Billy Idol (oik. William Broad, s. 30.10.1955) oli hankkinut kannuksensa Lontoon punk-skenessä 1970-luvun lopulla Generation X -yhtyeen solistina. Britanniassa syntynyt vesseli muutti perheineen New Yorkiin 2-vuotiaana, mutta neljä vuotta myöhemmin he palasivat kotimaahansa. Taiteilijanimi syntyi, kun Billyn kemianopettaja kuvaili häntä ”joutilaaksi” (”Idle”). Rehvakas artistinalku väänsi sen muotoon ”Idol”, vaikka tiesikin sen olevan vähän överi. Myöhemmin hän on vitsaillut, että Idle-nimi oli muutenkin jo varattu Monty Python -koomikkoryhmän Eric Idlelle.
Vuonna 1976 Billy liittyi lontoolaisbändiin nimeltä Chelsea, jonka keulahahmo Gene October hioi Idolin tyyliä. Billy hommasi piilolinssit ja värjäsi hiuksensa vaaleiksi. Lisäksi hän leikkautti 1950-tyylisen takaa ja sivuilta lyhyen sekä päältä pystyyn kammatun hiusmallin. Mikä 1970-luvun pitkätukkien aikakaudella oli epätavallista. Billy ei kuitenkaan viihtynyt Chelsean riveissä kuin muutaman viikon, kun hän otti mukaansa yhtyeen basistin Tony Jamesin ja rumpali John Towen ja perusti oman bändin. Generation X (myöhemmin Gen X) ehti vuosina 1978-1980 levyttää kolme albumia ja saada sinkkujaan myös Britannian singlelistalle. Heidän on sanottu olevan ensimmäinen punk-bändi, joka pääsi esiintymään television Top of the Pops -ohjelmaan.
Vuosikymmenen vaihduttua Billy kyllästyi punkiin ja muutti New Yorkiin sooloura mielessään. Hän sai yhteistyökumppanikseen entisen Kiss-managerin Bill Aucoinin, joka alkoi rakentaa Billylle pahan pojan imagoa. Siinä yhdistyi punk-menneisyys tanssittavaan glam rockiin. Musiikilliseksi kumppanikseen Billy sai kitaristi Steve Stevensin. Levytyssopimus syntyi Chrysalis-yhtiön kanssa ja ensimmäisenä kokeiluna julkaistiin EP ”Don’t Stop”.
Billyllä oli kuningasajatus, että hän halusi musiikkinsa soivan discoissa vaikka siinä oli selvät rock-vaikutteet. Niinpä hän päätti ottaa yhteyttä aikakauden maineikkaampaan discotuottajaan Giorgio Moroderiin ja pyysi tätä tuottamaan levynsä. Moroder ei ollut kiinnostunut, mutta vinkkasi studioteknikolleen Keith Forseylle Idolista. Forsey tarttui toimeen ja ensimmäisiin kuuluvien tuotantotöidensä joukossa tuotti Idolin neljän biisin EP:n.
Levy sisälsi Gen X -yhtyeen viimeiselle albumilleen levyttämän kappaleen ”Dancing with Myself”, jonka Idol oli kirjoittanut Tony Jamesin kanssa. Kappaletta ei edes äänitetty uudelleen, mutta sitä editoitiin vähän lyhyemmäksi. Lisäksi EP:ltä löytyy niin ikään Gen X:n albumilta poimittu, Idolin sävellys ”Untouchables” sekä cover-versio Tommy James and the Shondellsin ykköshitistä ”Mony Mony”. Singleversioon ”Dancing with Myself” miksattiin uuteen uskoon. Singlelistalle ”Dancing with Myself” ei noussut, mutta ”Don’t Stop” sinnitteli tiensä sijalle 71.
Vuonna 1982 Keith Forsey tuotti Billy Idolille hänen omaa nimeään kantaneen esikoisalbumin. Siltä irrotettiin kaksi TOP-40-hittiä ”Hot in the City” ja ”White Wedding”, jonka räväkkä musiikkivideo sopi juuri toimintansa aloittaneen Music Televisionin ohjelmistoon kuin nakutettu. ”Dancing with Myself” -single julkaistiin uudelleen ja myös siihen tehtiin musiikkivideo, jonka ohjasi mm. vuonna 1974 elokuvan ”Teksasin moottorisahamurhaaja” ohjannut Tobe Hooper. Billy Idol oli Duran Duranin ja kumppaneiden kanssa oleellinen osa Yhdysvaltojen musiikkilistat vallannutta ”toista brittiläistä invaasiota”, joka oli erityisen taitava tuottamaan musiikkivideoita niitä janoavalle uudelle kanavalle. Albumi kampesi itsensä Billboard-listan sijalle 45.
Lopullinen läpimurto tapahtui toisen studioalbumin myötä. Ensimmäisenä singlemaistiaisena julkaistu pitkäsoiton nimikkokappale ”Rebel Yell” ei vielä räjäyttänyt pankkia, mutta seuraava huhtikuussa 1984 julkaistu single ”Eyes Without a Face” ponnahti Billboard-listalla sijalle neljä. Nimi levylle löytyi ”Rebel Yell” -nimisestä bourbonviskistä, jotka Idol litki bileissä Rollareiden kanssa. Rauhallisen tyylikkään ”Eyes Without a Face” -biisin otsikko löytyi puolestaan ranskalaisesta kauhuleffasta (”Les yeux sans visage”). Taustoja kappaleella laulelee Billyn silloinen tyttöystävä Perri Lister, joka toistelee myös elokuvasta poimittua ranskankielistä fraasia. Yhdysvaltain TOP-10-hitin myötä Idolista alettiin kiinnostua myös Euroopasta ja ensimmäistä kertaa soolo-Idol pääsi myös kotimaansa singlelistan TOP-20:een.
Hitin siivittämänä myös Keith Forseyn tuottama kakkosalbumi alkoi kivuta listalla ylöspäin ja nousi lopulta Yhdysvaltojen listalla sijalle kuusi. Levy myi Amerikassa tuplaplatinaa eli yli kaksi miljoonaa kappaletta. Pitkäsoitto oli suurmenestys myös Kanadassa, jossa myyntiä karttui viisinkertaiseen platinalevyyn riittävät puoli miljoonaa kappaletta. Euroopassa suosio oli suurinta Saksassa, jossa kiekko nousi listakakkoseksi ja myi kultaa. Suomessa ei vielä vuonna 1983 ymmärretty Billy Idolin päälle, sillä ensimmäinen meidän listoillamme nähty Idol-julkaisu oli vuoden 1985 remixlevy ”Vital Idol”. Menestyslevyltä piti tietenkin lohkoa lisää singlejä ja elokuussa markkinoille saatettiin ”Flesh for Fantasy” -lohkaisu. Kaikkiin sinkkuihin kuvattiin tietenkin musavideot, jotka pääsivät MTV:n tehosoittoon.
Neljäntenä ja viimeisenä singlenä ”Rebel Yelliltä” irrotettiin lokakuussa 1984 – eli vuosi albumin ilmestymisen jälkeen – kappale ”Catch My Fall”, joka ei enää osoittautunut hitiksi. Levy ei noussut Billboard-listalla sijaa 50 korkeammalle. Markkinointikoneisto keskittyikin seuraavaksi Britanniaan, jossa sekä ensilevyn ”White Wedding” ja ”Rebel Yell” julkaistiin uudelleen singleinä vuonna 1985. Molemmat nousivat Britti-listalla sijalle kuusi. ”White Weddingin” uusi ”shotgun mix” markkinoi Idolin Euroopan markkinoille suunnattua remixlevyä ”Vital Idol”, jolle yhdisteltiin versioita Idolin molempien albumien sekä ”Don’t Stop”-EP:n kappaleista. Nyt Billy Idol nousi vihdoin myös Britannian albumilistalla kärkikymmenikköön. Myöhemmin ”Vital Idol” julkaistiin hieman eri sisällöllä myös Yhdysvalloissa ja se kohosi listalla sijalle 10.
Billy Idol oli siis nyt muutamien vuosien aikana lyönyt itsensä läpi molemmilla mantereilla ja sekavaksi käyneen ristiin rastiin julkaistujen levyjen myötä tasoitellut tiensä kohti uutta vaihetta urallaan. Seuraava, kolmas albumi julkaistaisiin kaikkialla samaan aikaan ja se tulisi nousemaan listojen kärkeen joka puolella.
Kappaleluettelo:
- Rebel yell
- Daytime drama
- Eyes without a face
- Blue highway
- Flesh for fantasy
- Catch my fall
- Crank call
- (Do not) Stand in the shadows
- The dead next door
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
Lähteet:
Billy Idol Should Be Dead -dokumentti (2025)
Wikipedia
Suomen listalevyt
