THE MAKING OF ’DO THEY KNOW IT’S CHRISTMAS’ (2024)
Ohjaus: Dave Bridges & Rob Wright
Hyväntekeväisyysprojekti Band Aidin legendaarisen joulusinglen julkaisusta ”Do they know it’s Christmas?” tulee tänä vuonna kuluneeksi tasan 40 vuotta. Juhlan kunniaksi on julkaistu paitsi uusi versio kappaleesta, myös dokumenttielokuva alkuperäisen kappaleen levytyksestä. Dokumentissa nähdään runsaasti vuonna 1984 kuvattua materiaalia, jota ei ole aiemmin julkaistu. Televisiolle tehty dokumentti sai ensi-esityksensä Britanniassa BBC Four -kanavalla 29.11.2024, mutta se on kaikkialla katsottavissa Band Aidin virallisella YouTube-kanavalla (linkki videoon artikkelin lopussa).
”Do they know it’s Christmas?” on levytetty vuoden 1984 jälkeen kolme kertaa, vuosina 1989, 2004 ja 2014. Nyt julkaistu ”Ultimate mix 2024” yhdistelee vuosien 1984, 2004 ja 2014 versioita persoonallisella tavalla. Siinä voi kuulla esimerkiksi kolmen eri ikäisen Bonon laulua. Uuden version toteutuksesta vastaa tuottaja Trevor Horn.
”The Making of ’Do they know it’s Christmas?'” -elokuva on koostettu yksinomaan sunnuntaina 25.11.1984 kuvatusta materiaalista. Silloin kamerat seurasivat kappaleen äänityspäivän tapahtumia herkeämättä ja laulamisen lomassa kuvattiin myös runsaasti haastatteluja sekä muuta yleistä häröilyä Trevor Hornin Sarm-studiolla, Lontoon Notting Hillissä.
Varsinaisesti siis kyseessä ei ole dokumentti sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan eräänlainen aikalaistallenne tapahtuneesta. Tekijöitä ei ole haastateltu myöhemmin eikä mukaan ole leikattu mitään äänityspäivän ulkopuolista toimintaa, jos ei mukaan lueta aivan lopussa nähtäviä kuvia levykaupasta tai seuraavan päivän Daily Mirror -lehden painatuksesta. Lehdellä oli yksinoikeus tehdä raportti tästä tärkeästä päivästä.
Mistä Band Aid -projektissa on kyse, käy kyllä hyvin selväksi haastattelujen kautta. Projektin isä Bob Geldof ja kappaleen toinen säveltäjä Ultravox -yhtyeestä tuttu Midge Ure kertovat laulun synnytystuskista. Muissa pääosissa nähdään levytykseen osallistuneet artistit ja muutamat taustavaikuttajat. Yksi päärooleista menee Midge Uren hekottavalle naurulle, joka raikuu herkeämättä.
Kyseisen päivän aamuna taiteilijat alkoivat saapua studiolle ja paikalla oli runsaasti valokuvaajia. Sisälle studioon ei kuitenkaan päästetty kuin Daily Mirrorin toimittaja ja filmimateriaalin kuvaaja, ohjaaja Nigel Dick. Materiaalista koostettiin ikimuistoinen musiikkivideo, mutta valtaosa jäi arkistojen kätköön. Nyt siitä on digitoitu 75-minuuttinen elokuva, joka ohjaajien Dave Bridges ja Rob Wright saavutus.
Päivän tapahtumat rullaavat vauhdikkaasti ja haastateltaviksi pääsevät pääorganisaattorien lisäksi Bono, Gary Kemp (Spandau Ballet), George Michael, Trevor Horn sekä Duran Duranin John Taylor ja Simon Le Bon. Lisäksi studiolla haahuilee ja hassuttelee mm. BBC:n silloin ajankohtaisesta komediasarjasta ”The Young Ones” tuttu Nigel Planer, joka esitti verkkaisesti puhuvaa hippiä Neiliä.
Lauluosuuksia harjoitellaan ja on mukava kuulla monia erilaisia tulkintoja vuosikymmenten aikana tutuksi tulleen laulun eri osuuksista. Soolo-osuudet äänitettiin myös täysin satunnaisessa järjestyksessä, joten ihmetyttää miten niistä saatiin leikattua niin saumaton kokonaisuus. Esimerkiksi Boy George saapui paikalle vasta illansuussa, vaikka hänen osuutensa kuullaan aivan kappaleen alussa.
George Michael osoittaa mestaruutensa melodian käsittelyssä parantamalla Midge Uren opastamaa laululinjaa lennosta. Hauska todistaa myös, miten varovaisesti U2-yhtyeen Bono lähestyi ikonista säkeistöään ”Well, tonight, thank God it’s them instead of you”. Kamera on taltioitunut myös hupaisia hetkiä, kuten sen missä Sting syöttää Phil Collinsille piparkakkua.
1980-luvun lehdistä saimme usein lukea brittibändien välisestä kilpailusta, jonka luulin olevan median keksintöä. Mutta se oli kai ihan totta, sillä se mainitaan dokumentissa useaan otteeseen. Tosin nyt sillä näkökulmalla, että täällä kaikki ovat yhtä suurta hyvää tekevää perhettä ja sotakirveet on haudattu ainakin yhdeksi päiväksi. Boy George ja Simon Le Bon kiusoittelevat studion ulkopuolella päivystäviä kuvaajia jopa halaamalla toisiaan.
Duran Duran, Spandau Ballet ja Culture Club olivat tuohon aikaan ilmeisesti Britannian suurimmat nimet, sillä heidän mukanaolonsa hehkutukselle ei meinaa tulla loppua. Boy Georgen mukaan suurista nimistä puuttuu vain Frankie goes to Hollywood, mutta dokkarin alussa Holly Johnson soittaa Geldofille ja ilmoittaa olevansa sairaana.
Tietenkin myös Wham! -yhtyeen keulahahmo George Michael saa suuren huomion osakseen ja haastattelussa hän kertoo juuri äänittäneensä itsekin upean joululaulun, josta odottaa yhtyeelleen neljättä perättäistä ykköshittiä. Hän suostuu myös laulamaan pienen pätkän vielä julkaisemattomasta ”Last Christmas” -kappaleesta ja Paula Yates on sulaa vahaa. Bob Geldofin puoliso toimittaja Paula Yates hoitaa haastattelut innostuneesti pariskunnan Fifi-vauva sylissään. Studiolla pyörii muitakin pienokaisia. Olisivatko artistien jälkikasvua?
Trevor Horn ei varsinaisesti tuottanut alkuperäistä ”Do they know it’s Christmas?” -kappaletta, mutta hän antoi hienon studionsa projektin käyttöön yhdeksi päiväksi maksutta. Normaalihinta olisi kuulemma ollut 85 puntaa tunnilta, mikä nykykatsojan silmissä vaikuttaa edulliselta vaikka ilmeisesti se on tuohon aikaan ollut paljon rahaa. Horn hääräilee myös iltapäivän kuorolauluosuuksien kapellimestarina.
Muuten äänitykset vaikuttivat sujuvan varsin sekavissa tunnelmissa, ellei jopa kaoottisissa. Ainakin, jos vertaa tänä vuonna julkaistuun ”We are the World” -dokumenttiin, jonka perusteella Yhdysvalloissa työt tehtiin hallitusti ja järjestelmällisesti. Mutta valmista tuli Britanniassakin ja hyvä lopputulos.
LUE LISÄÄ: Band Aid – Do they know it’s Christmas?
Periaatteessa ”The Making of ’Do they know it’s Christmas?” ei tuo mitään uutta aiheeseen perehtyneille, mutta se nivoo kivasti kaiken oleellisen yhteen tiiviiseen 75-minuuttiseen pakettiin. Älä siis odota tältä elokuvalta uutta arviointia tai keskustelua Band Aidin perinnöstä. Se on pelkästään arkistomateriaalia yhdestä popmusiikin merkittävästä hetkestä. Sellaisena se tarjoaa kiehtovan ikkunan musiikillisen historian syntyyn.
Luonnollisesti muistelo päättyy vuoden 1984 musiikkivideoon, jota katselee hieman uusin silmin nähtyään minkälaisia ponnisteluja sen aikaansaaminen vaati. Band Aid -projektin tulokset kerrotaan sitten lopuksi tekstimuodossa. Vuoden 1984 single on tuottanut 26 miljoonaa puntaa ja kaiken kaikkiaan Band Aid Säätiö on kerännyt 146 miljoonaa puntaa Afrikan auttamiseksi. Yhteensä vuoden 1984 levyä on myyty maailmanlaajuisesti 11,7 miljoonaa kappaletta.
Täysin vaille kysymyksiä ei nykypäivän katsoja kuitenkaan jää elokuvaa katsoessaan. Miksi esimerkiksi Culture Clubin rumpali Jon Moss on lähempänä mikrofonia, kuin Bananarama. Oliko pop-maailma todellakin näin valkoihoinen ja miesvoittoinen vuonna 1984? Bananarama-trio ja Jody Watley ovat ainoat naisartistit koko artistijoukossa.
Pitkällä aikavälillä Band Aid on jättänyt suuren varjon. Kappaletta soitetaan edelleen joka vuosi ja se kerännyt valtavia summia rahaa. Samalla kappale on ylläpitänyt haitallisia stereotypioita Afrikan maanosasta – etenkin Etiopiasta – esittämällä sen paikkana, joka on jatkuvasti riippuvainen hyväntekeväisyydestä. Paikkana, jossa ”mikään ei koskaan kasva”.
Neljä vuosikymmentä myöhemmin voisi ehkä olla aika vaihtaa levyä eikä julkaista sitä enää uudelleen.
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti