CAMDEN (2024)
Ohjaus: Asif Kapadia
Disney+ kanavan neljäosainen dokumenttisarja ”Camden” on saanut kriitikoiden keskuudessa yllättävän nuivan vastaanoton, mutta itse viihdyin sen parissa erittäin hyvin. Erityisesti sarjaa on moitittu sen tuottamasta vähäisestä informaatiosta sekä siitä, että se ikään kuin nostalgiapesee ja glorifioi Camdenin kaupunginosan menneisyyttä. Dokumenttisarjahan siis kertoo Lontoon musiikkikuvioiden keskukseksi mielletystä Camdenin alueesta. Allekirjoittaneelle sarja oli ennen kaikkea nostalgiatrippi ja jälleen yksi syy haikailla takaisin 1980-luvulle. Vaikka ohjelmassa muistellaan kyllä kaikkia muitakin vuosikymmeniä aina 1970-luvusta lähtien.
Eräässäkin arviossa todetaan, että sarjassa kerrotut asiat voisi googlettaa viidessä minuutissa. Ehkä brittiläiselle musiikkitoimittajalle se olisikin näin helppoa, mutta kyllä minä sain sarjasta paljon uutta tietoa. Ja onko uuden tiedon välittäminen dokumenttisarjan ainoa tehtävä? Glorifiointiin syyllistyy ehkä eniten Dua Lipa, joka on toiminut myös sarjan tuottajana. Hän on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Camdenissa ja sen merkityksen hehkuttamiselle ei meinaa tulla loppua.
Sarjan on ohjannut Asif Kapadia, joka voitti vuonna 2016 Oscarin Amy (Winehouse) -dokumentistaan ja on lisäksi saavuttanut mainetta ja palkintoja mm. Senna- ja Maradona -dokkareillaan. Itsekin Pohjois-Lontoon kasvattina Kapadia varmasti tuntee Camdenia kohtaan muutakin kuin ammattillista kiinnostusta.
Dua Lipan lisäksi Camdenista on ponnahtanut pinnalle joukko muitakin uraauurtavia artisteja ja bändejä. Suuri osa heistä on asunut siellä, mutta jotkut ovat vain tehneet läpimurtonsa alueen jossakin legendaarisista keikkapaikoista. Niitä riittääkin aina pienistä pubeista Camden Palaceen ja legendaariseksi kuvailtuun Jazz Cafehen.
Sarjan neljä osaa on jaettu karkeasti eri aihealueisiin. Ensimmäisessä jaksossa keskitytään päätähti Dua Lipan lisäksi yhteen kuuluisimmista Camdenin kasvateista eli Amy Winehouseen. Myöhemmin ääneen pääsee myös Winehousen tuottaja Mark Ronson, joka toimi DJ:nä Camdenin klubeilla tutustuessaan artistinalkuun. Kaikki hämmästelivät lopulta, että tuottiko ”se” Mark Ronson oikeasti Winehousen levyn. Ronson hämmästelee lakonisesti, että ”luulivatko kaikki minun olevan oikeasti niin paska”.
Eniten väristyksiä itsessä aiheutti kuitenkin 1980-luvun huumori-ska-ryhmä Madnessin uran alkutahdit. Coldplay ei allekirjoittaneessa herätä niin suuria täpinöitä, mutta hekin ovat sieltä käsin pinnalle ponnistaneet. Ensimmäisen keikkansa Coldplay-nimellä he heittivät juuri Camdenissa.
Toisen osa aiheena on kapinalliset eli astetta rääväsuisemmat bändit, kuten Yungblud, The Libertines ja Oasis ja vanhemman polven esi-isä The Clash. Kolmas osa tuo Camdeniin amerikkalaiset hiphop-musiikin esitaistelijat, jotka eivät aluksi menestyneet kotimaassaan. Mutta Britanniasta oppia haettuaan he palasivat Yhdysvaltoihin korjaamaan satoa. Heihin kuuluvat mm. The Roots ja Black Eyed Peas. Myös brittiläinen Soul II Soul on tässä mustan musiikin jaksossa vahvasti edustettuna.
Otanta artisteista ja yhtyeistä saattaa vaikuttaa melko monenkirjavalta, mutta kaikkien urakehitykseen keskitytään huolellisesti. Kiinnostavinta on toki ne aivan alkutahdit, kun yhtyeet jopa ilmaiseksi tyrkyttävät itseään keikoille. Aika monessa tarinassa on myös vähän haikea jatko, sillä ajat ennen supermenestystä vaikuttavatkin monien muistoissa mukavammilta kuin läpimurron jälkeinen aika. Unelmat eivät toteutuessaan olekaan aina sitä mitä kuvitteli.
Viimeinen osa keskittyy klubikulttuuriin. Yksi tähdistä on Visage-yhtyeestä tuttu Steve Strange, joka pyöritti Camden Palace -konserttipaikassa omaa Heroes-klubiaan DJ Rusty Eganin kanssa. Uusromanttinen porukka ja The Blitz -klubi saavat myös ruutuaikaa, vaikka ei Camdenissa sijainnutkaan. Uuden aallon klubbailun lisäksi ruutuaikaa saa myös vuosikymmenen jälkipuoliskolla varastot vallannut house/rave-kulttuuri sekä esimerkiksi elektronisen tanssimusiikin uranuurtaja Faithless. Itselle monien sarjassa esiteltyjen artistien ja bändien musiikki ei ollut suinkaan läpikotaisin tuttua, mutta jokaisen jakson jälkeen Spotifyn hakutoiminto otettiin käyttöön.
Paljon asiaa mahtuu pääaiheiden väliinkin. Mm. Nile Rodgers kertoo Camdenin olevan tärkein syy siihen, että hän ylipäätään on musiikkiuralla. Hän ajautui Lontooseen ja silloisen tyttöystävänsä seurauksena Roxy Musicin keikalle. Rodgers ei tiennyt bändistä mitään, mutta ihastui heihin ja suuntasi Camdenin levykauppoihin etsimään heidän älppäreitään. Roxy Musicin levyjen kansissa poseerasi kaunottaria ja hän otti välittömästi yhteyttä ystäviinsä. He päättivät perustaa mustan version Roxy Musicista eli Chicin.
Miten paljon Camden oikeasti yhdistää kaikkia näitä erilaisia artisteja, se jää suomalaiselle vähän mysteeriksi. Eikä se miksi tämä kaikki on tapahtunut juuri Camdenissa selviä. Haluan kuitenkin uskoa, että näin oikeasti on ja kerran Camden Marketilla vierailleena alkoi sielussani palaa halu lähteä Lontooseen. Dua Lipakin astelee Camdenissa levykauppaan ja poimii lokeroista kaikkien merkittävien bändien levyt ja pistää ne soimaan. Tai mennä samaan Fish & Chips -paikkaan, jossa The Rootsin Questloven mukaan on maailman suurimmat kalafileet.
Camden oli kulttuurien sulatusuuni, jossa Boy George kertoo ensin jokaisen saaneen olla oma itsensä, mutta seuraavassa lauseessa toteaa juosseensa karkuun skinheadeja. Suvaitsevaisuuden kehdossa eivät sittenkään kaikki suvainneet kaikkia, mutta jokainen mahtui silti samoille kulmille. Ehkä sarjan antamaan informaatiota tärkeämmäksi nousi sen luoma positiivinen tunnelma. Glorifioitua tai ei, niin varmasti suurelta osin ansaittu huomionosoitus legendaariselle kaupunginosalle.
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti