THANK YOU, GOODNIGHT: THE BON JOVI STORY (2024)
Ohjaus: Gothan Chopra
Rock-dokumentteja eli Rockumentteja kiusaa usein sama dilemma. Hard-core-fanit haluavat tietää kaikki pienet yksityiskohdat, kun taas satunnaiselle katsojalle riittäisi katsaus uran huippuhetkiin. ”Thank You, Goodnight: The Bon Jovi Story” kulkee vähän siinä välimaastossa. Tarinaa nimittäin riittää parituntisen elokuvan sijaan neljäosaiseen sarjaan, jonka jaksoista kolme viimeistä ovat reippaasti yli tunnin mittaisia. Sarja on Suomessa katseltavissa Disney+ suoratoistopalvelussa.
Itseäni musadiggarina tyydyttää toki musiikintekemisestä kertova nippelitieto ja voisin todeta, että tässä sarjassa sitä on ystävällisesti sanottuna riittävä määrä. Kuvitelisin, että jopa tarkemmin Bon Jovin taivalta seuranneet saavat paljon uutta, mielenkiintoista tietoa.
Jaksot on rytmitetty melko taidokkaasti jakamaan yhtyeen uran eri vaiheet. Ensimmäinen osa ”New Jersey vs. Everybody” kertoo bändin alkuvaiheista, kun toisessa osassa ”Nowhere to Everywhere” päästään itse asiaan ja kansainväliseen läpimurtoon. Kaksi viimeistä osaa ”Brothers in Arms” ja ”Legendary” piehtaroivat uran suurimman huipun jälkimainingeissa, ainakin mitä levytyksiin tulee. Sekä tietenkin Bon Jovin perinnön ylläpitämisessä. Niissä katsojan kiinnostus alkaa pikkuhiljaa hiipua, kuten arvata saattaa.
Samalla herää kysymys, onko elämällä draaman kaari? Ehkä sillä on oikeastikin eikä vain elokuvantekijöiden toimesta toteutettunakin. Dokumenttisarjankin jakso voi päättyä cliffhangeriin.
Äärimmäisen runsaalla arkistomateriaalilla kuvitettu dokumentti riemastuttaa etenkin kahden ensimmäisen jakson ajan. Yhtyeen nokkamies Jon Bon Jovi (oik. John Bongiovi, s. 1962) tuo ilahduttavan rehellisesti ruutuun lähes kaiken, isojakaan kömmähdyksiä häpeilemättä tai nolostelematta. Aina lopuksi toki muistetaan muistuttaa, että vastoinkäymisetkin toivat heidät siihen missä he ovat nyt. ”Maailman suurimmaksi bändiksi” – tai ainakin yhdeksi suurimmista.
Sarjan edetessä suhtautumiseni päähenkilöön Jon Bon Joviin vaihtelee. Hän vaikuttaa samaan aikaan mukavalta naapurinpojalta, jolla on jalat maassa ja järki päässä, mutta sitten taustalta pilkistää laskelmoiva ja itsepäinen johtajapersoona, jopa itsekäs. Onhan yhtye nimeltään Bon Jovi toki hänen luomuksensa aina nimeä myöten, mutta onko veljesrakkauden ylenpaltinen korostaminen muuta tiimiä kohtaan sitten vain silmänlumetta?
Bon Jovi on yhtä suurta perhettä, jonka jokainen jäsen rakastaa toistaan, mutta toisaalta perheenjäsenen vaihtaminen uuteen on sujunut näppärästi. Vaikka ei Bon Jovi loppujen lopuksi ole kokenut paljon miehistönvaihdoksia. Dramaattisimpana ehkä kitaristi Richie Samboran (s. 1959) ero, josta dokumentin perusteella voi syyttää vain ja ainoastaan häntä itseään. Sambora ei itsekään osaa oikeastaan selittää kameroille, miksi hylkäsi ryhmän, vaikka siihen tarjottiin nyt tilaisuus oikein hopeatarjottimella. Jon puolestaan esittää kameran edessä yhtä tietämätöntä ja ikään kuin ihmettelee asiaa edelleenkin.
Vuonna 2022 kuollut basisti Alec John Such (s. 1951) sen sijaan esitellään päihdeongelmaisena hahmona, jonka erottamiselle ei ollut vaihtoehtoja. Vuonna 2019 Such oli mukana musisoimassa entisen yhtyeensä kanssa Rock’n’roll Hall of Fame -gaalassa ja kaikki ottivat hänet oikein mielissään mukaan, mutta gaalan jälkeen Such palasi takaisin päihteidensä pariin ja poismeno oli vain ajan kysymys.
Sen sijaan alusta lähtien mukana olleet nörttimäinen kosketinsoittaja David Bryan (s. 1962) sekä kymmenisen vuotta muita vanhempi isähahmoinen rumpali Tico Torres (s. 1953) eivät löydä ylistyissanoilleen pohjaa Jon Bon Jovista puhuessaan. Mukavaa kuitenkin, että he pääsevät runsaasti dokumenttisarjassa ääneen. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin vähän jopa säälittää heidän osansa. Ovatko he eläneet elämänsä Jon Bon Jovin pyrkimyksiä ehdoitta ja ilman kyseenalaistamista tukiessaan?
Jon Bon Jovi on minun silmissäni vähän erikoinen hahmo. Toisaalta niin tavallinen, etten ehkä tunnistaisi vaikka kävelisi kadulla vastaan, mutta sitten superkarismaattinen stadionit täyttävä rock-tähti. Älykäs hän on, sitä ei käy kiistäminen. Tyhmältä jätkältä eivät nämä saavutukset olisi onnistuneet ja hyvää liikemiesvainua osoittaa myös se, että hän ei missään vaiheessa ole ryssinyt asioitaan. Vaikka 1980-luvulla kuulemma biletettiinkin ja törsättiin rahaa, niin kuuskymppinen Jon vaikuttaa hyvinkin tasapainoiselta henkilöltä. Päin vastoin kuin vaikka edelleen huikentelevainen Richie Sambora.
Henkilövaihdokset, kuten kaikki muutkin uran tärkeät käänteet, käydään dokumenttisarjassa läpi selkeän perusteellisesti. Jokainen uusi yhteistyökumppani tai bändin jäsen marssitetaan ruutuun klaffin napsautuksella vasta kun hän tulee kronologisestikin mukaan kuvioihin. Näin esimerkiksi Samboraa ei näy vielä ensimmäisessä jaksossa lainkaan.
Jokainen albumi saa oman hetkensä, vaikkakin mitä pidemmälle 2000-lukua mennään, sitä nopeammin ne vilahtavat ruudussa. ”Another number one album”, toteaa vaatimaton Jon Bon Jovi niin useaan otteeseen, että alan jo epäillä hänen sanojaan. Mutta totta se on, yhtye on saavuttanut Billboard-albumilistan kärkipaikan neljä kertaa vielä vuosina 2007-2016.
Ja sitten taas ne levyt, jotka eivät nousseet listakärkeen bändin kotimaassa, myivät paremmin Euroopassa ja muualla maailmassa. Tämäkin väite on totta. Esimerkiksi 1990-luvun lopun pitkäsoitoille ”Keep the Faith” (1992), ”These Days” (1995) ja ”Crush” (2000) kävi juuri näin. Tärkeimmät laulut nostetaan jalustalle ja erityisesti toinen vuoden 1986 läpimurtohiteistä ”Livin’ on a Prayer” glorifioidaan koko maailman tuntemana anthemina. Jon Bon Jovi melkein liikuttuu kyyneliin, kun ymmärtää olleensa tekemässä kyseistä klassikkoa. Minäkö? Tavallinen sälli New Jerseystä?
Rinnakkain Bon Jovi koko uran läpi kahlaamisen kanssa, seurataan nykyhetkeä. Eli toisin sanoen vuosia 2022-2023, jolloin Jonin ääni alkaa reistailla. Draaman kaarta rakennetaan isolla kysymyksellä, pystyykö hän enää koskaan laulamaan, levyttämään tai esiintymään. En halua spoilata loppuratkaisua, mutta voin kertoa että Bon Jovin kuudestoista studioalbumi ”Forever” ilmestyy 7.6.2024. Sattumoisin juuri dokumenttisarjan valmistuttua. Sarjan neljännen jakson nimi oli muuten ”Legendary”, joka jostain kumman syystä on myös Bon Jovin vastikään ilmestyneen singlekappaleen nimi.
Aluksi epäilin, miten ihmeessä Bon Jovista riittää materiaalia yli viiden tunnin mittaiseen ohjelmaan. Kun monien enemmän aikaansaaneiden taiteilijoiden elämä on pystytty käsittelemään parissa tunnissa. Mutta kun yhtäkään kiveä ei jätetä kääntämättä, niin riittäähän sitä. Bon Jovin mittavien konserttikiertueiden lisäksi mukana on tietenkin Jonin soololevyt, hyväntekeväisyystyö, demokraattipresidenttiehdokkaiden tukeminen ja jo unohtamani ura näyttelijänä, joka muuten katkaisi artistin välit heidän pitkäaikaiseen manageriinsa Doc McGheehen.
Bändiläisten yksityiselämä jää sarjassa varsin taka-alalle. Jonin vaimoa kyllä haastatellaan ja lapsienkin kanssa hän telmii, kun he olivat pieniä. Richie Samboran julkkisvaimo, näyttelijätär Heather Locklear vilahtaa vain muutamissa valokuvissa. Tämä jättääkin pienen pohdinnan siitä, että kenestä sarja oikeastaan kertoo? Jon Bon Jovista vai bändistä nimeltä Bon Jovi, jota johtaa Jon Bon Jovi? Tiesitkö että Bon Jovi nimi yhtyeelle inspiroitui Van Halenista, joka kuten tunnettua sai nimensä kitaristi Eddie Van Halenin sukunimestä.
Mihin Bon Jovin valtava suosio sitten oikein perustuu? En keksi muuta selitystä, kuin että he osasivat kulkea niin taitavasti keskellä tietä. Ensimmäisen albumin kohdalla ongelmana oli kuulemma, ettei heitä osattu luokitella mihinkään genreen. Oliko ensimmäinen huomiota herättänyt kappale ”Runaway” poppia vai rockia? Vasta kolmannella levyllään yhtye profiloitui rock ja ehkä peräti metalliyhtyeeksi, ja suosiokin urkeni uusiin mittoihin.
Tukkahevivaiheen jälkeen tyyli tasoittui valtavirran turvalliseksi aikuisrockiksi ja Jon Bon Jovin hiuksetkin lähtivät. Sitäkin puidaan ja muistellaan dokumentissa. Kuinka iso uutinen oli se, että Jon Bon Jovi kävi parturissa. Bon Jovi on kiertänyt maailman stadioineita, kuin tahkoa, mutta yhdessä kohtaa Jon lipsauttaa ettei erityisesti edes pidä kiertämisestä. Yllättävää kyllä, hän tykkää uusien biisien tekemisestä studiossa ja keikkailu on vain välttämätön paha levyjen markkinoimiseksi.
Kaikesta välillä kyynisestä ja vähän epäilevästä suhtautumisestani huolimatta, elokuvantekijät osaavat hommansa. Jon Bon Jovi kilpi loistaa näkemäni jälkeen niin kirkkaana, että laitoin ”Slippery When Wetin” soimaan Spotifysta. Kyynikon kyyneleet vierivät rockumentin studioon sijoitetussa loppuiloittelussa ja samaan aikaan liikutti ja vitutti.
RETROPOPPARI 