisadan populaarikulttuurin merkkiteoksia. Kaikille korvat omaaville keski-ikäisille myös Suomessa on tuttu SE pianomotiivi, joka pitää ”Tubular Bellsin” polveilevan kerronnan edes joten kuten kasassa.

”Tubular Bellsiä” saa kiittää myös miljardööri Sir Richard Branson siitä, että hänen levy-yhtiönsä Virgin sai lentävän lähdön 1970-luvun alussa. Branson oli niin hullu, että antoi levytyssopimuksen parikymppiselle Oldfieldille, joka oli jo ehditty nauraa ulos kaikista muista merkittävistä levy-yhtiöistä. Oldfield oli säveltänyt ”Tubular Bellsin” jo 17-vuotiaana, ja siitä tuli Virginin ensimmäinen albumijulkaisu — jota on myyty tähän päivään mennessä jo lähemmäs 20 miljoonaa kappaletta. Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.

Konsertti Tallinnassa alkoi, kun spottivalon kirkastama vale-Oldfield (eli siis herra Smith) aloitti tiluttelun pianollaan. Pikku hiljaa muut soittajat liittyivät mukaan ja sitä kautta edettiin illan ensimmäiseen varsinaiseen biisiin, joka oli tuttuakin tutumpi “To France” Mike Oldfieldin vuoden 1983 albumilta ”Crisis”.

Vale-Oldfieldillä oli Tallinnassa taitava orkesteri mukanaan, se täytyy myöntää, ja etenkin sen kaksi naisjäsentä (joiden nimet eivät nyt tule mieleen…) hoitelivat mallikkaasti sekä laulamisen että toisen heistä toimesta myös bassonsoiton. Vale-Oldfield (hra Smith) lähinnä tyytyi nuokkumaan rähmällään pianonsa päällä/edessä kuin kuivalle maalle ajautunut ryhävalas konsanaan, vain ajoittain elonmerkkejä osoittaen — mutta ehkä se vain on hänen tyylinsä esiintyä ja olla läsnä. Pian “To Francen” jälkeen bändi rykäisi ne kaksi muutakin Oldfield-hittiä eli “Moonlight Shadowin” ja “Family Manin” venytettyinä versioina, ja sittenpä melko pian siirryttiinkin puolen tunnin mittaiselle väliajalle ja Jack Daniel’s -nimisen viihdykkeen pariin…

Konsertin toinen puoli olikin sitten puhdasta ”Tubular Bellsiä”, joka joillekin katsojille tuntui olevan todellinen kliimaksi. Minulle se oli antikliimaksi. Tykkäsin enemmän konsertin popahtavasta, 1980-lukuun keskittyneestä ensimmäisestä osasta. Minut piti edes joten kuten hereillä kuitenkin SE pianomotiivi, johon vale-Oldfield (hra Smith) ja bändi aina ajoittain palasivat kaiken tiluttelun ja progeilun jälkeen.

Omalla paikalla puoliunessa torkkuessa oli hyvää aikaa muistella sitä, miten iso stara Oldfield on Britanniassa ollut ja on osin vieläkin (vaikka taitaakin nykyään asua Ibizalla). Hän on julkaissut urallaan useita platina-albumeita ja todellisia rimanalituksia hänen repertuaaristaan löytyy vain kaksi, eli Tubular Bellsin jatko-osat 2 ja 3. Etenkin kolmososa on sellaista “herkkua”, ettei sitä voi kuunnella kuin maksua vastaan tai volume-namikka nollalla. Vale-Oldfieldin (hra Smithin) kannalta on varmaankin kaupallisesti kannattavaa kiertää Eurooppaa nimenomaan ”Tubular Bellsin varjolla”, kun oikean Oldfieldin viimeisimmästä hittilevystä on vierähtänyt jo vuosia ja vuosia — olkoonkin, että vuoden 2017 ”Return to Ommadawn” -lätty nousi Britannian albumilistalla peräti top vitoseen asti.

Vähän puolivillainen maku konsertista kuitenkin kaiken kaikkiaan jäi, etenkin kun mistään lavashowsta tai edes sen tapaisesta ei ollut tietoakaan, emmekä edes saaneet kuulla varsinaista encorea. Bändi lähinnä vain istui sinisillä Martelan konttorituoleilla, soitti, ja lähti pois. Oliko konsertti kunniaksi Mike Oldfieldille ja ”Tubular Bellsille”? Pirun vaikea sanoa.

Alexelan konserttitalolta olikin sitten virkistävää suunnata töppösensä Tallinnan Depeche Mode Baariin, jossa lonkero oli kirkasta ja sitä oli riittävästi. Ilta päättyi myönteisissä merkeissä Depeche Moden ikonisia videoita seuraten, samanhenkisten kanssa ajatuksia vaihtaen ja peikkojuomaa hillitysti mutta päättäväisesti nauttien.