PET SHOP BOYS: NONETHELESS (Parlophone 2024)
Pet Shop Boys voi olla ylpeä siitä, että neljän vuosikymmenen aikana kriitikot eivät koskaan ole syyttäneet heidän vuoden 1990 hittinsä mukaisesti olevan ”Being Boring” – tylsiä. Duon viidestoista studioalbumi ”Nonetheless” on samaan aikaan perinteistä Pet Shop Boysia ja sopivassa suhteessa uudistunutta sellaista. Tätä edeltäneistä kolmesta albumista ”Electric” (2013), ”Super” (2016) ja ”Hotspot” (2020) muodostui ehkä sattumaltakin yhtenäinen ”Berliini-trilogia”. Kaikki levyt tuotti Stuart Price, ne olivat teemaltaan dance-painotteisia, ne äänitettiin Berliinissä ja ne julkaistiin Pet Shop Boysin oman x2-levymerkin kautta.
Lue lisää: Pet Shop Boys koko tuotanto Retropopparin Levymittarissa
Uudella albumilla Pet Shop Boys palaa Parlophonelle ja jatkaa tavallaan siitä, mihin vuonna 2012 ”Elysium” -albumilla jäätiin. Ainakin minä mielessäni ajattelen niin, mitenkään ”Berliini-trilogiaa” väheksymättä. James Fordin tuotannossa Pet Shop Boys kuulostaa orgaaniselta, mehukkaalta ja suorastaan majesteettiselta. Jokaiseen raitaan on ladattu orkesteri ja kaihoisasti soivia jousia. Sävellykset ovat melodisempia kuin viiteentoista vuoteen. Rinnastan ”Nonethelessin” jopa vuoden 1990 mestariteokseen ”Behaviour”.
Taannoisessa kattavassa New Musical Express -lehden syvähaastattelussa laulusolisti Neil Tennant kuvaili albumia Pet Shop Boysin ”Queer-albumiksi”, mutta se sitä on mielestäni vain sanoitusmaailmassaan. Musiikki ei kuulosta erityisen homolta, edes PSB-mittarilla. Vaikka ensimmäisen singlen ”Loneliness” -musiikkivideossa vahvaa gay-tematiikkaa onkin. Kappale ”New London Boy” juontaa tarinassaan niinkin varhaiseen vuoteen, kuin 1973. Silloin Tennant muutti Lontooseen ja heräsi omaan seksuaalisuuteensa (vaikka tulikin julkisesti kaapista vasta vuonna 1994).
Kursivoitu kohta suomennettu NME -lehden haastattelusta.
Tennant kuvailee kappaleen tapahtuvan heidän vuoden 1990 mestarisinglensä ”Being Boring” toisen ja kolmannen säkeen välissä. Se kertoo Bowieta rakastavan punatukkaisen nuorukaisen saapumisesta pääkaupunkiin vuonna 1973, joka jakoi asunnon ”kaikenlaisten 18-vuotiaiden glam-rockareiden kanssa, joilla oli värjätyt hiukset ja Oxford-pussihousut”. Nuori Tennant tutustui Sohon homojen yöelämään. ”Kyse on seksuaalisuutesi oppimisesta ja halusta tulla poptähdeksi”.
Kappaleen puolivälissä Tennant räppää: ”Skinheadit pilkkaavat sinua / kutsuvat sinua homoksi / viimeinen nauru on sinun / laukussasi on tiili”, viitaten sekä äärioikeistoisten roistojen häneen kohdistuneeseen pahoinpitelyyn että drag queeniin hänen kotonaan Newcastlen kaupungissa. Tämä kätki tiilen käsilaukkuun puolustaakseen itseään. ”Puhuttu rap-bitti herättää ”West End Girls” -tyyliä henkiin – se on muuten minun vaistomaista rap-tyyliäni…”
”Vaistomaista vai ainoaa?” vitsailee Lowe.
”Ei, ei, olen tehnyt muitakin rap-tyylejä”, Tennant vastaa. ”Mutta kuten jatkuvasti huomautat, moderni rap vie paljon enemmän sanoja, kun taas klassinen 1980-luvun alun Grandmaster Flash -tyyli, joka on koulukunta, johon kuulun, ei vaadi niin montaa sanaa. Pidän myös sen rytmistä, koska silloin voit ymmärtää sanoitukset.”
”Meidän olisi pitänyt vain autotunettaa sinut ja tehdä sinusta Drake!” päättää Lowe.
Lue NME-lehden Pet Shop Boys -haastattelu kokonaan lehden verkkosivuilta (englanniksi)
Vähemmistötematiikka jatkuu toisessa singlelohkaisussa ”Dancing Star”, jonka inspiraationa on ollut neuvostoliittolainen balettitanssija Rudolf Nurejev. Kylmän sodan aikana hän loikkasi länteen, koska Neuvostoliitossa ei suvaittu homoseksuaalisuutta. ”It’s a long way from Siberia”, Tennant lausuu kappaleen alussa. Itse asiassa kappale saa pitkän linjan Pettarin hyrisemään tyytyväisenä. Se voisi olla lohkaistu vaikka duon loistavalta esikoisalbumilta ”Please” (1986).
Toinen tunnettu homoseksuaali, kirjailija Oscar Wilde, on toiminut albumin mahtipontisen päätösballadin ”Love is the law” innoittajana. Kappaleessa Wilden hahmo elelee vankilatuomionsa jälkeen Nizzassa ja katselee asuntonsa ikkunasta kaihoisasti rantabulevardilla kruisailevia, seuraa etsiviä homomiehiä. Tarinan hienous piilee juuri nerokkaasti sanoilla leikittelevän Tennantin lyriikoissa. Ehkä itsekään en oivaltaisi kaikkea, jos artisti ei itse olisi haastattelussa sitä avannut.
”Homoherkkyys” tuli kuitenkin albumille Tennantin mukaan vähän vahingossa ja alitajuisesti. NME:n haastattelussa hän keksii nimetä levyn Pet Shop Boysin ”Queer-albumiksi”, mutta Chris Lowe on pilke silmäkulmassa eri mieltä: ”Todellako? Haluan kopioni takaisin…”
Silkkaa homostelua ”Nonetheless” ei missään nimessä ole. Eikä oikeastaan avointa homohumppaa laisinkaan, jos et halua höristää korviasi edellä mainituille moniselitteisillekin teksteille. Kyseessä on varsin monipuolinen kymmenen kappaleen kokoelma Pet Shop Boys -poppia. Vanhan hyvän ajan albumi, jonka jokainen raita toimii yksittäisenä helmenä, jotka muodostavat lopulta täydellisen helminauhan.
Tällaiset levyt puolustavat kokopitkän albumin paikkaa edelleen ylivertaisena formaattina. Suoratoistopalveluissa julkaistavista yksittäistä parin minuutin TikTok-mittaan typistetyistä tekeleistä en suostu puhumaan samana päivänäkään. Etenkään monikaan niistä ei yllä edes heikoimman Pet Shop Boys -albumiraidan tasolle. Neil Tennant on sutkauttanut osuvasti esimerkiksi listoilla menestyvästä Taylor Swiftista, ettei täysin ymmärrä hänen suosiotaan. Mikä kappale on Taylor Swiftin ”Billie Jean”?
Tavallinen lemmikkikaupan asiakas nauttii taatusti singlelohkaisujen lisäksi esimerkiksi ”Why Am I Dancing?” -bängeristä, joka olisi voinut olla osa vuoden 1993 hittialbumia ”Very”. Kuulen rytmissä selkeitä ”Go West” -tunnelmia. Veikeästi nimetty ”The Schlager Hit Parade” on toinen ilmiselvä kumarrus niiden fanien suuntaan, jotka odottavat Pet Shop Boysilta vuosi toisensa jälkeen uutta ”It’s a siniä”. Tällaiset ”pakolliset” albumiraidat ovat kuitenkin aina paikallaan PSB-albumikokonaisuutta täydentämässä.
Itse en niitä välttämättä kaipaa, mutta en vastustakaan. Rakastuin kuitenkin eniten kaihoisaan ”A New Bohemia” -herkistelyyn, joka nousee kaikkien aikojen parhaiden PSB-balladien joukkoon. Suorastaan ylelliseltä 1960-luvun ranskalaispopilta kuulostava kappale sai alkunsa Chris Lowen demosta nimeltä ”Avant Garde”, mutta lopullinen teksti syntyi Tennantin nähdessä näyttelyssä erikoisen 1970-luvun taideryhmän ”Les Petites Bon-Bons” töitä.
Where have they gone, les Petites Bon-Bons?
Who dances now to their sweet old song?
I wish I lived my life free-and-easier
I need to find a new bohemia
Mikä toinen yhtye voisi sijoittaa pitkäsoitolleen peräkkäin Burt Bacharachin parhailta päiviltä kuulostavan, jousin ja puhaltimin koristellun yökerhojazzailun ”The Secret of Happiness” ja New Order -kitaroilla svengaavan electrojytän ”Bullet for Narcissus”, ja kuulostaa silti johdonmukaiselta. Olisiko kitarassa kuitenkin Johnny Marr. En tiedä vielä, koska vinyyli-LP:n, CD-levyn ja C-kasetin sisältävä ”Nonetheless” -pakettini informatiivisine kansilehtineen on vasta tulossa Britanniasta Suomeen. Romanttinen kakkosraita ”Feel” oli kuuleman mukaan alunperin korvamerkitty The Killers -laulaja Brandon Flowersin sooloalbumille, mutta PSB levytti sen itse.
Pet Shop Boys teki sen taas. Albumin, joka kestää toistuvaa kuuntelua. Olen itse siitä elävä todiste, sillä olen kuunnellut koko levyn ainakin kuusi kertaa yhtäjaksoisesti läpi eikä kyllästymisen merkkejä ole havaittavissa. Kolminkertainen ”Eläköön”-huuto Neil Tennantille ja Chris Lowelle. Eläköön! Eläköön! Eläköön!
Kappaleluettelo:
- Loneliness
- Feel
- Why am I dancing?
- New London boy
- Dancing star
- A New Bohemia
- The Schlager Hit Parade
- The Secret of happiness
- Bullet for Narcissus
- Love is the law
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti