ANDY TAYLOR: WILD BOY ANDY TAYLOR – MY LIFE IN DURAN DURAN (Orion 2008)
STEVE MALINS: DURAN DURAN – NOTORIOUS (André Deutsch 2005)
Luen muusikoiden elämäkertoja käytännössä joka päivä. Kun noin vuosi sitten sain ahmittua valtaosan itseäni kiinnostavista suomeksi kirjoitetuista tai käännetyistä kirjoista joko fyysisiä laitoksia lukien tai äänikirjoja kuunnellen, siirryin lukemaan englanninkielistä kirjallisuutta. Näitä kirjoja olen tilannut pääasiassa Amazon -verkkokaupasta ja lukuun on päätynyt myös paljon teoksia, jotka on julkaistu jo aikoja sitten. Aivan viime aikoina suurimman mielenkiintoni kohteena on ollut Duran Duran -kirjallisuus. Yhtyeen basistin John Taylorin omaelämäkerran luin jo aiemmin ja kirjoitin siitä myös blogiini. Sen jälkeen olen saanut päätökseen kaksi erilaista DD-kirjaa ja ajattelinkin kirjoittaa niistä mietteitäni hieman vertailupohjalta, siinä määrin erilaisia teoksia ne ovat.
LUE LISÄÄ: John Taylorin elämäkertakirjan arvio
Ensimmäinen kirjoista on toisen Taylorin eli yhtyeen alkuperäisen kitaristin Andy Taylorin omaelämäkerta ”Wild Boy Andy Taylor – My Life in Duran Duran” (2008) ja toinen on koko yhtyettä käsittelevä epävirallinen biografia ”Duran Duran – Notorious”, jonka on kirjoittanut toimittaja Steve Malins. Malins on musiikkitoimittaja, joka on työskennellyt mm. edesmenneessä Q-lehdessä sekä kirjoittanut virallisia ja epävirallisia elämäkertoja esimerkiksi Gary Numanista, Depeche Modesta, Radioheadista ja Paul Wellerista. Kumpi kertoo tarinan paremmin ja luotettavammin? Taitelija itse vai jokin ulkopuolinen taho? Siitä lähdin ottamaan selvää.
Kymmeniä ellen jopa satoja elämäkertoja lukeneena/kuunnelleena olen havainnut, että molemmissa vaihtoehdoissa on puolensa. Jos taiteilijalla itsellään on myös kirjoittamisen lahja, niin miksei omaelämäkerran kirjoittaminen olisi paikallaan. Vaarana on useimmiten vain se, että henkilö ei välttämättä halua kertoa itsestään kaikkea täysin rehellisesti tai pahimmassa tapauksessa jättää jotain oleellista kokonaan kertomatta. Suomalaisissa biografioissa usein ulkopuolinen taho onnistuu muistelmien tallentamisessa paremmin. Kaikkein paras yhdistelmä lienee yhteistyö, jossa taiteilija kertoo kokeneelle kirjoittamisen ammattilaiselle tarinansa ja tämä muokkaa siitä kiinnostavan kokonaisuuden. Perusoletuksena tietenkin se, että kirjailija tarkistaa kohdehenkilön tarinoiden oikeellisuuden muistakin lähteistä sekä täydentää tarinaa muiden ihmisten haastatteluilla ja muulla lähdemateriaalilla. Pahinta on yksinkertaisesti luottaa yhden ihmisen hatariin muistikuviin.
LUE LISÄÄ: Äänikirjamarkkinat pursuvat elämäkertoja – Retropoppari listasi 15 parasta
Suomalaisteoksissa ulkopuolinen kirjoittaja tekee useasti parempaa jälkeä, vaikka hän työskentelisi ilman kohdehenkilöäkin. Näin toimitaan tietenkin ainakin silloin, kun kohdehenkilö on jo poistunut keskuudestamme. Suomalaisissa elämäkertureissa on uutteria ja aiheeseen perehtyviä tekijöitä, jotka kirjoittavat kokonaisvaltaista ja uskottavaa tekstiä. Jos kirjailija tekee tiivistä yhteistyötä kohdehenkilön kanssa, voi olla myös vaarana että hän kohtelee taiteilijaa liian hellävaroen ja ihannoiden eikä kirjoita hänestä mitään negatiivista. Joskus jopa artistin epäkurantti toiminta käännetään jonkin ulkopuolisen tahon aikaansaamaksi ja siten tavallaan hyväksyttäväksi. Esimerkkinä vaikkapa Tapani Kansan ylinopeudet (Hellevi Pouta: Tapani Kansa – Tarinoita laulajan tieltä, 2024). Ulkomaisia kirjoja lukiessani olen huomannut päinvastaisen ilmiön ja useissa epävirallisissa elämäkerroissa mässäillään negaatioilla turhankin nautiskelevasti. Herää melkein kysymys, miksi kirjoittaja on halunnut kirjoittaa edes kyseisestä artistista tai yhtyeestä, jos tavoite on vain vetää heidät kölin alta.
Ulkomaiset rock-toimittajat ovat aika usein tätä rotua. He ovat kaiketi lehtijutuissaan tottuneet olemaan sarkastisia ja ivallisia, ja tekstiä värittäessään käyttämään rempseitä, muka-hauskoja sanankäänteitä lukijan mielenkiinnon herättämiseksi. Kirjan kirjoittaminen on kuitenkin aivan eri taiteenlaji kuin lehtijutut. Siksi hyväkään toimittaja ei välttämättä ole kovin hyvä kirjailija. Tämän sain todeta tällä kertaa Steve Malinsista. En pitänyt hänen kirjoitustyylistään enkä varsinkaan asenteesta Duran Durania kohtaan. Ikävä kyllä myöskään Andy Taylor ei kuulu suosikkihahmoihini Duran Duranissa. Ainakaan tämän kirjan luettuani. Hän kuitenkin kirjoittaa kiinnostavammin kuin Malins, vaikka monissa asioissa en hänen kanssaan olekaan samaa mieltä.
Jos vertaan Andy Taylorin kirjaa suoraan hänen sukunimikaimansa Johnin vastaavaan, huomaan herrojen olevan luonteiltaan varsin erilaisia. Siinä missä John oli ystävällinen, joviaali ja myönsi myös omat erheensä, tykittää Andy kaiken syyn ikävistä asioista toisten niskoille. Siinä sivussa hän myös nostaa omaa häntäänsä aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus ja vetää omaan kelkkaansa viattomia sivullisia. Hän asettaa yhtyeessä itsensä samaan ryhmään rumpali Roger Taylorin ja usein myös John Taylorin kanssa. Syntyy vastakkainasettelu Taylorit vastaan Le Bon ja Rhodes, joista etenkin jälkimmäinen saa kirjassa tuta Andyn vihan ja halveksunnan. Nick Rhodes on paitsi ikävä ihminen, myös ammattitaidoton muusikko. Simon Le Bonin laulunlahjoissakaan ei ole Andyn silmissä kehumista, mutta hän sentään on useimmiten ihan kiva persoona.
Koko kirja alkaa kuvauksella vuoden 1985 vuoden Live Aid konsertista, jossa Andy Taylor saa kauhukseen kuulla viereltään maailman epävireisimmän nuotin. Kaikki popparithan tietävät tapauksen, jossa Simon Le Bonin ”A View to a Kill” -kappaleen tulkinta ei mennyt aivan nappiin. Ei se Andyakaan haitannut, mutta kunhan nyt mainitsee että päin persettä meni. Tällainen tyyli jatkuu läpi muistelmien. Jos tilaisuus jonkin bändikaverin moittimiseen tarjoutuu, sitä ei jätetä käyttämättä. Sitten sivulauseessa pehmitellään, että ”Eihän sillä sikäli paljon merkitystä ollut, mutta kunhan sanoin”. Omissa tekemisissä ei sen sijaan ole moitteen sijaa. Pikemminkin syntyy kuva, että hän oli Duran Duranin merkittävin ylläpitävä moottori.
Andy Taylor oli kuitenkin Duran Duranin jäsen vain viitisen vuotta vuosina 1980-1985 ja kaikki muu hänelle sen ulkopuolella tapahtunut ei ole montaa muistijälkeä musiikkihistoriaan jättänyt. 2000-luvun alussa tuli yhden albumin mittaiseksi jäänyt alkuperäisen viisikon comeback, jolloin yhtyeestä tuli uudelleen Andynkin silmissä merkityksellinen. Eräässä tuon aikakauden TV-esiintymisessä yhtye päätti esittää toisena kappaleena vuonna 1993 ilmestyneen ”Ordinary Worldin”, jota Andy päätyy kirjassaan paheksumaan. Miksi hän ja Roger joutuivat soittamaan biisiä, jota eivät olleet tekemässä. Mielestäni käsittämätön asenne, koska yhtye on kuitenkin ollut aktiivinen kaikki välivuodetkin ja voinut hyvin ilman Andyakin.
Se täytyy myöntää, että Andy Taylor kirjoittaa hyvin ja uskottavasti. En joudu epäilemään hänen sanojaan missään käänteessä. Kaikki on varmasti totta, mutta se on vain kerrottu yhden miehen näkökulmasta. Ja tuo näkökulma tökkii. Omani on, että Duran Duran saavutti sen minkä saavutti viiden miehen yhteistyöllä. Parasta antia teoksessa on Andyn edesottamukset Duran Duranin ulkopuolella. Lapsuus- ja nuoruusvuodet sekä tekemiset Duran Duranin jälkeen. Niihin ei ole tarvinnut ympätä asennevammaa entisiä bändikavereita kohtaan. Monia muita henkilöitä kohtaan toki. Lisäksi Taylor kirjoittaa hyvin. Teksti on eläväistä ja lentävää, paikka paikoin jopa humorististakin.
Kirjassa on myös informaatioarvoa, sillä kitaristi jaksaa kuitenkin kuvailla studiotyöskentelyä ja muita musabisneksen koukeroita riittävällä pietillä. Se on itselleni aina näissä muusikkoelämäkerroissa tärkeää. Taylor kertoo myös yksityiselämästään ja rahakuvioista varsin avoimesti. Vaikka asenteet bändikamuja kohtaan olivatkin kurjia, vaikuttaa hän silti olevan varsin jalat maassa oleva ihminen joka rakastaa perhettään. Kaiken kukkuraksi hän on ehkä hoitanut raha- ja muut henkilökohtaiset asiansa keskivertomuusikkoa paremmin. Sikäli siis fiksu mies. Vähän nulju tyyppi mutta fiksu.
Steve Malinsin teoksen hengenheimolaisia lukemistani muusikkoelämäkerroista ovat esimerkiksi Lucy O’Brienin kirjoittama Madonnan epävirallinen elämäkerta sekä James Gavinin George Michaelista laatima kirja, jonka olen blogissanikin arvostellut. Näistä syntyy lähinnä kysymys, miksi kirjoittajat ovat halunneet tehdä teoksen juuri näistä aiheista? Tyyli siinä määrin mollaava ja kaiken negatiivisen esiin mylläävä, että luulisi heidän ennemmin vihaavan kohdehenkilöä kuin haluavan kartoittaa heidän elämiään. Malinsin kirjaa vaivaa juuri samat helmasynnit. En tarkoita, että elämäkertateoksessa pitäisi kertoa vain ihania juttuja, mutta niitäkin olisi hyvä tarinaan sisällyttää, sillä sellaisiakin varmasti on jokaisen matkan varrella tapahtunut.
LUE LISÄÄ: John Gavinin kirjan ”George Michael – Elämä” arvio
Malinsin toimittajatyylisessä kirjoittamistavassa alkoi pidemmän päälle suunnattomasti ärsyttää hänen tapansa käyttää erilaisia kiertoilmaisuja kustakin kirjan henkilöstä. Nick Rhodes oli ”Platinanvaalea kosketinsoittaja”, John Taylor ”27-vuotias basisti” ja Warren Cuccurullo ”kuntosalilla viihtyvä naistenmies”, lista on käytännössä loputon. Kirjoittaja ei käytä kahta kertaa samaa termiä samasta henkilöstä. Ehkä jonkun mielestä hauskaa tai värikästä, minusta ei.
Duran Duranin kitaristina vuosina 1989-2001 toiminut Cuccurullo saa muutenkin järjenvastaisen palstatilan teoksessa. Tämä selittyy varmasti osin sillä, että hän on ainoa Duran Duranin virallinen jäsen, joka on antanut kirjailijalle haastattelun. Silti en ole pitänyt hänen mukanaoloaan DD-kaanonissa näin merkityksellisenä, kuin Malins antaa ymmärtää. 1990-luvun loppupuolen DD-albumit olivat Malinsin ja Cuccurullon mukaan pääasiassa kitaristin ja Rhodesin kaksin aikaansaamia. Le Bon pyöri mukana vain pakonomaisesti, kuten John Taylorkin ennen kuin jäi muutamaksi vuodeksi kokonaan pois bändistä. Ehkä totta? Totta ainakin Cuccurullon mielestä? Epäilyttää.
Cuccurullo vaikuttaa muutenkin vähän oudolta tyypiltä ja luonnehdintaa ei vähennä hänen esiintymisensä alastonkuvissa ja bi-seksuaalisissa hardcore-pornovideoissa. Loppujen lopuksi olin vain tyytyväinen, että hänet kuulemma erotettiin yhtyeestä kirjeitse. Eihän toiminta tietenkään reilua ollut, mutta perusteltua ja ehkä jopa välttämätöntä. Seuraushan oli mitä miellyttävin, sillä vuosituhannen vaihduttua alkuperäinen Duran Duran -kvintetti palasi jälleen yhteen ja teki hienon ”Astronaut” -albumin (2004). Tähän tilanteeseen tämä 20-vuotias teos sitten päättyykin, mutta Malinsin kirjasta on vuonna 2013 tehty päivitetty laitos nimellä ”Wild Boys”.
Cuccurullon ja muiden Duran Duraniin liittyvien henkilöiden haastattelujen lisäksi lähdemateriaalina on käytetty lehtijuttuja, jotka nekään eivät minusta aina ole paras mahdollinen kirjan lähde. Oikein käytettynä toki antavat hyvää ajankuvaa, mutta pitäisi aina muistaa että niissä annetut lausunnot ovat vahvasti sidoksiin aikaan. Kirjoittajan pitäisi osata käsitellä materiaalia oikeassa perspektiivissä ja poimia sieltä asiat, joilla on painoarvoa vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Nyt lainaukset on painettu kirjaan sellaisinaan ja luulen, että kaiken sanotun takana eivät lauseiden lausujat seiso enää tänä päivänä.
Hieman alle 300-sivuinen kirja jää monessa mielessä sensaationhakuiseksi pintaraapaisuksi viisimiehisen bändin taipaleesta. Siihen on yritetty ympätä jokaisen jäsenen koko yksityiselämä lapsuudesta tähän päivään asti avioliittoinen ja -eroineen, lapsineen ja kodinhankintoineen. Siihen päälle yhtyeen yhteiset edesottamukset. Se mikä ulkopuolisen kirjailijan elämäkerroissa yleensäkin on omaelämäkertaa parempaa, on ainakin levyjen kaupallisen suosion analysointi. Näihin asioihin muusikko itse harvoin jaksaa paneutua paljon ympäripyöreää tarkemmin. Tosin tässäkin suhteessa Malins mielellään makustelee useiden Duran Duran -albumien heikolla menestyksellä, mutta onpa hän ainakin rehellinen.
Summa summarum. Luenko siis mieluummin omaelämäkertaa vai toimittajan tekemää epävirallista kirjaa? Tässä tapauksessa ehdottomasti muusikon itsensä kirjoittamaa, mutta jatkossa paneutuisin mielelläni hyvän kirjoittajan yhteistyössä artistin kanssa tekemään tarinaan, jossa eri lähdemateriaaleja ja haastatteluja on käytetty kattavasti. Nykypäivän elämäkertabuumissa tuntuu kiire voittavan järjen ja markkinat vaativat esille kirjan melkein kenestä tahansa joskus levytysstudiossa piipahtaneesta taiteilijasta. Sekään ei välttämättä ole huono juttu, että vähemmän tunnettukin taiteilija saa tarinansa kuuluviin, jos sana on hallussa. Hyvä kirja on aina hyvä kirja.
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti