KIM WILDE: CLOSER (Cherry Red Records 2025)
44 vuotta sitten heti esikoissinglellään ”Kids in America” läpimurron tehnyt Kim Wilde on julkaissut viidennentoista studioalbuminsa ”Closer”. Levyn nimi tuo mieleen tietenkin Kimin uran myydyimmän pitkäsoiton ”Close” vuodelta 1988 ja artisti onkin sanonut uutuuden olevan jatkoa kyseiselle klassikolle. Mielestäni uusi kokopitkä ei kuitenkaan muistuta juurikaan tätä kyseistä levyä, vaan ennemminkin se tuo mieleen monet muut Kim Wilden aiemmat albumit aina sieltä vuoden 1981 ensilevystä ”Kim Wilde” lähtien.
LUE LISÄÄ: Kim Wilden kaikki albumit Retropopparin Levymittarissa
”Closer” noudattelee perusperiaatteeltaan samaa hieman rockahtavaa pop-linjaa, joka on ollut vallalla Kimin kaikilla albumeilla siitä lähtien, kun hän palasi pidemmältä levytystauolta vuonna 2006. Samantyyppistä kuin ensimmäiselläkin levyllä, silloin kun hän ihastutti myös suomalaiset ja myi täällä kultaa. Sen jälkeenhän Kimin musiikki muuttui vähitellen syntetisaattoripohjaisemmaksi ja sisälsi myös enemmän dancepop-elementtejä. 1980-luvun loppupuoliskolta muistamme ainakin isot hitit ”You Keep Me Hangin’ On” ja ”You Came”. 1990-luvun puolivälissä Kim Wilde oli muuttunut jo täysin dance-genren artistiksi, mutta vuonna 1995 flopannutta house-henkistä albumia ”Now & Forever” seurasikin uralla kymmenen vuoden tauko.
”Closer”-albumin on tuottanut jälleen Kimin veli Ricky Wilde, kuten niin suuren osan aiemmistakin levyistä. Ja hyvä niin, sillä Ricky kuuluu allekirjoittaneen mielestä parhaiden tuottajien kastiin ja olenkin aina hämmästellyt suuresti, miten hän ei juurikaan ole tuottanut muiden artistien musiikkia. Rickyn saundimaailma on aina ollut omintakeisen raikas ja erityisellä tavalla iskevä. Sovitukselliset kikat, harkitut sävellajien vaihdokset, runsaat arpeggiot ja stemmaharmoniat rikastuttavat kuunteluelämystä. Erityisesti rumpuraidat ovat tarkkaa työtä iskujen ja fillien osalta. Ricky hallitsee etenkin rytmimusiikin hartaita vetoja paremmin. Kuuntelija ei koskaan voi tuudittautua tilaan, jossa arvaisi ennalta mitä sieltä on tulossa.
Levyllä soittaa Kim Wilden keikkabändi eli rumpali Jonathan Atkinson, basisti Paul Cooper ja kitaristi Neil Jones. Kimin keikat ovatkin live-vetoja YouTubesta katseltuani erittäin timanttista tavaraa ja odotan kieli pitkällä, milloin rouva vihdoin saataisiin jälleen Suomeen. Päävastuu soitannasta on kuitenkin Rickyllä, joka vastaa ohjelmoinneista, kosketinsoittimista ja toisesta kitarasta, ja soittaahan Rickykin Kimin keikkakokoonpanossa. Samoin kuten Rickyn tytär Scarlett Wilde laulaa taustoja niin keikoilla kuin levyllä. Vuonna 1989 syntynyt Scarlett Smith käyttää siis jo kolmannessa polvessa isoisä Marty Wildelle keksittyä taiteilijanimeä. Neito on ollut vahvasti läsnä tätinsä uralla kymmenkunta vuotta ja osallistunut myös biisinkirjoittamiseen. Eikä siinä mitään, lahjakkuutta riittää. YouTubesta löytyy myös soolovetoja.
Levyn kaikki kymmenen raitaa ovat lähtöisin pääasiassa Wilden perheeltä. Ricky on ollut mukana tekemässä kaikkia, Kim kuutta ja Scarlett viittä. Valitettavasti sävellystyö taitaa olla uutuusalbumin heikoin lenkki. Kaikkein tenhoavimpia ralleja on ollut mukana tekemässä myös perheen ulkopuolinen tekijä, kuten Darren Gilbert kahta ensimmäistä singlelohkaisua ”Trail of Destruction” ja ”Midnight Train” sekä Steve Anderson loistavaa ”Love Is Love” -kappaletta. Kaikki ovat räjähtävän nopeatempoisia pop-hittejä, joissa kaikki osapuolet naksahtavat kohdilleen. Paitsi, että niistä ikävä kyllä ei taida tulla mitään suuria pop-hittejä.
Syvä kumarrus kultaiselle 1980-luvulle tapahtuu myös vierailevan tähden, Ultravox-yhtyeestä tutun Midge Uren, myötä. Midge duetoi Kimin kanssa hienostuneella puolitempo-balladilla ”Sorrow Replaced”, jonka taustasoitantaa vahvistavat Budapestissa äänitetyt jouset. Tätä, kuten suurinta osaa levyn rauhallisemmista kappaleista vaivaa sama sävellyksen koruttomuus. Syvempi tutustuminen melodioiden mahdollisiin koukkuihin tai sanoitusten hienouksiin (oma fyysinen levyni tekstivihkoineen on vasta matkalla) avartaa varmasti kuunteluelämystä ja huomaan ihan tätäkin kirjoittaessani, että useampi kuuntelu vie kappaleet jotka eivät heti ensikuulemalta iskeneet, tekevät matkaansa sydämeeni. Mutta kuinka moni kuulija jaksaa antaa levylle tällaisen mahdollisuuden.
Esimerkiksi lähes kuusiminuuttinen ”Lighthouse” ei kuulostanut ensimmäisellä kerralla oikein miltään, mutta nyt Kimin tulkinta menee jo luihin ja ytimiin. Hänen äänensä onkin säilynyt kirkkaana kaikki nämä vuosikymmenet ja erityisen kauniilta se kuulostaa falsettia lähestyvissä korkeammissa kohdissa. ”Lighthousen” tulkinnassa tulee esiin äänen koko kirjo herkästä heleydestä voimakkaisiin keskiääniin. Albumin päättävä unenomainen ”Savasana” ei sen sijaan avaudu muutamallakaan kuuntelulla.
Loppu materiaali on karkeasti jaettavissa kahteen leiriin: Räväkät pop-rockit ja rauhallisemmat vedot. ”Scorpio” ja ”Rocket to the Moon” tuovat mieleen Kimin ihan ensimmäisen levyn ja osittain myös jotkut 1980-luvun The Bangles tai GoGo’s -tyyliset tyttöbändit. Veljentyttö Scarlett pääsee tätinsä rinnalle laulamaan myös ykkösääntä rauhallisemman tasaista tempoa nakuttavassa ”Hourglass Human” -kappaleessa. Olin tavallaan valmistautunut kritisoimaan levyä vähän enemmänkin, mutta kun se tässä taustalla nonstoppina raikaa, kuulostaa levy kerta kerran jälkeen paremmalta. Sanoisin, että nyt onkin onnistuttu jopa edellistä vuonna 2018 ilmestynyttä ”Here Comes the Aliens” -albumia paremmin.
Lopuksi haluan vain (itsekseni) pohtia näiden 1980-luvulla suurimmat hittinsä levyttäneiden artistien uustuotannon merkitystä yleisemmin. Mietin miksi he vaivautuvat ylipäätään tekemään uusia albumeja. Meitä vanhoja vannoutuneita faneja vartenko? Vai uusia faneja haaliakseen? Vai ainoastaan siksi, että he itse kokevat luomisvimmaa tai haluavat todistaa olevansa edelleen relevantteja taiteilijoita? Vanhat fanit ainakin tuntuvat olevan kaikkein raadollisimpia. He vertaavat uusia kappaleita armotta klassikkohitteihin, joiden myötä he aikoinaan rakastuivat kyseiseen artistiin. Ja koska ani harvoin uudet laulut yltävät niiden tasolle – jo pelkästään nostalgiasyistäkin – tulee uusille kappaleille useimmiten täystyrmäys.
Uusien fanien haaliminen on varmasti vielä vaikeampaa. Kenties hekin ennemmin tutustuvat niihin muinaisiin hittikappaleisiin, jotka nykyään silloin tällöin pulpahtavat yllättäen uuteenkin suosioon esimerkiksi TikTokin tai jonkin muun sovelluksen tai vaikkapa televisiosarjan kautta. Näin on käynyt esimerkiksi Kate Bushin ”Running up that hill” -kappaleelle sekä Matthew Wilderin ”Break my stride” -hitille. En millään jaksa uskoa, että nuoriso ihastuisi Kim Wildeen ”Trail of Destructionin” myötä, mutta kun laittaisin soimaan ”Kids in American” tai ”You Camen” saattaisi ääni muuttua kellossa.
Ehkä artisteilla tai yhtyeillä on sittenkin vielä virtaa ja halua luoda uutta? Onhan se ymmärrettävää, että 44 vuotta ”Kids in Americaa” veivattuaan haluaa keikalla jossain välissä joskus laulaa jotain uusiakin kappaleita. Halusi yleisö niitä kuulla tai ei. Mitä relevanttiuteen tulee, niin onhan sekin merkityksellistä että tekee vielä 2020-luvulla kokonaan uutta materiaalia sisältävän studioalbumin, joka vieläpä julkaistaan fyysisinä CD- ja vinyylilevyinä. Kenties niiden myynnistä kilahtaa joku roponen artistinkin laariin eikä kaikki tulot tule ainoastaan nostalgiakonserteista, vaikka levyjen painokset ovat ilmeisen pieniä.
Mutta jos katsoo esimerkiksi näiden eilispäivän suuruuksien streamauslukuja, niin monet suomalaisartistitkin keräävät vaikkapa Spotify-palvelussa tai YouTubessa paljon suurempia kuuntelija- ja katsojamääriä kuin esimerkiksi Pet Shop Boysin tai Kim Wilden uusimmat julkaisut. Sen täytyy olla sukupolvikysymys. Kuulunko siis sukupolveen, joka itsepintaisesti haluaa kuunnella musiikkinsa levyltä. Itse väitän ainakin kuuluvani porukkaan, joka ei automaattisesti tuomitse vanhojen artistien uusia kappaleita eikä vertaa niitä oikopäätä menneisiin. Kiitos siis Kim Wilde ja kaikki muut aikalaisesi, että teette edelleen näinkin laadukasta uutta musiikkia meidän iloksemme.
Kappaleluettelo:
- Midnight Train
- Scorpio
- Trail of Destruction
- Sorrow Replaced (feat. Midge Ure)
- Lighthouse
- Love Is Love
- Rocket to the Moon
- Hourglass Human (feat. Scarlett Wilde)
- Stones and Bones
- Savasana
Seuraa Retropopparia somessa:
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti