DEPECHE MODE: WORLD VIOLATION TOUR
6.10.1990 Globen, Tukholma
Vieraskynä: Sami Lotila
Yksi maailmanhistorian suurimpia mysteerejä on se, miksi Depeche Mode ei konsertoinut Suomessa vuoden 1990 Violator World Tourilla. Totuushan on kuitenkin se että Suomi tuli Deppareiden/kin suhteen jälkijunassa, eikä orkesteri nauttinut Suomessa tuohon aikaan täällä vielä kummoistakaan suosiota. DM oli Suomessa vielä harvojen tuntema kulttibändi, kun maailmalla ja etenkin Amerikassa se oli noussut jo stadionluokkaan.
Mutta eipä hätää, sillä Tukholman Globeniin DM kuitenkin saapui. Niinpä hankin liput, pakkasin tyttöystäväni matkaan ja hyppäsin laivaan. Laivamatkani sujuikin sitten hytissä yrjötessä ja peräaukkooni työnnetyn pahoinvointilääkkeen vaikutusta odotellessa, samalla kun laivan yökerhossa oli käynnissä hurjat ja aamuun saakka kestäneet Depeche Mode –bileet.
Buukkasimme huoneen pienestä ja sympaattisesta majatalosta Tukholman vanhan kaupungin tuntumassa ja vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen löysimme tiemme Globeniin juuri ennen kuin lämmittelybändi Electribe 101 aloitti oman settinsä. Electribe 101 oli lavalla niin vakuuttava että seuraavan puoli vuotta etsin Helsingin levykaupoista turhaan sen esikoislevyä “Electribal Memories’ia”. Lopulta löysin lätyn Sveitsin Zürichistä ja se oli niin hyvä että sitä tuli kuunneltua loppupeleissä jopa enemmän kuin Deppareiden ”Violatoria”.
Juuri “Violatoriahan” DM vuoden 1990 kiertueellaan promosi – ja mikäs oli promotessa kun levy oli, ja yhä on, yksi bändin uran kohokohdista. “Violatorilta” lohkaistulla “Enjoy the Silence’lla” Depparit olivat lopultakin saaneet sen maailmanlaajuisen megahitin, jota he olivat janonneet jo vuosia. “Enjoy the Silence’n” nousu jättihitiksi oli tosin ollut osin sattumankauppaa, sillä kyse oli ollut Martin Goren herkästä ja hauraasta biisiaihiosta, johon Alan Wilder ja tuottaja Flood olivat sorvanneet muodikkaan tamppaavan house-kompin. Perinteisempänä DM-sovituksena biisistä ei ehkä olisi tullut yhtä suurta hittiä.
Odotukset olivat siis korkealla, kun konsertin alun taustanauha alkoi pyörittää instrumentaali “Kaleidia”. Kyseinen siivuhan julkaistiin “Policy of Truth”- singlen B-puolena samaan vuoden keväällä. Ja sitten, Depeche Mode oli lavalla. Depparithan eivät ole koskaan aloittaneet keikkojaan millään hanat auki -tykityksellä vaan ovat lämmenneet pikku hiljaa keikan aikana. Musiikillisia orgasmeja se on tarjoillut yleensä vasta keikan loppunostatuksissa.
Kaksi ekaa biisiä, “Violatorin” “World in my Eyes ja “Halo”, mentiinkin vielä varsin tunnustelevissa tunnelmissa ja huomion arvoista oli sekin, että Dave Gahanilla oli ilmiselvästi flunssa tms. Pitkin keikkaa hän räki massiivisia räkäpalloja pitkin lavaa, eikä siivoojilla varmaankaan ollut keikan jälkeen kivaa kuurailla niitä pois. Ääni Davella kuitenkin oli kunnossa, eli äijään oli varmaankin tökitty oikein urakalla kaikenlaisia kemikaaleja sun muita steroideja jotta keikka luistaisi toivotulla tavalla.
Kiertueensa DM oli aloittanut jo puolisen vuotta aiemmin, joten tässä vaiheessa kiertuetta lavalla kaikki sujui kuin rasvattu silli: Dave hoiti laulamisen ohella kukkoilun + kontaktit yleisöön, Martin Gore oli oma juro ja sisäänpäin kääntynyt itsensä, Alan Wilder soitti melodiat massiivisena jyräävän kompin päälle, ja Andy Fletcher näytti siltä kuin olisi mieluummin ollut lähimmässä pubissa kaatamassa olutta kurkkuunsa.
Vaikka DM oli nyt jo stadionbändi ja Dave esiintyi rutinoituneesti, oli bändin lavailme kuitenkin paikka paikoin yllättävän intiimi. Se ei tuntunut noudattavan setissään vain mitään ennalta opeteltua kaavaa, vaan etenkin Daven touhu oli välillä melkoista imrovisointia ellei jopa toikkarointia – mutta silti erittäin sympaattista sellaista. Näin jälkeenpäin ajatellen Dave saattoikin olla jo tälläkin keikalla ihan omissa maailmoissaan, kun tietää millaiseen jamaan hän ajoi itsensä vain pari vuotta myöhemmin.
Keikan varsinainen yllätys oli se, minkälaiseen kuosiin DM oli muokannut niin uudet biisinsä kuin vanhat hittinsäkin. Sovitukset olivat välillä niin erilaisia ja yllättäviä, ettei heti meinannut ymmärtää että mistä biisistä tässä oikein on kyse? Viimeistään neljäntenä vedetty “Everything Counts” paalutti kupletin juonen: Nyt tanssitaan!
Myös “Everything Counts’iin” oli liitetty järkyttävän järeä tanssikomppi, mikä panikin koko Globenin bailaamaan hullun lailla. Sen lisäksi että kyseessä oli tanssimiksaus, oli tätä/kin biisiä venytetty loppupäästä monella minuutilla niin että yleisöllä todella oli aikaa panna vipinää puntteihinsa. Ja sehän pani, piippuhyllyjä myöten.
Nykyäänhän DM-keikat ovat keskiluokkaisia ja ennalta täysin ennustettavia tapahtumia, mutta Globenissa 1990 biisien palikat oli todella sotkettu aivan uusiksi. Mm. Juurikin “Everything Counts’iin” oli ympätty mukaan mm. pärisevät Linn-rummut, mitkä tuohon aikaan ehkä tuntuivat ajankohtaisilta ja muodikkailta, mutta näin jälkikäteen ne lähinnä huvittavat.
“Never Let Me down Again” ei ollut saavuttanut setissä vielä ikonista asemaansa, joten se heitettiin alta pois jo kuudentena biisinä. Sitten kuultiin pari hituria, joista kumpikaan ei valitettavasti ollut “Blasphemous Rumours”, kunnes alettiin siirtyä pikku hiljaa kohti keikan loppukliimaksia.
Kappaleita setissä ei ollut tosiaankaan kuin 15, plus 4 encore-biisiä päälle. Koko keikan kohokohta saattoi olla jylhä ja monimerkityksellinen “Stripped”, joka todella sai väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä — sen lisäksi että myös se kääntyi loppuaan kohden junttakompilla varustetuksi tanssihitiksi. Nyt oli äänessä todellakin disko-DM, joka halusi tanssia, ja tanssittaa. Jopa Martin uskaltautui pariinkin otteeseen ottamaan varovaisia tanssiaskeleita kitara kaulassaan. Hymyä ukolta ei kuitenkaan mainannut irrota.
Jälkeenpäin kun ajattelee kyseistä keikkaa niin ennen kaikkea siitä on jäänyt mieleen se, miten tolkuttoman kova työmoraali koko orkesterilla ja etenkin Davella oli. Ukosta lensi räkää pitkin lavaa kuin puutarhan sadettajasta konsanaan, mutta silti hän lauloi äärimmäisen puhtaasti ja todella tuntui keskittyvän jokaiseen nuottiin.
Välillä Dave oli lavalla kuin Axl Rose, tanssien kädet levällään ja kerjäten yleisöltä aina vain lisää yhteislaulua tai mitä tahansa vastakaikua. Välillä Dave oli taas kuin David Coverdale mikinjalalla taituroidessaan, ja välillä hän muistutti liian isossa hihattomassa T-paidassa lavalla patsastelevaa ruipeloa, joka oli kuin hyvin opetettu sirkusapina; tekee sen mitä on opetettu mutta on muuten aika hukassa.
Itse setin lopetti “Personal Jesus”, eikä encoreissa kuultu — toisin kuin nykyään —“Just can’t get Enough’ia”. Toisen encoren viimeinen biisi “Route 66” oli aika turha cover-biisi ja jätti keikasta vähän puolivillaisen maun suuhun. “Route 66” oli varmaankin tuliainen Amerikasta, sillä siellähän isotkin bändit usein lopettavat keikkansa nimenomaan lainabiisiin, miksi lie.
Kokonaisuutena keikka oli kuitenkin erinomainen, ja yllättävä. Globenin perustukset todellakin tärisivät pölkyllä päähän -junttakomppien tahdissa, ja hallissa tuskin oli ketään kuka ei olisi pannut jalalla koreasti, vahtimestareita myöten.
Keikka oli siis myös lyhyempi kuin mitä Depeche Mode –keikat nykyään ovat, mikä ei välttämättä ole huono asia. Nyt bändi todella jyräsi keikan läpi sellaisella voimalla ja intensiteetillä, ettei biisien väliin mahtunut kuin yksi suvantokohta. Seuraavan kerran kun näin Depparit lavalla, niin se olikin sitten jo aika lailla erilainen bändi — eikä välttämättä hyvällä tavalla.
Jo Globenissa syksyllä 1990 oli täysin selvää, että DM:n musiikillinen maestro on Alan Wilder, ja hänen mukanaan katosi (pari vuotta myöhemmin) bändin selkäranka. Kuvaavaa on, että Depeche Moden tuoreimmalla levyllä on enää vain yksi hyvä biisi, ja senkin Martin on kirjoittanut kimpassa Psychedelic Furs –ukko Richard Butlerin kanssa.
Globenissa 33 vuotta sitten piipahtaessaan Depeche Moden ura oli vielä nousujohteinen, ja sain sieltä mukanani kotiin vietäviksi muistoja, jotka eivät toivottavasti katoa koskaan.
Nämä kuultiin:
Intro: Kaleid
1. World in me eyes
2. Halo
3. Shake the Disease
4. Everything counts
5. Master and servant
6. Never let me down again
7. Waiting for the night
8. I want you now (Martin Gore)
9. World full of nothing (Martin Gore)
10. Clean
11. Stripped
12. The Policy of truth
13. Enjoy the silence
14. Strangelove
15. Personal Jesus
Encore:
16. Black celebration
17. A Question of time
Encore 2:
18. Behind the wheel
19. Route 66
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
Lähteet:
Setlist.fm
depmode.com
RETROPOPPARI 