GARY KEMP: I KNOW THIS MUCH – FROM SOHO TO SPANDAU (Fourth Estate 2009)
”Spandau Balletin Gary Kemp” kirjoitti elämäkertansa ”I Know This Much – From Soho to Spandau” jo vuonna 2009, mutta Retropoppari luki sen vasta nyt. Kemp inhoaa, että häntä kutsutaan aina vain ”Spandau Balletin Gary Kempiksi”, mutta pakkohan tuo etuliite on mainita. Vaikka hän on näytellyt elokuvissa ja tehnyt soololevyjä ja ties mitä muutakin, on mukana olo yhdessä 1980-luvun suosituimmista brittipop-bändeistä edelleen hänen suurin meriittinsä.
Kemp oli Spandau Balletin dynamo, joka myös sävelsi yhtyeen kaikki kappaleet, pois lukien yksi kappale bändin kuudennelta ja viimeiseltä studioalbumilta sekä vuoden 2009 comeback-albumin kaksi uutta kappaletta. Kaikki tunnetut laulut siis. Hän oli myös usein yhtyeen keulakuva, joka edusti kokoonpanoa haastatteluissa ja antoi lausuntoja lehdistölle. En oikeastaan aiemmin ole tullut ajatelleeksikaan, miten varjoonsa hän jätti jopa Spandau Balletin laulusolistin Tony Hadleyn.
Tästä aiheutui myös Spandau Balletin suurimmat ristiriidat, sillä Kemp oli myös varsin voimakas persoona joka halusi pitää kaikki langat käsissään ja päätti esimerkiksi yhtyeen musiikillisista suunnanmuutoksista. Jos hän halusi, että bändin saundi muuttuu popimmaksi niin hän sävelsi sen tyylisiä kappaleita. Toki Kemp kuulemma jännitti uusia sävellyksiä esitellessään, mitä mieltä muut niistä ovat, mutta useimmiten kaikki taipuivat hänen tahtoonsa.
Ajan kuluessa hän muuttui myös mustasukkaisemmaksi ja alkoi itsekin uskoa, että koko bändi on hänen kykyjensä varassa. Vaikka muutkin olisivat halunneet tehdä lauluja, etenkin multi-instrumentalisti Steve Norman. Norman sai lopulta läpi yhden sävellyksensä Spandau Balletin kuudennelle albumille ”Heart like a sky” (1989), vaikka levykokonaisuus oli Kempin mielestä jo kasassa. Tähänkin piti kysyä Kempin suostumus. Olenkin ihmetellyt, miksi kyseisellä pitkäsoitolla on yhdeksän kappaletta normaalin kahdeksan laulun sijaan.
Lopulta tilanne ajautui niin pitkälle, että kolme viidestä Spandau Balletin jäsenestä haastoi Gary Kempin oikeuteen vuonna 1999. Kymmenen vuotta yhtyeen telakalle laittamisen jälkeen. Heidän mielestään he olivat oikeutettuja suurempiin korvaukseen, koska olivat mielestään osallistuneet Spandau Balletin saundin luomiseen ja kappaleiden sovitustyöhön. Bändin viides jäsenhän oli Martin Kemp, Garyn veli, joka pysyi veljensä rinnalla.
Tästä alkaa myös kirjan tarina. Kolme hänen entistä parasta ystäväänsä saapuu oikeussaliin. Gary Kempillä on kiistämättä sana hallussaan. Hän luo elämästään dramatisoidun kertomuksen vuoropuheluineen ja kappaleet päättävine cliffhangereineen. Oikeussaliin sijoittuvan intron jälkeen, alamme käydä läpi Kempin veljesten elämää, kuin elokuvakäsikirjoitusta konsanaan. Elämäänsä Kemp käykin läpi erittäin mielenkiintoisesti ja osaa annostella kutakin vaihetta mielestäni juuri sopivissa suhteissa.
Kenties loppupuolen vanhempien menetys saa liikaa sivutilaa, mutta vanhemmat tuntuivat olevan Gary Kempille kaikki kaikessa. Lontoolaispoika oli lähtöisin keskiluokkaisista oloista ja menestyksen tuoman vaurauden turvin hän sai vanhemmilleenkin järjestettyä hyvän elämän. Lopulta Frank ja Eileen Kemp – joille kirja on omistettukin – menehtyivät lyhyen ajan sisällä sairauksiinsa juuri vuonna 2009: Spandau Balletin comebackin kynnyksellä. Molempien poismenot käsitellään erittäin yksityiskohtaisesti. Jopa se mainitaan, että isä sylkäisi kohtauksen saatuaan tekohampaansa WC:n lattialle. Ja samainen purukalusto myöhemmin vielä toistamiseen, kuin Gary kävi hakemassa tekohampaat talteen.
Musiikillisesti mielenkiintoisin vaihe on uran nousujohde. Kuinka esikoisalbumi ja hitti ”To cut a long story short” singahduttivat Spandau Balletin heti suosioon ja kuinka levy-yhtiöt olivat ennen sitä suorastaan kilpailleet bändistä. He saivatkin managerinsa Steve Daggerin ansiosta uskomattoman hienon levytyssopimuksen ja myös saman miehen viisaudella esimerkiksi pidettyä kaikki oikeudet musiikkinsa itsellään. Vaatebudjetista levy-yhtiö yritti hieman kakistella, mutta Dagger ei antanut periksi. He saivat myös oman Reformation-levymerkkinsä.
Toinen levy epäonnistui ja Kemp oli hätää kärsimässä. Oliko hän sotkenut orastavan suurmenestyksen väärillä valinnoillaan. Niinpä hän päätti jättää funk-soundin ja toisen levyn viimeinen singlelohkaisu ”Instinction” nosti heidät jälleen listan topteniin. Kappaleesta tehtiin nimittäin kokonaan uusi versio supertuottaja Trevor Hornin kanssa. Horn olisi ollut valmis tuottamaan Spandau Balletin kolmannen albumin ”True”, mutta hän ei ollut tyytyväinen bändin rumpaliin John Keebleen ja vaati että tälle on annettava kenkää. Kemp ei ollut siihen valmis, joten yhteistyö jäi toteutumatta.
Kolmoslevystä tuli kuitenkin Spandau Balletin suurin menestys ja kulminaatiopiste. Sekä single että albumi ”True” nousivat Britannian listan ykkösiksi ja oli ilahduttavaa lukea, kuinka iso asia se oli kaikille bändin jäsenille. 193-senttinen Tony Hadleykin hyppi hotellihuoneen sängyllä uutisen kuultuaan. Kirjassa tapahtuma päättää kappaleen, mutta Garylla on tapana lisätä tekstiin jokin koukuttava lisälause tyyliin ”Olimme onnemme kukkuloilla, mutta emme tienneet miten pian asiat tulisivat muuttumaan”.
LUE LISÄÄ: Spandau Balletin albumista ”True”
Gary Kempin teksti on erittäin sujuvaa ja tarinaan uppoutuu ikään kuin parhaaseenkin fiktioon, paitsi että tämän tarinan pitäisi olla totisinta totta. Jossain kohtaa alkaa väkisinkin pohtimaan, kun Kemp kirjoittaa joitakin menneisyydessä käytyjä keskustelujakin selkeään vuoropuhelumuotoon, että meniköhän kaikki nyt sanatarkasti näin? Ei siinä ehkä sataprosenttisen sanatarkka ole tarkoitus ollakaan, mutta keinona pidän elämäkerrassa vähän kyseenalaisena.
Antoisinta Retropopparille ja kaikille 1980-luvun faneille on luonnollisesti kertomukset kultaisen vuosikymmenen edesottamuksista. Spandau Balletin seikkailuista Blitz-klubilla tai Band Aid -projektin parissa jne. Spandaut olivat aikakauden kenties trendikkäin bändi ja Gary Kemp paljastuu suoranaiseksi vaatefriikiksi. Päähenkilö sivuaa useita tapaamiaan julkisuuden henkilöitä, Kevin Costnerista Paul McCartneyhin. Ja kertoo miten merkittävää oli vaikkapa se, että McCartney tunnisti Gary Kempin ja tiesi ilman esittelyä kuka hän on.
Spandau Balletin jälkeen ja oikeastaan jo ennen sitäkin Kemp keskittyi näyttelemiseen. Yksi kapula yhtyeenkin viimeisten vuosien rattaissa oli, kun Kempin veljekset keskittivät voimansa tosielämän rikolliskaksosista kertovaan ”The Krays” (1990) -elokuvaan. Kempit eivät siis oikeassa elämässä olleet kaksosia, vaan heillä oli kahden vuoden ikäero. Tässä kuten lähes kaikissa muissakin Gary Kempin ja Spandau Balletin muiden jäsenten eripuraa käsittelevissä kohdissa, Gary kirjoittaa olleensa aina hyvin ymmärtäväinen. Muu bändi joutui odottamaan levyä ja kiertuetta, kun hän veljensä kanssa teki leffaa: ”Ymmärrän, että heitä otti päähän”.
Gary (ja Martin) Kemp olivat itse asiassa olleet jo lapsinäyttelijöitä, mikä tuli minulle uutena tietona, ja esiintyneet 1970-luvun alussa muutamissa TV-produktioissa. ”The Krays” -elokuvan jälkeen Gary Kempin kenties näkyvin rooli oli Whitney Houstonin ja Kevin Costnerin tähdittämässä ”The Bodyguard” (1992) -elokuvassa, jossa hän esittää Houstonin näyttelemän pop-tähden manageria Sy Spectoria. Costner rakasti kuulemma Spandau Balletin kappaletta ”True”, joka auttoi Kempia saamaan roolinsa. Samoihin aikoihin Kemp tunsi muutenkin olevansa kovassa nosteessa, sillä P.M.Dawn -niminen yhden hiphop-hitin ihme sämpläsi ”True”-biisin riffia ykköshittiinsä ”Set adrift on memory bliss”.
Spandau Ballet teki siis viimeisen studioalbuminsa vuonna 1989 ja silloin edellisestä levystä oli vierähtänyt kolme vuotta. Tässä välissä Kemp oli päättänyt katkaista rahahanat, kun aiemmin hän oli siirtänyt osan sävellys- ja sanoitustyöstä saamistaan tekijänoikeuskorvauksista bändin Reformation-yhtiölle. Biisinikkari koki että hänellä oli tähän täysi oikeus, mikä on tavallaan tottakin. Muu bändi oli eri mieltä, mikä aiheutti lopun koko yhtyeelle. Kemp sanoo kirjassa tienneensä levyn olevan joka tapauksessa yhtyeen viimeinen, eikä hän enää välittänyt mitä muut asiasta ajattelivat.
Kemp teki myös tuon viimeisen levyn pääasiassa yksin ja muulle bändille esiteltiin käytännössä valmis tuotos, johon lisättiin vain Tony Hadleyn laulut ja muutamia instrumentteja. Eniten loukkaantui rumpali John Keeble, jonka työ oli korvattu koneilla. Vuonna 1990 Spandau Ballet teki vielä levyä markkinoivan kiertueen, ennen kuin kaikki lähtivät omille teilleen. Vuonna 1999 he palasivat yhteen, mutta tämä tapahtui ikävä kyllä oikeussalissa. He eivät kuuleman mukaan olleet edes nähneet toisiaan välivuosina.
Vuonna 2009 tapahtui kuitenkin melkein ihme, sillä Spandau Balletin alkuperäinen viisikko sai sovittua riitansa ja he palasivat yhteen isojen comeback-konserttien ja uuden albumin kanssa. Lontoon 17.000 henkeä vetävä O2-areena myytiin loppuun kahdessakymmenessä minuutissa, joten päätettiin järjestää kaksi lisäkonserttia. Lisäksi yhtyeeltä ilmestyi albumi ”Once More”, joka sisälsi kahden uuden laulun lisäksi uudet versiot bändin suurimmista hiteistä. Levyn nimikkokappaleen sävelsi ja sanoitti yhteistyössä Kempin kanssa Steve Norman ja toisen kappaleen ”Love is all” kirjoitti Tony Hadley. Pitkäsoitto nousi Britannian listan kärkikymmenikköön ja myi kultaa.
Näiden tapahtumien myötä vuonna 2009 ilmestynyt kirja saa ikään kuin onnellisen lopun. Kirja päättyy olettamuksiin, että onni ja autuus tulee tästä myös jatkumaan. Spandau Ballet kiersikin aktiivisesti maailmaa aina vuoteen 2017 asti, kunnes Tony Hadley päätti jättää yhtyeen. Seuraavana vuonna esiteltiin uusi laulusolisti Ross William Wild (oik. Ross Davidson), jonka kanssa heitettiinkin keikkaa, mutta uusi kokoonpano ei oikein saanut tuulta purjeisiinsa. Vuonna 2024 Davidson tuomittiin raiskauksesta ja muutamasta muusta seksuaalirikoksesta. Vuonna 2021 Gary Kemp julkaisi toisen sooloalbuminsa ”Insolo” ja 31. tammikuuta 2025 ilmestyy kolmas soolo ”This Destination”.
LUE LISÄÄ: Gary Kemp julkaisee kolmannen sooloalbuminsa
Ai miten siinä oikeustaistelussa kävi? Gary Kemp ”voitti” sen, mutta kirjassa hän vakuuttaa ettei kokenut voittaneensa mitään. Elämäkerturi korostaa ystävyyden merkitystä ja pehmentää toisinaan itsekkäitäkin päätöksiään sillä, että tietää tehneensä väärin. Kiva. Vaikea lukijankaan on tällaisissa tilanteissa valita puoliaan. Joka tapauksessa Gary Kemp kirjoittaa ajatuksensa puhtaaksi niin vakuuttavasti, että uskon hänen olevan ainakin rehellinen ja mieleltään vilpitön. Tai kuten kirjan nimikin kertoo ”True”-hitin sanoituksesta lainatulla fraasillaan ”I Know This Much” – Hän kertoo asiasta sen mitä itse tietää.
RETROPOPPARI 