Pophistoria: Depeche Mode – Violator (1990)

Vuoden 1987 Depeche Mode -albumi ”Music for the Masses”, sitä seurannut laaja Yhdysvaltain konserttikiertue, joka nosti bändin stadion-luokkaan sekä vuonna 1989 julkaistu dokumenttielokuva ja livealbumi ”101” kasvattivat Depeche Moden yhtyeenä uuteen potenssiin. Vajaassa vuosikymmenessä orkesteri oli kulkenut pitkän tien, joka alkoi vuonna 1981 esikoissinglestä ”Dreaming of Me”. Depeche Moden laulusolisti Dave Gahan (s. 9.5.1962) oli tässä vaiheessa vasta 26-vuotias, mutta joutui silti todella miettimään mihin suuntaan hän seuraavaksi etenisi urallaan. Gahan ja hänen bänditoverinsa Martin Gore (s. 23.7.1961) , Andrew Fletcher (s. 8.7.1961 – k. 26.5.2022) ja Alan Wilder (s. 1.6.1959) eivät ehkä uskoneet, että he voisivat enää ylittää edellisen kiertueen päättänyttä konserttia Los Angelesin Rose Bowl -areenalla tai tehdä yhtä ikonisia lauluja, kuin ”Music for the Masses” -albumin hitit ”Strangelove” ja ”Never Let Me Down Again”.

LUE LISÄÄ: Depeche Moden albumista ”Music for the Masses”

Depeche Mode ennen Violatoria

Mute Records -levy-yhtiön perustaja Daniel Miller oli isällisellä kädellään tuottanut Depeche Moden kaksi ensimmäistä albumia ”Speak & Spell” (1981) ja ”A Broken Frame” (1982). Aluksi lähinnä siksi koska hän oli ainoa ihminen Depeche Mode -leirissä, jolla oli mitään kokemusta studiotyöskentelystä. Kolmannelle albumille ”Construction Time Again” (1983) tuli mukaan energinen studioteknikko Gareth Jones ja bändin neljänneksi viralliseksi jäseneksi Alan Wilder, joiden ansiosta Depeche Moden saundi koki ensimmäisen muutoksensa kepeän oloisesta syntikkapopista synkempään suuntaan. Gareth Jonesin mukaantulon myötä yhtye alkoi myös äänittää levyjään Britannian ulkopuolella. Jones yleni toiseksi tuottajaksi Millerin rinnalle seuraavilla pitkäsoitoilla ”Some Great Reward” (1984) ja ”Black Celebration” (1986).

Vuosina 1983-1986 julkaistuja pitkäsoittoja kutsutaan myös ns. ”Berliini-trilogiaksi”. Levyille ominaista oli, että niiden saundimaailmaan haettiin runsaasti inspiraatiota studion ulkopuolelta samplaamalla mitä oudompia ääniä ympäröivästä maailmasta. Samalla myös yhtyeen pääasiallisen lauluntekijän Martin Goren sävellykset ja sanoitukset muuttuivat tummempaan suuntaan. Levyjä voidaan kutsua jopa industrial-tyyppisiksi, vaikka kappaleille ominaista oli myös pop-mainen tarttuvuus. Depeche Moden ja muiden pienen yksityisen Mute Records -yhtiön artistien ja yhtiöiden kasvavan suosion johdosta Daniel Millerillä riitti entistä vähemmän aikaa keskittyä vain Depeche Modeen.

Siksipä seuraavalle, kuudennelle studioalbumille ”Music for the Masses” pestattiin tuottajaksi Dave Bascombe. Miller ja yhtye olivat kiinnittäneet huomiota Bascombeen hänen aikaansaannostensa Tears for Fears ja Echo and the Bunnymen -yhtyeiden parissa. Lisäksi he halusivat pois Berliinistä, mutta eivät palata Lontooseenkaan. Niinpä levy päätettiin äänittää Pariisissa. Alan Wilder on kuitenkin kertonut, että kaikista Depeche Moden albumeista juuri tämä on eniten yhtyeen itsensä tuottama. Bascomben rooliksi jäi pääasiassa studioteknikkona toimiminen. Tulevalle levylleen he halusivat lopulta oikean tuottajan ja valinta osui Mark Ellisiin, joka tunnetaan taiteilijanimellä Flood.

LUE LISÄÄ: Depeche Moden kaikki albumit Retropopparin Levymittarissa

Kohti Violatoria

Flood oli tehnyt yhteistyötä Mute Recordsin kanssa mm. Nick Cave & The Bad Seeds -yhtyeen ja Fad Gadgetin kanssa. Eikä hän ollut Depeche Modellekaan täysin uusi tuttavuus. Flood toimi studioteknikkona Depeche Moden kokoelmalevylle ”The Singles 81-85” äänitetyllä singlellä ”Shake the Disease” ja lisäksi hän oli tehnyt ”Black Celebration” -albumin singleen ”Stripped” maksisinkulla julkaistun Highland Mixin. Floodin ura oli vahvassa nousujohteessa. Vuonna 1987 hän tuotti toisen Mute-bändin Erasuren toisen studioalbumin ”The Circus” ja lisäksi U2 iski silmänsä uuteen kykyyn ja kutsui hänet menestysalbuminsa ”The Joshua Tree” studiotiimiin. Vielä ennen Depeche Moden tulevan pitkäsoiton tuotantoa Flood ehti työskennellä mm. Nitzer Ebbin, Renegade Soundwaven ja Nine Inch Nailsin kanssa. Hänen meriittinsä olivat siis merkittävät juuri konemusiikin saralla.

Toinen tärkeä lisäys Depeche Moden studiotiimiin oli ranskalainen Francois Kevorkian, joka oli asettunut Yhdysvaltoihin. Kevorkian sai nimeä ennen kaikkea DJ:nä New Yorkissa ja Mutelle tanssirytmien taituri oli tehnyt vuonna 1982 Yazoo-yhtyeen maineikkaan ”Situtation” -remixin, joka nousi US Dance -listan kärkeen. Herran tärkein työ oli kuitenkin saksalaisen konemusiikin pioneeriyhtyeen Kraftwerkin albumin ”Electric Café” (1986) miksaaminen, joka kesti kaiken kaikkiaan neljä vuotta. Depeche Mode olisi halunnut tehdä Kevorkianin kanssa yhteistyötä jo aiemmin, mutta Kraftwerk oli pitänyt hänet työllistettynä. Kesällä 1988 Kevorkian istui ensimmäistä kertaa saman pöydän ääreen Depeche Moden kundien ja Floodin kanssa. Pohdinnan alla oli mm. kysymys ”Miksi korjata mitään, mikä ei ole rikki”. Depeche Mode oli suosionsa huipulla ja olisi turvallista jatkaa samoilla linjoilla.

Yhtye oli kuitenkin käytännössä uusiutunut jokaisella albumillaan, joten jotain suunnanmuutosta olisi tapahduttava nytkin. Useita Depeche Moden pitkäsoittoja on haluttu leimata jonkinlaisiksi vedenjakajiksi yhtyeen taipaleella. Mutta onko se ”Construction Time Again” vai ”Black Celebration” vai kenties ”Music for the Masses”? Itse asiassa jokainen tähän asti julkaistu Depeche Mode -levy on sisältänyt suunnanmuutoksia. On vaikea nimetä yhtä selkeää muutoksen aiheuttajaa, sillä kehitys on tapahtunut pikkuhiljaa levy levyltä. Nyt jotain suurta oli selkeästi jälleen tulossa. Daniel Miller ja yhtye aistivat sen, kun Flood halusi kiihkeästi työskennellä Depeche Moden kanssa ja Francois Kevorkian oli vihdoin käytettävissä. Ja mikä tärkeintä Martin Gore oli kirjoittanut kenties uransa parhaat laulut.

Italia, Tanska & Iso-Britannia

Tuleva albumi päätettiin jälleen äänittää ulkomailla. Toukokuussa 1989 Depeche Mode, Flood ja bändin assistentti Daryl Bamonte matkustivat Logic-studioille, Milanoon, Italiaan. Kuuden viikon periodi Pohjois-Italiassa oli äänitysten ensimmäinen osuus. Loput äänitykset ja miksaukset tehtäisiin myöhemmin Tanskassa Puk-studioilla sekä Lontoossa. Puk-studiot sijaitsivat Gahanin mukaan ”keskellä ei-mitään”, maaseudulla noin 60 kilometrin päässä Aarhusin kaupungista. Pukilta buukattiin studioaikaa loppukesäksi 1989. Milanon Logic-studiot tunnettiin ensiluokkaisesta varustelustaan. Niitä pyörittivät veljekset Carmelo ja Michelangelo La Bionda, jotka olivat profiloituneet erityisesti 1980-luvun puolivälin italodiscotuottajina. La Bionda ja italodisco eivät kuitenkaan olleet se syy, miksi Depeche Mode valitsi studiot työpajakseen. Niitä olivat varustelun lisäksi mm. sijainti, henkilökunta ja ilmapiiri.

Monissa kirjoituksissa Depeche Moden saundin on sanottu olleen 1980-luvun loppupuoliskolla vahvasti Alan Wilderin harteilla, mutta tosiasiassa laulunkirjoittaja Martin Goren demot olivat usein hyvinkin valmiin kuuloisia sovituksineen kaikkineen. Tällä kertaa tuottaja Flood kuitenkin vaati, että kappaleiden demoversiot esitellään bändille mahdollisimman riisuttuina. Vain laulumelodiat, säkeistöt, kertosäkeistöt ja kenties jonkinlainen perussoinnutus. Gore oli soittanut taustat joko kitaralla tai uruilla. Jopa kappaleiden tempo tuli jättää avoimeksi, jotta tuottaja ja bändi voisivat kappaleita työstäessään miettiä minkä tyylisiksi ne muodostuisivat.

Gore suostui ratkaisuun, sillä hän tiesi sen johtavan haluttuun muutokseen. Tällainen tekotapa veisi taatusti Depeche Moden saundia uuteen, erilaiseen ja jännittävään suuntaan. Demoraakileita alettiin sovittaa lopulliseen muotoonsa spontaanisti. Uudistus oli kaikille mieluinen, sillä etenkin Wilder oli kokenut neljän edellisen levyn jo pientä kyllästymistä. Kaikki oli tehty aina saman kaavan mukaisesti ja kappaleiden demoversioihin ei tarvinnut tehdä paljonkaan muutoksia. Nyt työtä oli enemmän, mutta se oli mielekästä. Tuoreutta työntekoon toi myös se tosiasia, että bändin jäsenet eivät olleet koskaan erossa toisistaan näin pitkää ajanjaksoa sitten yhtyeen perustamisen.

Mies Violator saundia takana: Gore vai Wilder?

Milanossa Depeche Moden studioteknikoiksi tulivat Pino Piscotola ja Roberto Baldi. Piscotola on kertonut studiosessioista, että eniten häntä hämmensi Depeche Moden valtava soundikirjasto. Olisi ollut paljon helpompaa ja nopeampaa käyttää syntetisaattoreiden valmiita saundeja, mutta yhtye halusi samplata ja luoda omat uniikit saundinsa levyn jokaiseen raitaan. Tätä varten studiolle varustettiin oma erillinen huoneensa. Samaa saundia ei koskaan käytetty kahdesti. Lisäksi Piscotola kehuu bändin huikeaa työmoraalia. He eivät työskennellessään käyttäneet alkoholia tai huumeita, eivätkä sännänneet työpäivän päätteeksi Milanon yön kuuluisaan klubielämään. Myös työnjako oli selkeä. Gore sämpläsi saundeja omassa studiossaan, kun Flood ja Wilder keskittyivät ohjelmointiin. Fletcher ei osallistunut musiikin tekniseen toteutukseen, mutta hänen mielipidettään pidettiin arvossa. Hän oli enemmän organisaattori, joka hoiti erilaisia julkaisukampanjoita, radiohaastatteluja ja muita managerointijuttuja sekä yhteydenpitoa faneihin.

Myös Francois Kevorkian kertoo, että ensi tapaamisesta lähtien Alan Wilder otti suunnitelmissa suuren roolin. Wilder ihaili isosti myös Kevorkianin kädenjälkeä Kraftwerkin levyllä. Ensimmäiseksi Depeche Mode halusi tehdä singlen ja jos kaikki menee hyvin, jatketaan kokonaisen albumin työstämistä. Myös Kevorkian fanitti Depeche Modea ja paloi halusta tehdä heidän kanssaan yhteistyötä. Yhtye oli äänittänyt Floodin kanssa kappaleen ”Personal Jesus” ja he lähettivät demon Kevorkianille jatkokäsittelyä varten. Erityisen paljon työtä teetti kappaleen rytmi, joka oli toteutettu ihmisten käsiä ja jalkoja tömistelemällä. Töminäsaundeja äänitettiin ympäri studiota hakkaamalla lattiaa tai erilaisia laatikoita ja tasoja. Piuhat vedettiin myös porraskäytävään, jossa bändin pojat ravasivat portaikossa. Kevorkian teki miksauksen kanssa töitä yötä päivää ja lisäsikin kappaleeseen joitakin uusia ääniä. Hän ei poistunut studiosta hotelliin ennen kuin sai kaiken valmiiksi.

Myöhemmin Kevorkian on kertonut, että ”Personal Jesus” singleversio syntyi itse asiassa melko nopeasti ja enemmän työtä aiheuttivat remix- ja dub-versiot. Itse kappaleen sovitus oli jo niin hyvä, ettei siihen tarvinnut tehdä juurikaan muutoksia. Lisäksi Kevorkian ajatteli, että se on heidän levynsä – ei hänen. Ei ollut hänen asiansa kertoa, miten asiat tulisi tehdä. Miksaaja piti projektia tärkeänä ja hän halusi antaa sille parhaan mahdollisen panostuksensa, mutta tiesi että tekeillä on fantastinen levy – oli hän mukana tai ei. Hän sai tehdä osuutensa rauhassa, sillä bändi ei ollut edes samassa studiossa miksausvaiheessa. Yhtye muutti kaikki kamansa viideksi päiväksi toiseen studioon, jossa he äänittivät singlen B-puolen kappaleen ”Dangerous”. Kevorkianin työsarka laajeni onnistuneesta singlestä koko albumin miksaamiseen.

Personal Jesus

Daniel Miller lensi Milanoon kuuntelemaan projektin ensimmäistä valmista hedelmää. Kaikki rakastivat aikaansaannostaan ja Miller palasi nauhat mukanaan Lontooseen. Hän teetti koevinyylin käytännössä kaikissa brittiläisissä tehtaissa ja lähetti kuusi 12-tuumaista vedosta postitse takaisin Milanoon. Siellä bändi ja tuotantotiimi koekuunteli ne sokkona ja valitsi parhaalta kuulostavan masteroitavaksi. ”Personal Jesus” -single haluttiin ulos mahdollisimman pian. Se julkaistiin 29.8.1989 yli puoli vuotta ennen kuin albumi saatiin ulos. Ensimmäiseksi singleksi valittiin tietoisesti erilainen, faneja hätkähdyttävä ja herättelevä kappale. Biisin hakkaava rytmi ja blues-kitara-saundi erottivat sen aiemmista Depeche Mode -julkaisuista. Toisaalta kappale oli myös tarkoituksellinen täsmäisku Yhdysvaltojen markkinoille ja sen arveltiin iskevän erityisesti sikäläiseen yleisöön, josta oli edellisellä kiertueella alkanut muodostua merkittävä markkina-alue.

Single nousikin Billboard-listalla sijalle 28 eli korkeammalle kuin yksikään Depeche Mode -single sitten vuoden 1984 ”People Are Peoplen”. Vaikka sijoitus ei ollut tuon korkeampi, sinkku myi Yhdysvalloissa kultaa eli yli 500.000 kappaletta. Kultalevyt tulivat myös mm. Britanniasta, Saksasta ja Espanjasta ja maailmanlaajuisesti single myi noin puolitoista miljoonaa kappaletta. Depeche Moden vakiotaiteilijaksi paikkansa asemoinut Anton Corbijn suunnitteli levyn pelkistetyn kannen ja ohjasi kappaleeseen kysymyksiä herättävän musiikkivideon, joka oli ensimmäinen hänen ohjaamansa värillinen Depeche Mode -musavideo. Video kuvattiin kesäkuussa Espanjassa, jonne lavastettiin villin lännen henkinen taverna näyttävine daameineen. Depeche Moden kvartetti saapuu paikalle asioimaan. MTV sensuroi hieman filmin kaksimielistä kuvastoa.

Kesäkuussa 1989 julkaistiin myös Martin Goren ensimmäinen soolo-EP ”Counterfeit”, joka sisälsi kuusi cover-kappaletta. Gore oli äänittänyt laulut jo ennen Depeche Moden albumisessioita. Yhtyeen tauon aikana myös Alan Wilder oli julkaissut omaa materiaaliaan vuoden 1988 puolella nimellä Recoil. ”Hydrology” oli itse asiassa jo toinen Recoil-julkasu. Ensimmäinen ”1+2” näki päivänvalon vuonna 1986. Nyt molemmat instrumentaalista musiikkia sisältävät albumit julkaistiin myös yhdellä CD-levyllä nimellä ”Hydrology plus 1+2”.

Viimeiset äänitykset

Elokuussa albuminäänitystyöt jatkuivat Tanskassa Puk-studioilla teknikko Peter Iversenin kanssa. Tanskassa hommiin joutui yllättäen myös muuan Nils Tuxen, joka oli Puk-studioilla työstämässä saksalaisen Moti Special -yhtyeen albumia. Wilder halusi yhteen kappaleeseen pedal steel -kitaraa ja Tuxen soitti sampleriin joitakin riffejä. Hän ei tiennyt lainkaan mihin kappaleeseen ne mahdollisesti tulivat ja hän sai käytännössä soittaa mitä halusi. Lopulliset samplerin läpi ajetut saundit käytettiin ”Clean”-kappaleessa. Myöhemmin Tuxen osti levyn kaupasta ja etsi omaa soittoaan äänitteeltä. Hän ei sitä tunnistanut, mutta vuosia myöhemmin Tuxenin tytär löysi jostain tiedon että kitarasaundi kuuluu nimenomaan ”Clean”-biisissä.

Viimeiset äänitykset tehtiin syys-lokakuussa Lontoossa The Church -studioilla. Teknikoksi palkattiin Steve Lyon, joka tunsi Floodin mutta ei juurikaan Depeche Modea. Hän kertoo olevansa enemmän bändi-ihmisiä eli orgaanisten instrumenttien ystävä, joka ei juurikaan ollut äänittänyt elektronista musiikkia. Lyon yllättyi kuitenkin positiivisesti huomatessaan miten intohimoisesti levyä tehtiin, vaikka kyseessä olikin pääasiassa koneilla tai ainakin koneiden kautta työstetty musiikki. Hänen päävastuulleen kuului muutenkin enimmäkseen lauluäänitykset. Laulut äänitettiin epätavallisin menetelmin. Normaalisti studiossa laulaja pistetään laulukoppiin, mutta Gahan lauloi pääasiassa studion puolella erilaisiin, tilanteisiin sopiviin mikrofoneihin. Mikrofonit eivät välttämättä olleet markkinoiden parasta tekniikkaa, jos johonkin biisiin sopi toisenlaiseksi haluttu laulusaundi. Esimerkiksi ”Blue Dress” -kappaleen Gore lauloi kädessä pidettävään mikrofoniin.

Viimeinen silaus Steve Lyonin sydämen varastamiseen oli ”Personal Jesus”, jonka he soittivat teknikolle. Tämä oli ällikällä lyöty ja totesi ehdottomasti haluavansa olla mukana tässä projektissa. Kappaleiden valmiustaso vaihteli 20 ja 70 prosentin välillä laulusta riippuen. Toiset olivat valmiimpia kuin toiset. Lyon muistaa työstäneensä erityisen paljon esimerkiksi ”World In My Eyes” -singlen B-puolelle päätynyttä ”Sea of Sin” -kappaletta. ”Policy of Truth” -kappaleen kitaraosuuksien miksaamisessa meni päivä. Gore oli soittanut alkuperäisen kitaran, josta samplattiin äänet lopulliseen kappaleeseen. ”Halo” -biisiin Wilder soitti aidot rummut, jotka ajettiin niin ikään koneiden läpi sampleina. Lyon oli innoissaan kun pääsi äänittämään oikeita rumpuja.

Lontoossakin Flood ja Wilder häärivät studiossa päällepäsmäreinä. Myös Gore oli paljon läsnä, mutta Gahan ja Fletcher tyytyivät lausumaan kommenttejaan vierestä. Fletcherin tavallisin kommentti oli aristeleva ”Me olemme saavuttaneet paljon menestystä, joten ei nyt ammuta itseämme jalkaan tekemällä jotain täysin erilaista kuin olemme aiemmin tehneet”. Mutta muu bändi oli jo erilaisuuden tiellä ja heillä oli Daniel Millerin täysi tuki takanaan. Erityisesti Gahan halusi saundia koko ajan rockimmaksi ja rockimmaksi. Steve Lyon työsti Alan Wilderin kanssa myös tulevan kiertueen taustanauhat. Se olikin kuulemma kiinnostavaa puuhaa. Nauhoilta poistettiin joitakin raitoja tyyliin ”Martin Gore soittaa tässä biisissä kitaran livenä”.

Enjoy the Silence

”Violator” alkoi olla valmis ja helmikuun 5. päivä oli seuraavan singlejulkaisun vuoro. Joulukuun 1989 ja tammikuun 1990 välisenä aikana Dave Gahan matkusti Euroopassa musiikkivideon ohjaajan Anton Corbijnin kanssa. Kuvauksia tehtiin Lontoossa, Skotlannin Balmoralissa, Portugalissa ja Sveitsissä. Näin saatiin erilaisia taustoja ikoniselle matkalle, jossa kuninkaan kruunuun ja viittaan pukeutunut Gahan kävelee taitettavan tuolin kanssa etsimässä hiljaisuutta. Muu bändi esiintyy musiikkivideolla vain lyhyissä studio-otoksissa. ”Enjoy the Silence” -musiikkivideo onkin ehkä Depeche Moden tunnistettavin filmi ja yksi musiikkivideohistorian ikimuistoisimmista pätkistä.

”Enjoy the Silence” -singlestä tuli Depeche Moden historian suurin hitti. Levy nousi kärkikymmenikköön lähes kaikissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa. Se myi vieläkin enemmän kuin ”Personal Jesus”, maailmanlaajuisesti noin kaksi miljoonaa kappaletta. Yhtye palkittiin siitä myös Brit Awards -gaalassa vuoden parhaana biisinä. Kappale on tänäkin päivänä varmasti Depeche Moden tunnetuin trademark-hitti, joka muistetaan myös bändin fanikunnan ulkopuolella. Tosin kärkkäimmät fanit pitävät sitä kenties liiankin kaupallisena pop-biisinä. Siitä on joka tapauksessa tuli kiistaton klassikko, joka on 35:n vuoden ajan soinut Depeche Moden jokaisessa konsertissa.

Anton Corbijn suunnitteli singleen myös kannen ja tällä kertaa sen teema noudatteli tulevan albumin kuvitusta. Singlen kannessa on valkoinen ruusu sinisellä pohjalla, kun albumin kanteen aseteltiin punainen ruusu mustalle pohjalle. ”Violator” -nimeä korostettiin sillä, että kaunis ruusu on katkaistu viidestä kohtaa. ”Violator” tarkoittaa karkeasti käännettynä väkivallan tekoa tai rikkomuksen tekoa. ”Violator” -albumi julkaistiin maailmanlaajuisesti 19.3.1990.

Violator – The Album

Levyn markkinointi oli erityisen hankalaa yhtyeen kotimaassa Isossa-Britanniassa. Siellä yhtyettä pidettiin edelleenkin joissakin piireissä bändinä, joka levytti aikoinaan kappaleen ”Just Can’t Get Enough”. Ajatus siitä, että Depeche Mode on käytännössä Yhdysvalloissa ja Keski-Euroopassa nykyään stadionluokan ”rock-bändi” oli briteille vieras. Heitä oli hankala saada kuulumaan ja näkymään radiossa televisiossa. Depeche Modea ei esimerkiksi kutsuttu Top of the Pops -ohjelmaan, vaikka sen kaksi tuoreinta singleä olivat merkittäviä hittejä. Mute Recordsin promoottori Neil Ferris jekutti BBC:n musiikkivastaavaa, että ”Personal Jesus” kertoo sitä että jokainen ihminen tarvitsee lähelleen huolehtivan ihmisen. Näin hän sai kappaleen soimaan viikon biisinä.

Yhdysvalloissa näyttävä markkinointitempaus muuttui katastrofiksi. Bändi buukattiin nimmarikeikalle The Wherehouse levykauppaan Los Angelesiin ja markkinointimiehet arvelivat paikalle saapuvan runsaasti faneja. He varoittivat viranomaisia etukäteen, mutta kaikille tuli shokkina kun kaduilla tungeksi yli 17.000 ihmistä. Kaaos ylitti uutiskynnyksen ja yhtye oli pakko kuljettaa takaoven kautta pois paikalta.

”Violator” nousi Billboard-listalla sijalle seitsemän ja siitä tuli ensimmäinen Depeche Mode -albumi, joka myi Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta. Loppujen lopuksi levy myi Amerikassa yli kolme miljoonaa. Korkeita listasijoituksia ropsahteli muualtakin. Britanniassa levy nousi listan sijalle kaksi eli korkeammalle kuin yksikään yhtyeen aiempi albumi. Suomen listalla sijoitus oli kahdeksas. Saksasta ja Espanjasta platinalevyt tulivat puolen miljoonan kappaleen myynnistä. Kuvaavaa on kuitenkin, että yhtyeen kotimaassa ”Violator” myi vain kultalevyyn oikeuttavat 100.000 kappaletta. Maailmanlaajuisesti pitkäsoitto on myynyt aikojen saatossa 7,5 miljoonaa kappaletta ja se on Depeche Moden uran myydyin albumi.

Singlelohkaisut ja maailmankiertue

Toukokuussa 1990 levyltä lohkaistiin kolmas single ”Policy of Truth”, josta muodostui jälleen TOP-20-hitti useissa maissa. 28.5.1990 starttasi Depeche Moden mittava World Violation kiertue Yhdysvaltojen Pensacolasta. Eurooppalaisten fanien pettymykseksi yhtye kiersi ensin Yhdysvaltojen lisäksi Australian ja Japanin ennen kuin he rantautuivat Belgiaan 28.9.1990. Syyskuussa julkaistiin vielä albumin neljäs ja viimeinen singlelohkaisu ”World In My Eyes”, joka sekin osoittautui TOP-20-listasijoitusten arvoiseksi monissa maissa. Single sisälsi kaksi ”Violator”-sessioissa äänitettyä ennen julkaisematonta kappaletta ”Happiest Girl” ja ”Sea of Sin”.

World Violation kiertueen settiin kuului vakituisesti ”Violator” -albumin yhdeksästä kappaleesta seitsemän. Neljän singlejulkaisun lisäksi ”Halo”, ”Waiting for the Night” ja ”Clean” raikuivat stadioneilla ja suurissa halleissa jokaisella keikalla. Ohjelmistoon kuului myös Martin Goren kahden biisin akustinen osuus, jossa muutamilla keikoilla kuultiin myös hänen ”Violator”-albumilla laulamansa kappaleet ”Sweetest Perfection” tai ”Blue Dress”. Albumi sai todenteolla markkinointia ja Depeche Mode oli kuuma nimi. Sen kerrottiin rikkoneen merchandise-myynti-ennätykset useilla yhdysvaltalaispaikkakunnilla.

”Violator” -albumi osoittautui muutenkin miltei ehtymättömäksi hittiputkeksi. Sen kappaleisiin ”Clean” ja ”Halo” kuvattiin musiikkivideot, vaikka niitä ei julkaistu singleinä. Olisi kyllä hyvin voinut julkaista. Marraskuussa Depeche Modelta julkaistiin video-EP ”Strange Too”, jolta nuo videot löytyvät neljän sinkkubiisin videon lisäksi. Se oli ainakin nimellisesti jatkoa vuonna 1988 julkaistulle video-EP:lle ”Strange”. Molemmat ovat tietenkin kokonaisuudessaan Anton Corbijnin kuvaamia ja ohjaamia. Vuonna 2023 molemmat EP:t julkaistiin yhdessä remasteroituna bluray-versiona.

Yhden Depeche Mode fanin tarina

Tämän ”Violator” -historiikin lähteenä on ollut Kevin Mayn ja David McElroyn kirjoittama lähes 400-sivuinen kirja ”Halo: The Story Behind Depeche Mode’s Classic Album Violator”, joka kertoo yksinomaa kyseisen albumin tekemisestä ja kaikesta yhtyeen siihen aikakauteen liittyvästä. Yritin poimia blogikirjoitukseeni kirjasta mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta tehtävä osoittautui miltei mahdottomaksi koska koko kirja on itsessään erittäin mielenkiintoinen. Siihen on haastateltu lukuisia levyn tekemiseen osallistuneita henkilöitä, mutta itse bändi ja tuottaja Flood eivät ole avanneet sanaista arkkuaan. Äänessä on myös muutamia hard core Depeche Mode faneja ja kyllä heidänkin muistonsa ovat paikallaan. Välillä tuntuu, kuin olisin itse ollut äänessä.

”Violator” on elämäni tärkein albumi. Löysin Depeche Mode yhtyeen vuonna 1986. ”Black Celebration” oli juuri ilmestynyt ja näin heidän tuoreimpia musiikkivideoitaan jossakin. En enää muista missä. Sitten ystäväni esitteli minulle bändin edellisvuonna julkaistua kokoelmalevyä ”The Singles 81-85”. Meillä oli tapana istuskella toistemme luona kuuntelemassa musiikkia ja keskustelemassa syntyjä syviä. Olin tuolloin siis noin 16- tai 17-vuotias. Ennen pitkää ostin itsellenikin ”The Singles 81-85” -kokoelman ja kuuntelin sitä lähes taukoamatta. Kaikki kappaleet tulivat tutuiksi.

Tuohon aikaan oli tapana myös koluta paikallisia antikvariaatteja Riihimäellä ja Hyvinkäällä. Etenkin Hyvinkäällä, Hyvinkäänkadulla sijainnut ”Mikki’s” -niminen divari oli hyvin perehtynyt juuri pop-musiikkiin. Sen omistaja kävi joskus Britanniassakin ja toi tullessaan myyntiin esimerkiksi New Orderin maksisinkkuja ja muita harvinaisuuksia, joita ei noilla leveysasteilla muualla näkynyt. Käytettyjen levyjen laareista löysin vähitellen Depeche Moden ennen kokoelmaa julkaistut albumit. Kokoelman kansilehdessä oli ystävällisesti lueteltu nuo studioalbumit, joten tiesin mitä etsiä. Aikana ennen internettiä ei aina voinut olla varma, mitä kaikkea jokin kiinnostava artisti olikaan julkaissut.

Jokainen noista levyistä ja pian myös tuorein ”Black Celebration” päätyivät tarkan kuuntelun kohteiksi. Fanitus jatkoi vieläkin tarkempana tutustumisena yhtyeen tuotantoon. Keräily jatkui single- ja maksisingleosastolla. Teimme myös visiittejä Helsingin levykauppoihin ja import-liikkeeksi profiloituneesta Diskeristä löysin kaikki varhaisimmat 7-tuumaiset Depeche Mode -vinyylisinglet, jotka oli todennäköisesti julkaistu tuolloin uusintapainoksina. Niiden koodit olivat kuitenkin samat kuin alkuperäisissä, joten myöhemmin 1990-luvun lopulla kun höyrypäissäni myin singlet eteenpäin, ostaja luuli niiden olevan originaaleja 1980-luvun alun painoksia. Tarkisteli hinnat oikein jostakin levymyyntikatalogista ja totesi koodien täsmäävän. Sain hyvän hinnan, mutta kadun silti niiden myymistä.

Vuoden 1988 ”Music for the Masses” -levyn julkistamiseen mennessä olinkin kerännyt suurin piirtein kaikki Depeche Moden singlet, maksisinglet ja albumit ja siitä lähtien oli helppo ostaa uusin julkaisu aina sitä mukaa kun ne ilmestyivät. Minut tunnettiin kulmakuntani suurimman DM-kokoelman omistajana. Meille tosiaankin muodostui ystävieni ja heidän tyttöystäviensä kanssa oma Deppari-porukkamme. Valtasimme Hyvinkään Upstair’s Clubissa tanssilattian, kun Depeche Mode pärähti soimaan. Sitten tuli ”Violator” ja fanitukseni nousi – jos mahdollista – vieläkin isompaan potenssiin. Sen sisältämä musiikki oli jotain infernaalista.

Pian tuli myös tieto, että Depeche Mode saapuu Tukholmaan keikalle. Miten ihmeessä sinne saa liput ennen nettiaikakautta? Onneksi porukkaamme kuului joitakin fiksumpia ja kielitaitoisempia ihmisiä ja joku meistä – en enää muista kuka – sai hankittua kahdeksan lippua. Matkustimme Tukholmaan tyylikkäästi laivalla ja nerokkaaseen suunnitelmaamme kuului, että valvomme koko yön konsertin jälkeen Tukholman yökahvilassa aamulaivaa odottaen. Nuorena jaksoi, vaikka rankkaa se oli jo silloinkin. Etenkin kun Tukholma-Turku-laivaankaan emme olleet varanneet ainuttakaan hyttiä. Kaikki oli kuitenkin ehdottomasti sen arvoista. Depeche Mode livenä oli ikimuistoinen kokemus.

LUE LISÄÄ: Vieraskynän kirjoittama keikka-arvio ”Depeche Mode Tukholmassa 6.10.1990”

Siitä fanitus jatkui tasaisen vahvana vielä seuraavaan ”Songs of Faith and Devotion” -albumiin. Myös tämän levyn jälkeisen kiertueen Tukholman keikalle matkustimme paikan päälle. Nyt vähän aikuisempina ja viisaampina. Olimme varanneet oikein hotellin. Itsekin olin löytänyt tässä välissä tyttöystävän, josta leivoin myös ihan kunnollisen Depeche Mode -fanin. Sen jälkeen kiihkein fanittaminen alkoi hiipua ja kun erosin tyttöystävästäni, myös porukkamme hajosi. Tai ainakin minut heivattiin siitä ulos. Yksin fanittaminen ei kenties enää ollutkaan niin hauskaa. Seuraavaan levyynkin vierähti aikaa liian kauan ja Depeche Moden tilalle tuli monia muita kiinnostavia bändejä.

Jossain vaiheessa myin ison osan vinyylikokoelmastani. Ehkä rahanpuutteessa, ehkä kyllästymisestä tai ehkä vaikkapa tilanpuutteesta. Uusi tyttöystäväni ei myöskään erityisesti kannustanut levyjen keräilyyn. Syitä voin yrittää keksiä, mutta jälkikäteen mietittynä ne ovat kaikki tekosyitä. Se on ehkä asia, mitä eniten kadun elämässäni. Enkä vähiten siitä syystä, että myin ne suorastaan pilkkahintaan – ainakin jos vertaan siihen, että mitä niistä tänä päivänä pyydettäisiin. Sittemmin olen ryhdistäytynyt enkä ole enää vuosikausiin myynyt ainuttakaan levyä. Depeche Modet löytyvät hyllystä CD-painoksina.

Vuoden 1997 ”Ultra”-levyn taisin ostaa tuoreeltaan, mutta siitä eteenpäin en pitänyt kiirettä uuden albumin hankinnan kanssa. Muistan kun juhlin 40-vuotis syntymäpäivääni vuonna 2009, mainitsin jossakin ettei minulla ole edes tuoreinta Depeche Mode -albumia. Niinpä sainkin lahjaksi peräti kaksi ”Sounds of the Universe” -levyä. Siitä alkoi kuitenkin jonkinlainen uusi, nostalgian sävyttämä Depeche Mode -fanituskauteni ja olen keräillyt pikkuhiljaa kokoelmaa takaisin. Kiitos runsaiden uusintajulkaisujen ja special painosten se on ollut melko helppoa – tosin myös arvokas harrastus.

Lopultahan Depeche Mode on rantautunut konserttikiertueillaan myös Suomeen ja olen käynyt aina heidän konserteissaan, oli fanitukseni tilanne ollut sitten mikä hyvänsä. Myös tähän tuoreimpaan Kaisaniemen peruuntuneeseen konserttiin minulla oli lippu ja se olisikin ollut ensimmäinen konsertti ikinä, johon olisin joutunut menemään yksin. Nykyinen vaimoni uhrautui ja tuli vuonna 2018 kanssani Depeche Moden konserttiin, mutta totesi että se oli ensimmäinen ja viimeinen DM-konsertti jossa hänet nähdään yleisössä. Uusi ”Memento Mori” -albumi on myös hieno. Ostin heti sekä vinyylinä että CD:nä ja levy tuo minulle mieleen parhaat Deppari-vuodet. Se on mielestäni paras Depeche Mode -albumi sitten vuoden 1993 ”Songs of Faith and Devotion” -levyn, mutta ”Violator”-albumia ei voita mikään.

SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:

• Facebook
• Instagram
• Bluesky

Lähde:
Kevin May & David McElroy: Halo – The Story Behind Depeche Mode’s Classic Album Violator (Grosvenor House 2022)