INDIANA JONES AND THE DIAL OF DESTINY (2023), 154 min., K-12
Ohjaus: James Mangold
Indiana Jones on täällä taas. Kukapa olisi uskonut yli 40 vuotta sitten ”Kadonneen aarteen metsästäjät” nähtyään, että tämäkin päivä koittaa. En tiedä onko toista näyttelijää, joka olisi 42 vuotta ensiesiintymisensä jälkeen palannut samaan rooliin. Ei heitä ainakaan kovin montaa ole. 80-vuotiaan Harrison Fordin paluu Indiana Jonesin nahkatakkiin herättikin aluksi monia kysymyksiä, sillä hahmohan tunnetaan nimenomaan verevän toiminnallisista otteistaan eikä esimerkiksi kiikkustuolistaan.
Elokuvan nähtyäni olen joka tapauksessa erittäin iloinen, että näin kävi. Tervetuloa takaisin, Indy! 80 taitaa nykyään olla uusi 60, sillä Ford on ikäisekseen varsin vetreässä kunnossa. Myös ulkoisesti, sillä hänet nähdään leffassa myös ilman paitaa. Enkä usko että siihen kohtaukseen olisi Fordin vartaloon käytetty CGI-teknologiaa. Sitä on sen sijaan hyödynnetty alun prologissa, joka sijoittuu ajallisesti vuoteen 1944 eli toisen maailmansodan päätöshetkiin. Indy ottaa siinä viimeisen kerran yhteen vihaamiensa natsien kanssa vai ottaako?
Sen jälkeen siirrymme vuoteen 1969 seuraamaan Yhdysvaltain kuulennon astronauttien paluuparaatia. Siihen pääsee Indiana Joneskin osalliseksi ratsastaessaan Neil Armstrongin ja kumppaneiden ohitse, mutta ei siitä sen enempää. ”Indiana Jones and the dial of destiny” -elokuvan pääjuoni keskittyy Arkhimedeksen keksimän Antikytheran kojeen ympärille. Sellaista Indy etsi jo vuodessa 1944 ystävänsä Basil Shaw’n (Toby Jones) kanssa. Samaa vehjettä hamusivat myös natsit, etunenässä katala tohtori Voller (Mads Mikkelsen). 25 vuotta myöhemmin Basil on kuollut, mutta hänen tyttärensä Helena (Phoebe Waller-Bridge) etsii Indyn käsiinsä ja seikkailu voi alkaa.
Suurin huolenaihe yli 40 vuotta Indiana Jones -saagaa seuranneelle oli varmastikin perinnön jatkuminen. Me vanhat jääräpäät odotimme tietenkin, että kaikki on kuten kultaisella 1980-luvulla ja nuorempi sukupolvi odotti uudistuksia. Viidettä Indy-seikkailua kun ei edes ole ohjannut kaikki aiemmat osat taiteillut Steven Spielberg. Eikä käsikirjoituskaan pohjaudu George Lucasin alkuperäistarinaan. Kaiken kukkuraksi asiat sokerikuorruttava Disney omistaa nykyään myös Indiana Jones -tavaramerkin Lucasfilm-kauppojensa myötä. Huoli osoittautui aiheettomaksi. Muutokset ovat takuuvarmasti olleet pelkästään hyvästä. Ohjaaja James Mangold, joka on ollut myös mukana käsikirjoittamassa elokuvaa, on tuonut aiheeseen tuoreutta mutta perinteitä kunnioittaen.
Indiana Jones aloitti valkokankaiden valloituksen vuonna 1981 elokuvassa ”Kadonneen aarteen metsästäjät”. Sen menestystä seurasivat ”Indiana Jones ja tuomion temppeli” (1984) sekä ”Indiana Jones ja viimeinen ristiretki” (1989). Kolmannen elokuvan lopussa Indianan ratsastettua kumppaneineen kohti auringonlaskua, oletimme saagan päättyneen. Kunnes kolmekymmentä vuotta myöhemmin tekijät palasivat aiheeseen elokuvassa ”Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta” (2008). Sitä on mielestäni turhaan moitittu ja ainakin liian paljon. Eihän se 1980-luvun trilogialle pärjää, mutta on siinä hetkensä. Leffa on hömelöstä lopustaan huolimatta erinomainen toimintaseikkailu, mutta ei ehkä paras mahdollinen Indiana Jones -elokuva.
Tärkein tai oikeammin ainoa edellytys Indyn paluulle oli kuitenkin, että tapaamme vielä kerran Harrison Fordin pääroolissa. Vaikka sitten 80-vuotiaana. Toinen oleellinen comebackin tekijä on säveltäjä John Williams, jonka musiikki on oleellinen osa Indiana Jonesin kuvastoa. Tokihan joku toinen säveltäjä olisi voinut käyttää tuttuja teemoja musiikissaan, mutta se ei vain ole sama asia. Maailmassa on vain yksi John Williams.
Indiana Jonesin tarinassa on kiehtovaa myös jatkuvuus. Vuodet vierivät ja elokuvien välissäkin on melkoisia harppauksia. Nytkin edellisestä leffasta on vierähtänyt viisitoista vuotta, mutta sen tapahtumia ei ole unohdettu. ”Kristallikallon valtakunta” päättyi Indyn häihin ja paljastuipa, että hänellä on aikuista jälkikasvuakin. Vanhoista ystävistä elossa on yhä jo ensimmäisestä leffasta tuttu Sallah (John Rhys-Davies) tosin radikaalisti muuttuneessa elämäntilanteessaan. En halua kuitenkaan nyt lähteä spoilaamaan, mitä Indyn elämään nyt kuuluu. Yllätyksellisyys oli mielestäni suuri osa elokuvan viehätystä.
Kaikki yksityiselämän kiemurat ja tarinan punaisena lankana kulkeva Antikytheran kojeen tai sen osien metsästys ovat kuitenkin perinteiseen Indy-tyyliin vain runko toinen toistaan mielikuvituksellisempien toimintajaksojen aikaansaamiseksi. Jos mietimme aikaisempiakin seikkailuja, niin päällisimmäisenä useimmilla on takuuvarmasti muistissa mitä tapahtui – ei miksi se tapahtui. Nyt juostaan saksalaisen junan katolla, ratsastetaan New Yorkin metrotunnelissa, ajetaan riksoilla Tangerissa, sukelletaan ankeriaiden keskellä Kreikan saaristossa ja taistellaan lentokoneessa Sisilian taivaalla.
Kaikki tuntuu viihdyttävällä tavalla uskottavalta, kun roolimiehitys on kohdillaan. Waller-Bridgen esittämä Helena on napakka nykynainen, jolla on omat moraalikäsityksensä mutta silti sydän kohdallaan. Mukana seikkailemassa on myös sympaattinen lapsihahmo Teddy (Ethann Isidore). Heille vastavoimaa antavat Mikkelsenin tohtori Vollerin johtamat häikäilemättömät natsit, jotka edustavat aatettaan vielä sodan päätyttyäkin. Tanskalainen Mikkelsen on mies paikallaan niljakkaiden konnien esittäjänä. Hän onkin muuten jo toinen näyttelijä, joka on ketkuillut sekä Indiana Jonesin että James Bondin päänmenoksi. ”Viimeisessä ristiretkessä” pääroistoa esitti Julian Glover, joka yritti päästää Bondin päiviltään elokuvassa ”Erittäin salainen” (1981). Mikkelsen nähtiin Bondin vastustajana elokuvassa ”Casino royale” (2006).
Huumoria on mukana jälleen myös sopivasti. One-linerit eivät tipahtele jokaiseen käänteeseen vaan herkkupaloja säästellään oikeisiin paikkoihin. Plussaa myös siitä, että Harrison Fordin iästä ei vitsailla ylenmääräisesti. Toki pariin otteeseen ja tietenkin aiheesta. Mitä tulee Indiana Jonesin varsinaiseen ammattiin eli arkeologiaan, on se edelleen vähän kyseenalaista. Nykyään kun muinaismuistoja palautellaan länsi-euroopan museoista niiden oikeille syntysijoille, laittaa Indyn periaate että löydökset kuuluvat museoon miettimään. Toisaalta toinen elokuvan hahmoista haluaisi hyötyä niistä taloudellisesti ja kolmas tahtoisi muuttaa historian kulun. Kuka on oikeassa, sitä voi jokainen miettiä.
”Indiana Jones and the dial of destiny” on oivallinen päätös yhdelle elokuvahistorian merkittävimmistä sarjoista. Se onnistuu tavoitteessaan eli tyydyttämään vanhojen fanien odotukset ja samalla miellyttämään myös uutta katsojakuntaa. Mukana on mukavia pikkuviittauksia, jotka saavat aiemmat seikkailut läpikotaisin tuntevat hyrisemään. Mutta ne eivät kuitenkaan ole niin oleellisia, että ei haittaa vaikka et ihan kaikkea muistaisikaan. Sen verran täytyy kuitenkin nurista, että petyin kun Paramount pictures -yhtiön vuorilogo ei vaihtunut elokuvan alussa vuoren kuvaan. Paramount oli kuitenkin vielä mukana osatuottajana Disneyn ja Lucasfilmin ohella. Tiedättehän mitä tarkoitan?
Katso elokuvan traileri:
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti