James Bond on ollut ajankohtainen aina, mutta kasarin lapset elivät todellista Bond-huumaa ihan uudella kulmalla. Itse olen syntynyt vuonna 1969 ja ensi kosketukseni salaiseen agenttiin tapahtui vuonna 1979, ollessani 10-vuotias. Kaksi isoveljeäni olivat nähneet elokuvateattereissa joitakin Bondeja. Missäpä muuallakaan, sillä vuonna 1979 elokuvateatteri oli ainoa paikka jossa 007:ään saattoi törmätä. Kalleimpana aarteenani oli ”Timantit ovat ikuisia” (Diamonds are forever, 1971) -postikortti, jonka vanhin veljeni oli saanut käydessään katsomassa elokuvan tuoreeltaan.
Veljeskolmikostamme keskimmäinen kertoi elokuvista tullessaan iltasadun omaisesti ja yksityiskohtaisesti minkälaisen leffan oli käynyt katsomassa. Kuuntelin hänen eläväistä selostustaan korvat hörössä. Niissä seikkaili mm. Bondia jahdannut ”rautakäsi” tai kiero lyhytkasvuinen kätyri, jonka isännällä oli kultainen ase. Olenkin usein miettinyt, olisinko näin kova James Bond -fani, jos faniuden siementä ei olisi istutettu jo näin varhaisessa vaiheessa?
Uusi agenttiseikkailu ”Kuuraketti” (Moonraker, 1979) sai Suomen ensi-iltansa 17.8.1979. Todennäköisesti muutamaa kuukautta myöhemmin elokuva saapui myös kotikaupunkiini Riihimäelle. Tarkkaa päivämäärää en tiedä, mutta sen tiedän että paikkana oli legendaarinen Kino Sampo ja ajankohtana vuoden 1979 loppu, sillä saman vuoden joulukuussa perheemme muutti naapurikaupunkiin Hyvinkäälle. Maassa oli myös lumivaippa, kun kävelimme kotiin maailmani mullistaneesta elokuvakokemuksesta.
Vaikka olin vasta 10-vuotias, olin jo silloin hyvin isokokoinen, eikä sisäänpääsy teatteriin isoveljen seurassa tuottanut vaikeuksia. Muistelisin, että tuolloin ei myöskään lippuluukuilla oltu kovin tarkkoja ikärajojen suhteen. Bondithan luokiteltiin yleensä alle 16-vuotialta kielletyiksi. Tuohon maailmanaikaan uudet leffat eivät saapuneet Suomen kamaralle samaan tahtiin suuren maailman kanssa, eivätkä varsinkaan pikkukaupunkien teattereihin. Suurin osa ohjelmistosta oli uusintoja. Mikä tarkoitti, että myös vanhemmat Bond-seikkailut saapuivat aika ajoin uusintakierroksille maakuntien saleihin. Ja pyörivät ne uusintoina Helsingissäkin.
Hyvinkäälle muuton jälkeen kävin isolta kankaalta katsomassa agentti 007:n edesottamuksia ainakin elokuvissa ”Salainen agentti 007 Istanbulissa” (From Russia with love, 1962), ”Pallosalama” (Thunderball, 1965) ja ”007 ja kultainen ase” (The Man with the Golden Gun, 1974). Kunnes vuonna 1981 televisiossa pyörähti mainos upouudesta Bond-leffasta ”Erittäin salainen” (For your eyes only, 1981). Jo lyhyt TV-spotti oli niin tenhoava, että en malttanut pysyä housuissani. Ennen pitkää elokuva saatiinkin Hyvinkään muinaiseen Arena-teatteriin ja painostin isoveljen lähtemään lippuluukulle heti ensimmäisenä iltana.
Paikalle päästyämme yllätyimme, kun elokuvateatterissa oli jono ulos asti. En koskaan aiemmin ollut törmännyt moiseen. Jono mateli niin hitaasti, että kun pääsimme lopulta saliin viimeisten lipunsaaneiden joukossa elokuvan prologi-kohtaus oli jo päättymässä ja Blofeld tipahti tehtaan savupiippuun Bondin ohjastamasta helikopterista. No onneksi alkukohtauksen tapahtumat eivät liittyneet elokuvan varsinaiseen juoneen ja sain nauttia seikkailusta täysin siemauksin. Viimeistään tässä vaiheessa olin myytyä miestä.
”For your eyes only” -elokuvan julkaisun aikoihin levykauppoihin tuli myös kokoelma-LP, joka sisälsi kaikkien James Bond -elokuvien tunnussävelmät. Täkynä tietenkin tuorein Sheena Eastonin esittämä hittikappale. Vuoden 1982 Oscar-gaala tuli Suomenkin televisiossa ja siinä nähtiin kappaleesta hätkähdyttävän upea esitys. Onneksi show löytyy nykyään YouTubesta.
”James Bond Greatest Hits” hankittiin meillekin ja siitä tuli varmasti yksi eniten kuunnelluista levyistä kohdallani. Musiikkimakuni haki kovasti muotoaan, mutta olin ehkä vähän outo 12-vuotias kuunnellessani ihastuneena Shirley Basseyn tulkintoja ja laulujen sanoja ulkoa opetellen. Muutenkin kokoelma-LP oli lähes täydellinen. Jostain (ilmeisesti tekijänoikeus) syistä levy ei kuitenkaan sisältänyt vuoden 1977 seikkailun ”007 Rakastettuni” (The Spy who loved me) teemabiisiä ”Nobody does it better” kuin instrumentaaliversiona. Mukavaa oli kuitenkin, että bonuskappaleena mukana oli saman vuoden vauhdikas discoversio James Bond teemasta ”Bond ’77”.
Tärkeintä oli kuitenkin, että levyn kannesta sain tiedon kuinka monta Bond-leffaa oli ylipäätään tehty ja minkä nimisiä ne olivat. Ei ollut Wikipediaa eikä käsitystä siitä, mistä muualta moisen tiedon olisi voinut saada. Kirjastosta lainasin lähinnä sarjakuvia. Kukaan ei kertonut, että sieltä olisi saattanut sellainenkin tieto löytyä. Älppärin takakansi innosti minua tekemään kaavion Bond-elokuvista, johon loin sarakkeet kullekin elokuvien vakioelementille: Bond-tyttö, pääkonna, konnan apulainen, konnan tukikohta, Bondin erikoisvaruste, jne.
Vuoden 1983 tietämillä talouteemme hankittiin VHS-videonauhuri Hyvinkään Centrum-tavaratalosta. Vaikka vanhempani olivat melko vähävaraisia duunareita, he usein satsasivat tällaisiin teknisiin kotkotuksiin. Osamaksulla tietenkin. Meille tuli väritelevisiokin jo Riihimäen aikoina ja se oli 27 asuinhuoneistoa sisältävän vuokrakerrostaloyhtiön ensimmäinen. Myöskin videonauhuri tuli jo ensimmäisessä aallossa ja muistelen, että koululuokkamme muilla pojilla ei tuota verratonta välinettä kodistaan löytynyt. Yhden tytön perheessä oli videot, mutta ne olivat mallia Betamax.
Videonauhurin ostajat saivat kaupan päällisenä kaksi lahjakorttia, joilla sai vuokrata ilmaiseksi kaksi elokuvaa Centrumin huimasta n. 30 suomeksi tekstitettyä elokuvaa kattavasta valikoimasta. Tavaratalossa oli myös vitriini, josta sai lainata rajattomasti tekstittämättömiä elokuvia. Mutta tuo valikoima sisälsi enimmäkseen B-luokan kauhua, blaxploitaatioleffoja tai vanhoja piirrettyjä, kuten Kelju K. Kojoottia ja Teräsmiestä. Väkivaltaiset ja eroottiset mustien näyttelijöiden tähdittämät blaxploitaatioleffat saivat varhaisteinin kulmakarvat toki kohoamaan, mutta suurimman vaikutuksen teki toisella lahjakortilla vuorokaudeksi lainattu Bond-seikkailu ”007 ja Kultasormi” (Goldfinger, 1964).
Muita Bond-leffoja ei tuohon aikaan ollut vielä edes vuokravideona julkaistu, mutta pikkuhiljaa Warner Home Video niitä markkinoille saattoi. Videovillityksen alkuvaiheessa elokuvia vuokrattiin tavarataloista ja kodinkoneliikkeistä liikkeiden aukioloaikojen puitteissa. Tuolloinhan kivijalkakaupat sulkivat ovensa yleensä lauantaina klo 14:00 ja ne avattiin seuraavan kerran maanantaiaamuna yhdeksän maissa. Vuokravideon lainaaminen maksoi 30 markkaa vuorokaudelta ja koko viikonlopuksi leffan sai 50:lla markalla, kun hait sen lauantaina ennen kahta ja palautit maanantaina.
Vuoden 1984 tietämissä Hyvinkäälle avattiin ensimmäinen vain elokuvien vuokraamiseen keskittynyt putiikki. Videokasetti-niminen liike sijaitsi Siltakadulla ja sehän oli varsinainen taivas. Seinät olivat täynnä ihania elokuvia ja ne myös pysyivät täyden näköisinä, sillä telineessä seisovan tyhjän kotelon kansimuovin alle sujautettiin aina ”Vuokrattu”-lappunen jos leffa oli sillä hetkellä lainassa. Liike oli myös avoinna myöhempään illalla ja mikä tärkeintä, pidempään myös lauantaisin ja sunnuntaisin.
Jossain vaiheessa vuokraamo keksi myös uuden rahastussysteemin, että elokuvan sai lainata kuudeksi tunniksi 20 markalla. Itselleni kävi moka, kun en tiennyt tästä uutuustuotteesta lainatessani juuri vuokrakäyttöön julkaistun Bond-leffan ”Elät vain kahdesti” (You only live twice, 1967). Elokuvasta olisi ollut varauksia kuuden tunnin välein, mutta minä vuokrasin sen siinä uskossa että saan pitää sitä koko vuorokauden. Henkilökunta oli hyvin tuohtunut, kun palautin sen seuraavana päivänä.
”Erittäin salainen” osoittautui suosikki-Bondikseni ja sen lainasin Hyvinkään Raitalan Radio ja TV -kodinkoneliikkeestä koko viikonlopuksi. Pääsin vihdoin ensimmäistä kertaa näkemään myös tapahtumat ennen alkutekstejä. Loppujen lopuksi katselin leffan viikonlopun aikana kahdeksan kertaa. Viimeisen kerran vielä maanantaina koulun jälkeen, jolloin kotiimme kokoontui lähes kymmenpäinen poikajoukko pätkää tuijottamaan. Ehdin vielä palauttaa elokuvan Raitalalle ennen liikkeen sulkeutumista.
Lopullinen Bond-taivas avautui, kun jo työelämään päässyt isoveljeni hankki kotiimme toisen videonauhurin. Kaksi nauhuria kahdella kaapelilla toisiinsa kytkien VHS-tallenteita nimittäin saattoi kopioida omiin arkistoihin. Kokoelma karttui ja lopulta kaikki siihen mennessä julkaistut Bond-seikkailut löytyivät omasta hyllystäni. Fanitukseni alkoi saada myös uusia mittasuhteita ja enää pelkkä tunnussävelmät sisältänyt kokoelma-LP ei riittänyt Bond-musiikinkaan tiimoilta. Raitalan liikkeessä oli myynnissä myös levyjä ja sieltä löysin ”Goldfinger”-elokuvan soundtrack-LP:n.
Myymälän levyosastosta vastanneen vanhemman rouvan kanssa selasin eri maahantuojien paksuja levykatalogeja ja yritin tilata itselleni muidenkin Bondien musiikkia. Ikävä kyllä saalis jäi melko laihaksi, sillä nuo katalogit eivät olleet lainkaan ajan tasalla. Useimmat artikkelit olivat loppuunmyytyjä enkä muistaakseni saanut sitä kautta itselleni ainuttakaan Bond-soundtrackia. Sen sijaan vuoden 1983 koittaessa Helsingin Musiikki-Fazerilta löysin seuraavan 007-seikkailun musiikin vinyylilevynä.
”Octopussy – Mustekala” (1983) sai Suomen ensi-iltansa 12.8.1983. Noheva velipoikani oli keksinyt, että elokuviahan voi mennä katsomaan myös Hyvinkään rajojen ulkopuolelle. Niinpä meille varattiin liput ensi-iltapäivälle Helsingin Bio Bristoliin. Sehän tapahtui tuohon aikaan siten, että soitimme lankapuhelimella Bio Bristolin lipunmyyntiin ja teimme varauksen. Kokemus oli huikaiseva. Bristol oli tuolloin Suomen suurin ja kaunein elokuvateatteri. Jo valtava mainosjuliste Aikatalon sisäpihalla, Bristolin aulaan nousevien portaiden vieressä käänsi sydämeni ympäri.
Elokuvan musiikkia olin jo luukuttanut kotistereoissani ja siitä tulikin yksi perinne uusien Bond-leffojen saapuessa teattereihin. Ostin aina soundtrackin etukäteen, kuuntelin musiikkia ja pohdin millainen kohtaus kunkin raidan kohdalla nähdään. Toinen perinne oli, että menin katsomaan uusimman Bondin aina Helsinkiin ensi-iltaan ja sitten uudelleen myöhemmin, kun elokuva saapui kotikaupunkiini. Keräsin myös lehdistä erilaisia James Bondia käsitteleviä leikkeitä. Helsingin Sanomissakin hehkutettiin, että ”Octopussy” valloittaa koko Suomen ennätyksellisen kahdeksan filmikopion voimin.
Vuotta myöhemmin elokuussa 1984 ”Octopussy” saapui myös vuokravideoksi ja siihen mennessä Warner Home Video olikin saanut julkaistuksi kaikki Bond-leffat myös VHS-formaatissa. Sellaista ei toki silloin voinut kuvitellakaan, että jotain näin hienoja elokuvia esitettäisiin Suomen televisiossa. Oma 007-kokoelmani osoittautuikin korvaamattomaksi. Bondeja tuli ahmittua viikoittain ja aina kaveripiiristäkin löytyi seuraa niitä napittamaan. En koskaan kyllästynyt katsomaan Bondia, jos joku sellaista ehdotti.
Jossain vaiheessa tuokin kääntyi vähän itseäni vastaan, kun leimauduin pojaksi joka katsoo vain James Bondeja. Vaikka olivathan tuplavideomme jauhaneet kopioita kymmenistä muistakin leffoista. Noihin aikoihin tuntui olevan myös vallalla jonkinlainen vastakkainasettelu Bondien suhteen. Oli kansanosa, joka ei kirveelläkään suostunut edes puhumaan 007:sta. ”En ole ikinä katsonut ainuttakaan Bondia, enkä katso!” Muistan sivukorvalla kuulleeni kerrankin erään keskustelun R-junassa. Viereisessä loosissa kaksi nuorta miestä keskusteli autoista ja toinen kysyi oletko nähnyt Bondin ”Erittäin salaisen” ja siinä olevan Lotus Esprit -auton. Keskustelukumppani nauroi ivallisesti ja huudahti ”En todellakaan ole!”
Bond-aihe meni kyllä minulla myös aina syvälle tunteisiin. Isoveljeni ensimmäinen tyttöystävä myös inhosi Bondeja, vaikka ei ollut koskaan nähnyt ensimmäistäkään. Eikä suostunut sellaista katsomaan. Olin usein kolmantena pyöränä, kun katselimme elokuvia. Kerran hän teki kylläkin myönnytyksen ja suostui, että Sheena Eastonin ”For your eyes only” voidaan äänittää heidän tekemälleen rakkauslauluja sisältävälle mixtape-kasetilleen. Lopulta he erosivat ja olin mielissäni, vaikka olihan hän muuten ihan mukava tyttö.
Vuoden 1985 seikkailua ”007 Kuoleman katse” (A View to a Kill, 1985) edelsi sarjakuva, joka ilmestyi Seura-lehdessä jatkokertomuksena. Sehän tiesi viikoittaista retkeä R-kioskille Seura-lehden irtonumeroa ostamaan. Elokuvan tunnusmusiikin esitti Duran Duran, jota paheksuttiin suuresti luokkamme poikien keskuudessa. Eihän moista tyttöjen suosikkia sopinut omanarvon tuntevan kundin kuunnella. ”A View to a Kill” laukaisi minussa myös Duran Duran -faniuden ja olen sittemmin hankkinut bändin koko tuotannon.
Itse elokuva katseltiin jälleen Bristolin yläparvelta 9.8.1985 ja samana kesänä oli päättynyt myös peruskouluni. Siirryin Tikkurilan ammattikouluun, jonne kuljin koulumatkat Hyvinkäältä käsin junalla. Opiskelin naisvaltaista alaa ja olin luokkamme ainoa poika. Bond-faniuteni tuli nopeasti selväksi kaikille ja ennen pitkää teorialuokan televisiossa pyöri välitunneilla Bond-leffat. Toki olin kopioinut ”omaan käyttöön” kymmeniä muitakin leffoja ja pyöritin tytöille pienimuotoista videovuokraamoa.
Äidinkielen tunnilla pidin James Bondista esitelmän, joka sisälsi myös runsaasti videolta esitettyä kuvamateriaalia. Sain erityiskiitosta ”tekniikan hyödyntämisestä” esitelmässä. Edellinen Bond-aiheinen esitelmäni ei sen sijaan saanut kiitosta. Yläasteen äidinkielen tunnilla meidän piti esitellä kirja ja päätin esitellä Bond-kirjan ”Elä ja anna toisten kuolla”. Tosin perustin tietoni teoksesta opuksen elokuvaversioon tietämättä, että kirjassa ja elokuvassa ei ole käytännössä mitään samaa. Onneksi äikänope ei ollut lukenut Bond-kirjoja, kuten en minäkään.
Samana lukuvuonna luokkakaverini piti myös Bond-aiheisen esitelmän. Hän esitteli luokan edessä James Bondin Saab-auton, joka oli tehty promootiotarkoitukseen John Gardnerin kirjaa ”Tehtävä Suomessa, James Bond” (Icebreaker, 1983) varten. Se olikin hämmentävä sivujuonne Bond-saagassa. Itse olin nimenomaan Bond-elokuvien ystävä, enkä ollut perehtynyt siihen että John Gardner oli jatkanut tahollaan kirja-Bondien saagaa Ian Flemingin jalanjäljissä.
Yksi kirjoista sijoittui Suomeen ja siinä Bond ajelee erikoisvarustellulla Saab Turbolla. Tuollainen auto tehtiin oikeasti vaikka kirjaa ei koskaan kuvattu elokuvaksi eikä kyseistä menopeliä tarvittu missään muualla. Esitelmästä jäi mieleen, että kaaran varusteluun kuului mm. kaukosäädin jolla Bond sai avattua ovien lukot autoa lähestyessään. Mikä aiheutti kohahduksen kuulijoissa.
Kuuluin Bond-fanituksessani ensisijaisesti Roger Mooren sukupolveen. Ensimmäinen näkemäni Bond-leffa oli ”Kuuraketti” ja siitä eteenpäin näin elokuvateatterissa kaikki uudet Bondit. Vuosi 1985 oli käänteentekevä, sillä ”Kuoleman katse” (A View to a Kill, 1985) jäi Roger Mooren viimeiseksi salaisena agenttina. Sean Connery oli minulle aina ”Se vanha Bond”. Pidän kyllä kovasti hänestäkin, kuten pidän kaikista Bondin smokin ylleen pukeneista näyttelijöistä. Kyllä, myös George Lazenbysta.
Vuonna 1987 maailman puhui seuraavasta James Bondista ja sehän oli tietenkin Timothy Dalton. Perinteet pysyivät kunniassa. Soundtrack-LP hankittiin, A-han teemabiisiä huudatettiin ja liput Bristoliin varattiin, kun ”007 Vaaran vyöhykkeellä” (The Living Daylights, 1987) saapui 31.7.1987 Suomeen.
Vaikka elokuva oli ihan ok, kiihkeimpien vuosien fanaattisuus alkoi latistua uuden näyttelijän myötä. Vuonna 1989 olin suorittamassa varusmiespalvelusta ja näin uusimman Bondin ”007 ja Lupa tappaa” (Licence to kill, 1989) iltavapaalla jossakin turkulaisessa elokuvateatterissa. Elokuva vei James Bondia mielestäni vääränlaiseen suuntaan ja fanitus vähentyi entisestään.
Ilmeisesti joskus noihin aikoihin alkoivat myös VHS-myyntivideot yleistyä ja Bondeistakin tuli kauppoihin kokonainen sarja. Nehän piti tietenkin saada hyllyyn jo vähintään vanhojen hyvien aikojen muistoksi. Näyttihän se rivi komealta kirjahyllyssä. Sittemmin kaikki Bondit ilmestyivät uudennäköisenä VHS-sarjana, joiden tummanharmaiden koteloiden selkämykset muodostivat yhtenäisen 007-Gunsymbol-logon. Pakko saada! Pian DVD syrjäytti videokasetit ja tietenkin Bonditkin ilmestyivät uudessa formaatissa. Seuraavaksi vuorossa oli Special edition tupla-DVD-julkaisut, joissa oli mukana bonuslevy lisämateriaalia tulvillaan. Voi sitä ostamisen riemua! Arvannette mitä tapahtui sen jälkeen. Joku keksi formaatin nimeltään bluray…
Daltonin jälkeen Bondina on nähty Pierce Brosnan ja Daniel Craig. Kaikki elokuvat olen käynyt katsomassa ensi-illan tuntumassa elokuvateatterissa, mutta en enää välttämättä Helsingissä. Digiaikakaudella leffat näkee tuoreeltaan hyvällä kuvalla ja äänentoistolla myös pienempien paikkakuntien teattereissa. Kaikkien Bond-leffojen soundtrack-albumit löytyvät CD-formaatissa ja tietenkin kaikki elokuvat bluray-levyinä.
Mutta yhdessä asiassa hullujen aktiivivuosien tasolle ei ole paluuta. Craigin tähdittämät Bondit olen nähnyt maksimissaan vain parikolme kertaa kunkin, mutta ”Erittäin salaiseen” ja Mooren parhaimmistoon ”007 Rakastettuni” (The Spy who loved me, 1977) ja ”Octopussy” en kyllästy koskaan. Ensimmäisenä viikonloppuna katsoin ”Erittäin salaisen” videolta mainitut kahdeksan kertaa ja sen jälkeen olen katsonut elokuvan vähintään kerran vuodessa, mikä tekee vuonna 1981 julkaistun leffan ollessa kyseessä yli 40 katselukertaa. Vähintään.
LUE LISÄÄ: James Bond leffojen tunnusbiisit ovat kasariklassikkoja
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 
Mainio tarina Tony!
T. 007 Travelers– James Bond 007 location traveling since 2010. (007travelers.com)
TykkääTykkää