Kirja-arvio: Markku Aro olisi ansainnut kunnollisen elämäkertakirjan

TOMI LINDBLOM: MARKKU ARO – KÄYN UUDELLEEN EILISEEN (Visual Media Productions Oy 2023)

Pitkän linjan iskelmälaulaja Markku Aro (oik. Puputti, s. 1950) olisi ansainnut kunnollisen elämäkertakirjan. Tomi Lindblomin kirjoittama ”Markku Aro – Käyn uudelleen eiliseen” ei sellaisen virkaa toimita. Kyseessä on pikemminkin haastatteluvihkonen, jonka mitättömyyttä ei pysty edes komeat paksut kannet piilottelemaan. Odotin pitkään kirjan saapumista äänikirjapalveluihin, mutta koska sitä ei tapahtunut, turvauduin kirjaston apuun. Enää en ihmettele, miksei opusta ole julkaistu äänikirjana. Kirjan kesto alittaisi varmasti pari tuntia tai sen verran ainakin itselläni meni sen läpilukaisuun aikaa.

Jos kirjan sisällöstä jättää huomioimatta hakemiston, simppelin albumidiskografian ja muut tyhjät sivut (lopussakin on kahdeksan puhtaan valkoista tyhjää sivua), jää leipätekstille pinta-alaa noin 120 sivua. Näistä 30 sivua on kuvia ja lisäksi sisällöntäytteeksi on pyydetty muistelukirjeitä kollegoilta ja faneilta, jotka haukkaavat lyhentämättöminä kymmenkunta sivua. Markku Aron elämästä kerrotaan näin ollen 80 sivun verran, jos emme huomioi aina puoli sivua tilaa vieviä kappaleenvaihtoja ynnä muita alaotsikoita. Hintaa uudelta kirjalta pyydetään kirjakaupoissa kuitenkin hulppeat 28-30 euroa eli suunnilleen sama mitä ihan oikeistakin kirjoista.

Ääneen kirjassa pääsee käytännössä vain Markku itse. Juuri muita henkilöitä ei Lindblom ole vaivautunut jututtamaan ellei mukaan lasketa omia muistelukirjeitään tehneitä yhteistyökumppaneita, kuten Esa Nieminen tai Henri Kulmala. Jonkin verran mukana on lainauksia lehtiartikkeleista, joissa äänensä saavat kuuluviin mm. vanhat heilat kuten Nisa Soraya sekä kolme neljästä Markku Aron vaimosta. Viimeisin heistä ei ole halunnut julkisuuteen. Näin subjektiivinen otanta ei koskaan palvele elämäkertateosta, joka ei ole varsinaisesti ole kuitenkaan täysin omaelämäkerrallinen. Markku muistaa tai toisin sanoen kertoo vain asiat, jotka itse haluaa.

Jonkin sortin lorvikatarri kirjailijaa vaivaa muutenkin kautta linjan. Euroviisukarsinnat ja Syksyn Sävel -kilpailut käydään läpi tylsästi listaten ja sivuntäytettä on saatu luettelemalla kaikki kyseisten vuosien osanottajat. Kiva kuitenkin, että nämäkin karkelot on huomioitu, mutta musadiggarina olisin toivonut huomattavasti syvempää analyysia vaikkapa Markku Aron levytystuotannosta. Muidenkin tekijöiden haastatteluja, kuin Esa Niemisen pintaraapaisu. Nieminen teki Aron kanssa kuitenkin seitsemän kokopitkää albumia, mutta miesten yhteistyö on tiivistetty kahteen sivuun.

Arolla on ilahduttavasti mielipide kaikista kisakappaleistaan, vaikka usein se onkin tiivistetty yhteen lauseeseen. Ja vielä useammin artisti joutuu toteamaan, että hän lauloi vain mitä pyydettiin eikä edes odottanut kappaleilleen sen kummempaa menestystä. Toivo Kärjen luona suoritetusta koelaulusta ja ensilevytyksestä on sentään vähän enemmän juttua, mutta nuokin asiat on jo aiemmin käsitelty mediassa. Kuinka Kärjen sihteeri Tuula Valkama löysi taiteilijanimen ”Aro” puhelinluettelosta jne.

Markku Aro on aina ollut julkisuuskuvaltaan jotenkin vaatimaton. Hänessä on samaan aikaan jotain naapurinpoikamaista sympaattisuutta ja jotain vieraannuttavaa. Aro on vähän sellainen hiljaisissa vesissä kuteva häntäheikki, jonka rinnalla kaunottaret vaihtuvat lennossa aina vain nuorempiin. Samalla hän on kuitenkin ujon oloinen työmyyrä, joka ei rakentele suuria spektaakkeleita vaan puurtaa mieluiten tanssilavoilla. Tämä on mielestäni erikoista, sillä 55-vuotisen uransa aikana Markku Aro on kuitenkin tehnyt lukuisia hittikappaleita tasaiseen tahtiin. Hän on edustanut menestyksekkäästi Suomea Eurovision laulukilpailuissa ja voittanut Iskelmä-Finlandian. Monen suomalaisartistin ura kalpenee moisten saavutusten rinnalla.

Kaikki käydään kyllä kirjassa läpi järjestelmällisesti. Kirjan kappaleet kuten ”Euroviisut”, ”Syksyn Sävel” tai ”Hittiputki” listaavat oleellisen, mutta sen syvemmälle ei aiheissa uppouduta. Mitään uutta ei teos Arosta paljasta. No ehkä se tuli itselle yllätyksenä, että Aro esitteli 1990-luvulla Diesel-vaatemerkin tuotteita ja nappasi siitä käyttöönsä nimen taustabändilleen. Olisin halunnut tietää niin paljon enemmän. Vaikka vuoden 1971 Dublinin euroviisumatkasta tai muista hauskoista sattumuksista kulissien takana. Pakkohan sellaisia on olla. Syytän toimittaja-kirjailijaa, joka ei ole saanut haastateltavasta irti tämän enempää.

Ainoan kiitosmaininnan ansaitsee kirjan taittaja ja graafinen suunnittelija Timo Saramaa, joka on tehnyt loistavaa työtä. Kirja näyttää todella kauniilta. Runsas kuvitus on lomitettu tekstin sekaan ja mukana on ihanan nostalgisia lehtien kansikuvia, keikkailmoituksia, paperinukkeja ja levyjenkansia vuosikymmenten varrelta elävästi sivuille sommiteltuina. ”Markun ihailija muistelee” -osiot on painettu erottuvalle siniselle taustalle. Paperi on laadukasta ja paksua, otsikoiden ja sivunumeroiden fontit ovat tyylikkäät. Kirjan nimi on myös oivallinen. Eihän tämän sopivampaa olisi Markku Aron diskografiasta voinut poimia, kuin herran vuoden 1968 läpimurtohitti ”Käyn uudelleen eiliseen”. Nämä eivät kuitenkaan ihan riitä nostamaan kyseistä kirjallista työtä kioskinovellista kansalliskirjastomme elämäkertaosastolle.